Minna Canthia seitsemän teoksen mitassa

En uskonut, että innostuisin, mutta toisin kävi.

Uskaltaisinko astua heikosti kantavalle jäälle tai istua muurahaispesään, ts. kajota Minna Canthin teoksissa mieskuvauksiin? Luin perätysten seitsemän Minna Canthin (1844−1897) teosta. Niistä monet olin lukenut murrosiässä ja Anna-Liisa oli aikuisuudessa kertautunut kesä- ja tv-teatteriesityksinä. Osa oli kuitenkin tuoretavaraa.

Minna Canthin naiskohtaloista on kirjoitettu varmaan hyllymetrin verran, arvatenkin pro graduja, ehkä väitöstutkimuksia, ainakin tietokirjallisuutta.  Canth on naisten aseman parantamisen pioneeri, uranuurtaja, yksi ensimmäisistä. Naisten kohtalot ja naisien päälle sälytetyt (myös naisten itsensä sälyttämät) tasa-arvottomat ja elämänpotentiaalin silponeet asenteet, tekopyhyys ja uskonnollinen konservatismi korvensivat myös minua lukijana. Koin naisten kohtalot riipaisevina.

Mutta entä jos kirjoittaisin teosten miehistä? Harvaa keskeistä mieshahmoa lukuun ottamatta he ovat rottia, miehenkuvatuksia. Jos naisten kurjaan kohtaloon ei ole syy heissä, keissä sitten? Jos se on yhteiskunnassa, ketkä ovat yhteiskunta? Nykypäivän tuomitsemat ja hylkimät, toista sadan vuoden takaiset asenteet ovat kuin paksu märkä peitto kaiken ajattelun ja elämän yllä tai puristava side silmillä.

Työmiehen vaimo

Tuumasta toimeen. Työmiehen vaimo vuodelta 1885 on nimensä puolesta harhaanjohtava. Johannan tuore aviopuoliso Risto ei tee päivääkään töitä eikä edes halua tehdä. Kymmenen vuoden palveluksessa olon tuloksena Johannalle on säästynyt peräti 600 markkaa, mutta vihkimisen mukana kaikki hänen omistamansa, palkkaa myöten, on siirtynyt miehelle. Niinhän laki tuolloin määräsi ja luottihan Johanna rakastettuunsa.

Vuonna 1889 voimaan tulleen lain mukaan vaimo sai hallita ansioitaan ja irtainta omaisuuttaan, jos siitä oli tehty erillinen avioehto. Johannaan se ei ulottunut.
Otin pankilta Johannan vastekirjan omaan huostaani. Katsopas tätä”, rehvastelee häissään miehiä humalaan juottava Risto.
Vuotta myöhemmin Risto on kavereittensa kanssa juonut Johannan säästöt viimeistä killinkiä myöten. Kun Johanna hankkimillaan ompelutöillä saa viidenkymmenen pennin päiväpalkkansa, lain suomalla oikeudella Risto vaatii senkin itselleen. Viis siitä, ettei Johannalle jää mitään, millä ostaa leipää. Risto saa vaatimallaan kolikolla sentään pullon viinaa, sen päivän annoksensa.

Risto on renttu, muttei fyysisesti väkivaltainen. Risto on myös pettäjä. Kihlattunsa Homsantuun hän petti naimalla Johannan. Kostoa vannonut Homsantuu altistuu kuitenkin uudelleen Riston viettelyksille, mutta uutta petosta hän ei sietäisi. Sellainen koittaa kuitenkin Riston palattua vaanimaan Johannan niukkoja ansioita. Johanna on saanut ystävänsä Vapun avulla rouva Vörskyltä suuren kankaankudontatilauksen. Kun kangasta on kertynyt jo 25 kyynärää ja Johanna on poistunut asialle, Risto leikkaa kankaan kaverinsa kanssa kangaspuista ja lähtee vaihtamaan sitä viinaan jättäen samalla kontolleen uskotun vauvan vahtimiset.

Loppuun piinattu Johanna sekoaa päästään, kun hänelle selviää oma joutuminen oikeuteen kangaspetoksesta syytettynä. Vankilaan passitettiin vähemmästäkin. Maineen ja vapauden menettämisen lisäksi hän menettäisi lapsensa, elämänsä ainoan valon.

Työmiehen vaimo päättyy vielä onnettomammin Homsantuun osalta. Tuplapetetty Homsantuu tulee kostamaan ukkinsa revolveri aseenaan, epäonnistuu osua Ristoon ja tulee vangituksi lakiin ja oikeuteen vedoten. ”Teidän lakinne ja oikeutenne. ha-ha-ha. Niitähän minun pitikin ampua”, kuuluvat nuo tunnetut, epätoivoiset, mieleltään seonneen romaninaisen toistamat sanat.

Aviomies on siis tarinan konna ja hulttio, mutta Johanna ei saa tukea edes naisilta Vappua lukuun ottamatta. Tekopyhin tuomitsija on Leena-Kaisa: ”Eivätkä ne taida siitä varsin väärässä ollakaan; sillä – elä pane pahaksesi – mutta aina siinä on vaimossa enemmän tai vähemmän syytä, kun mies juo.”

Köyhää kansaa

Myös pienoisromaanissa Köyhää kansaa päähenkilö, nelilapsinen työläisperheen äiti Mari Holpainen sekoaa päästään. Pahempaa: Hän tulee hirveissä hourenäyissään raivohulluksi. Jos hänen tilansa on seurausta nukkumattomuudesta, vauvan kuolemansairaudesta ja täydellisestä ravinnonpuutteesta pitkältä ajalta, viimeistään nyt hänen tilansa jää parantumattomaksi, kun hänet teljetään kammottavasti lemuavaan Harjulan hourulan sysipimeään koppiin, ainoaan vapaana olevaan.

Naisen elämän luhistuminen noudattaa samaa kaavaa kuin Työmiehen vaimossa: palveluspaikassa ollut nuori nainen on rakastunut ja halunnut naimisiin – varoituksista huolimatta. Tämä tarina kertoo Kuopion pikkukaupungin köyhälistöstä pula-aikana, kun töitä ei löydy vaikka kuinka haluaisi. Holpainen yrittää saada, joka päivä, mutta hituraisena miehenä jää nopeampien jalkoihin.

Tarina kertoo lopen uupuneen Marin yrityksestä löytää jotain ratkaisua ahdinkoon valvotun yön jälkeen, elimistön ollessa pitkään ravinnotta. Miehensä ja pienet poikansa hän on saatellut kadulle pelkällä ”kahvilla”, jota lapsuudessani kutsuttiin soropiksi: Kun pannun pohjalle ovat jääneet keitetyn kahvin tai sikurin käytetyt porot, päälle uutta vettä ja kiehutus. Olipahan ainakin oudonmakuista kuumaa vettä.

Kun Savon rataa rakennetaan, lopulta myös Holpainen pääsee hätäaputöihin. Kahdeksankymmentä penniä päivässä raskaasta lapiointityöstä ei tosin kerryttäisi kasaan edes asunnon kuukausivuokraa. Hourulasta kantaa työmaalle asti Mari vihlova kirkuminen.

Kauppa-Lopo

Kauppa-Lopon (1889) esikuvana oli Minna Canthilla Kiuruvedellä 1837 syntynyt Loviisa Tikkanen. Lopon tarinan tiedetään loukanneen perhettä. Canthin kirjoittama tarina tapahtuu naisten kesken. Lopo on romukauppias, lajinsa lahjakkuus, joka pystyy muuttamaan kaiken hylätyn, ruosteisen kellareihin ja vinteille sysätyn krääsän rahaksi.  Yhden sortin vintin nurkkien siivoaja siis, siksi herrasväellekin tuttu.

Mutta Lopo ei kykene lukemaan ruumiin kieltä ja ilmeitä tai näkemään omaa ruokottomuuttaan. Jyväskylässä vankeudessa pihistyksestä istuneena hän on rähjääntynyt entisestäänkin ja on nyt pesemätön kuvatus. Mutta hänen rinnassaan sykkii hyvä, innostunut ja auttavainen sydän. Sen saa tarinassa osakseen rouva Korkman, Kuopiosta Jyväskylään muuttanut ja leskeksi jäänyt Lopon vuosien takainen tuttu. Lopon ilmaantuminen merkitsee hänelle huomattavaa vaurastumista. Romumyynnin lisäksi Lopo pystyy saattamaan hänen luokseen varakkaan viitasaarelaisen talonostajan, joka suostuu maksamaan  Lopon ilmoittaman myyntihinnan ja aikaansaa näin rouva Korkmanille huomattavan myyntivoiton, josta tämä ei ollut osannut uneksiakaan.

Tarinan jyrkkä ja dramaattinen kontrasti syntyy Lopon tekemästä kukkarovarkaudesta torilla ja hänen rouva Korkmanille tuottamasta kolmen tuhannen markan ylimääräisestä taloudellisesta edusta ilman omaa romujen myynti- tai talomyynnin avustuspalkkiota, joista hän sitkeästi kieltäytyi. Lopo jää kähvellyksestään kiinni ja päätyy sinne, mistä tarinan alussa lähti, vankilaan − kolmen markan tähden.

Toinen dramaattinen kontrasti syntyy Lopon lapsenomaisen hyväsydämisyyden ja rouva Korkmanin vuodattaman halveksunnan ja inhon välille. Lopo on myyjänaisena shamaani, mutta yhteiskunnan ehdoilla hän ei osaa elää.

Sen maalaismiehen, jonka reen heinäkasan päältä Lopo kukkaron nappaa, lisäksi tarinassa on yksi mies, Lopon torilla tapaama Ville. Satunnainen tuttu Ville tarjoaa Lopolle hölläkätisesti huuruisessa kulmakapakassa olutkolpakollisia niin kauan, kuin tämän kurkuista alas menee. Villeltähän Lopo sai kuulla  viitasaarelaisesta talonostajasta.

Lain mukaan

Lain mukaan vuodelta 1889 sisältää lukemistani Canthin teoksista ainoan rehellisen ja kunniallisen mieskuvauksen.  Maria, nuori ja kaunis työläisnainen, on naimisissa työteliään Villen kanssa. Marialle olisi ottajia: yhä hän pää paljaana näyttää naimattomalta neitoselta.

Paronilla perunannostajana hän saa puolitoista markkaa päiväpalkkaa, kun muut naiset saavat samasta työstä markan. Maria on riuska ja aikaansaapa. Mutta todellinen syy on se, että perheellinen paroni on iskenyt Mariaan silmänsä ja aikoo tämän myös saada.  Pellolle kävellyt paroni kutsuu Marian Puijon tornin likelle illalla ja tipauttaa perunavakoon kymmenen markan setelin. Kun hän sen siihen Marian vetoomuksesta ja kutsukiellosta huolimatta jättää, Maria kokee pakotetuksi korjaamaan sen talteen. Kotona hän kertoo tapahtuneen miehelleen. Kun Marialla on jo neljä sisään tehtyä päivää, pariskunta päättää pitää rahan saamatta jääneen palkan korvikkeeksi. Töihin Maria ei paronin pellolle enää menisi.

Kuluu useita viikkoja ja paroni kutsuu Villen puheilleen. Tälle tarjotaan kahden viikon työ, kuljettaa paronin tavarakuorma Kajaaniin markkinoille. Palkka on kymmenen markkaa viikolta. Se on paljon ja työ itsessään tervetullutta vaihtelua.  Ville liittyy muiden samalla asialla olevien ajureiden mukaan.

Ville on tuskin kadonnut kaupungista, kun Marian kodin ovelle ilmestyy illalla paroni omassa korkeassa persoonassaan. Maria torjuu hänet, muttei riittävän jyrkästi. Aamulla ylimmän vetolaatikon sisältä löytyy kympin seteli. Marian liha on heikko. Hän sokaistuu rahasta, jota hän vielä eilen kaipasi ostaakseen lankoja ompeluansiotöitään varten.  Hän hankkii rahalla kaunista kangasta eikä malta pitää salaisuutta takanaan, vaan kutsuu naapurista Katrin juhlapukukangasta ihailemaan mutta sai tältä päällensä kalvavan kateuden sijasta meluisat vihat, pauhun ja tuomion.

Matkalla Kajaaniin majapaikan talliin murtaudutaan ja juuri paronin kuormasta romanit vievät suuren sokeritopan. Ville, kuormastaan vastuussa kun on, lähtee ajamaan pakenevia varkaita talvenselkään takaa, jalkineitta mutta saa heidät tavoitettuaan puukosta kylkeensä. Hänen markkinamatkansa loppuu siihen ja aikanaan siitä saa tiedon myös paroni, jolle Marian luona vierailut ovat muuttuneet tavanomaisiksi.

Kun Ville parannuttuaan palaa, tapaa hän vaimonsa upeaan herraskaiseen leninkiin sonnistautuneena, puolikas viinipullo pikareineen yötulijaa pöydällä odottamassa. Kun paroni lopulta tulee ja Villelle valkenee asetelma Kajaanin markkinapesteineen, hän säntää vaimonsa viettelijän kimppuun aikomuksena kuristaa ja puukottaa tämä. Kun Maria tulee hätiin, paroni pelastuu mutta Villen kohtalo on sinetöity. Oikeudessa hän ei suostu kertomaan mitään puolustuksekseen. Hän ei kavalla vaimoaan eikä ilmoittaudu aisankannattajaksi, vaan ottaa vastaan paronin vaatiman tuomion.

Paroni on saanut tahtonsa läpi ja Maria on sallinut muuttumisensa rahan voimasta paronin portoksi.

Anna-Liisa

Anna-Liisa, myöhäiskauden näytelmä vuodelta 1895, vain kaksi vuotta ennen Minna Canthin kuolemaa, oli ilmestyessään menestys ja on ollut sitä myös alkumenestyksen jälkeen. Aihe oli vuosisadan ajan polttava: avioton raskaus ja nuoren äidin tekemä vauvasurma. Aikana, jolloin Canth kirjoitti näytelmänsä, yksin Kuopion keskusvankilassa sanotaan neljän kymmenen naisen kärsineen tuomiotaan vastasyntyneen lapsensa murhasta. Siitä myös Anna-Liisa joutuu vangituksi, vaikka nykykatsannossa kyse oli pahimmillaan taposta, lievimmillään kuolemantuottamuksesta vailla täyttä ymmärrystä.

Entä näytelmän miehet? Näytelmän on kolmoisdraama Johannes – Anna-Liisa – Mikko. Mikko oli Kortesuon renki, kun hän viisi vuotta sitten vietteli talon 15-vuotiaan tytön, Anna-Liisan. Kun tyttö tuli raskaaksi, Mikko häipyi livohkaan. Metsässä lapsen synnyttämisestä ja vauvan hengityksen salpaamisesta on näytelmän alkaessa kulunut neljä vuotta. Anna-Liisaa kuulutetaan avioliittoon talollisen Johannes Kivimaan kanssa. Mikon äiti Husso hälyttää poikansa Saarijärven tukkitöistä estämään avioliiton. Kyse on Kortesuon tilasta.  Anna-Liisan salassa pidetty teko on riittävä kiristysruuvi saada Anna-Liisa pyörtämään naima-aikeissaan. Mikko on tullut vaatimaan ”omansa”.

Perusasetelmalta Johannes on viaton, uuttera ja Anna-Liisaa rakastava talonpoika, Mikko työtä pelkäämätön ja hauskanpitoon kallistuva rehvakas veijari, riittävän häikäilemätön tarpeen tullen. Nyt se tarve on tullut. Mikko menee läpi vaikka harmaan kiven, mutta mieluummin kiertää kiven. Johannes perääntyy.  Eipä heistä kummastakaan inhimillisine hyveineen ja heikkouksineen ollut minulle sankariksi.

Hanna

Hanna, tarina nuoren neidon katkerasta aikuistumisesta ja unelmien kuolemasta, on romaani vuodelta 1886.  Hanna on kiltti, ahkera, kokematon, tietämätön, arka ja epävarma koulutyttö pää täynnä unelmia ja suunnitelmia. Canthin kirja on kertomus näiden jalojen unelmien ja suunnitelmien murskaantumisista. Ensirakkaudessa käy huonosti. Woldemarin, poikalyseon kellokas, on kirjoittanut Hannalle rakkausrunon. Mutta sanoissaan takelteleva, kömpelöksi muuttunut Hanna ei osaa ilmaista runon aikaansaamaa autuasta tilaansa ja poika tekee päinvastaisen tulkinnan. Aristellen alkanut suhde törmää toiseen, vielä ikävämpään väärinymmärrykseen ja Woldemarin saa itselleen Hannan paras ystävätär Olga.

Hanna tutustuu lehtori Salmelaan, jonka on määrä opiskella Helsingissä papiksi. Suhde johtaa salakihloihin. Hanna saa sentään estetyksi suoraviivaisen kamreeri-isänsä aikeet pakkonaittaa hänet vanhalle vastenmieliselle kartanonomistaja Sassille.  Salmela-suhteensa kuluessa Hanna kuihtuu kuin keloontuva puu. Salmela on aatteellinen = ahdasmielinen ja suvaitsematon ja miellyttämään pyrkivä Hanna vakuuttelee samaa arvomaailmaa.  Ihanteellinen, hyveellinen Salmela näyttää kuitenkin aikaa myöten karvansa ja kihlaa Helsingissä oman serkkunsa. Hannan osalle jää yksinäisyys ja tappavan tylsä päivärytmi veljensä paitojen ompelijana.

Hanna on tarina siitä, miten ja miksi nuori nainen ei koskaan kasvanut oman potentiaalinsa maksimiin, edes lähellekään sitä.  Hanna sivuaa myös Anna-Liisan aihetta, kun Hannalle selviää, että toinen perheen piioista, Miina, on raskaana ja joutuu jättämään ansionsa. Myötätuntoa toista naista kohtaan ei heru:
”Mitä varten on äitikin lähettänyt Miinalle ruokaa ja liinavaatteita, lakanoita ja mitä kaikkea siinä lienee ollut, tuommoiselle huonolle ihmiselle. Ja kun hän muisti syleilleensä Miinaa vielä hiljan ja olleensa hänelle viimeiseen asti niin ystävällinen, rupesi hän uudelleen itkemään ja tunsi, että hänet on petetty, että hän tietämättänsä oli koskenut johonkin saastaiseen ja tahrannut itsensä.”
Kun talosta poisjoutunut Miina tulee vastaan, Hanna ei tervehdi. Joskus hänelle selviää, että Miinan raskaaksi saattaja oli hänen oma isänsä.

Minna Canthin teksteissä nainen on harvoin toiselle naiselle tuki, vaikka heitäkin on. Nainen on naiselle susi, voi useista kertomuksesta todeta.

Lehtori Hellmanin vaimo

Paljolti samasta kohtalosta on kyse vuonna 1890 ilmestyneessä Lehtori Hellmanin vaimossa.  Koulun uskonnonopettaja, lehtori Hellman on yläluokan tyttöjen ihailun kohde, Selmalle suorastaan idoli. Sen jalompaa ja aatteellisempaa miestä hän ei kykene kuvittelemaan.  Esimerkiksi luonnontieteen opettaja Korner on tuskin ajattelija lainkaan, katselee vain tienpieliä ja poikkeaa keräämään sieltä näkemänsä kasvin. Mutta Hellmanissa oli aatteenpaloa:

”Naiskysymys on noita nykyajan sairausoireita, ei muuta. Sen, niin kuin kaikkien muidenkin `uusien aatteiden` juurena on ihmisluonnon ääretön itsekkyys, joka hävyttömällä rohkeudella puhkee ilmi nykyaikaan syystä, että maailma on vajonnut epäuskoon, on unohtanut Jumalan. Mutta kaikista surkuteltavin on juuri naiskysymys, sillä se hävittää perhe-elämän ja turmelee koko naissuvun. Hävittää naisilta sen, mikä heissä juuri on kaunista ja hyvää, heidän nöyryytensä, heidän siveytensä ja heidän ihanteellisen katsantotapansa”, julistaa Hellman häntä ihailevalle Selmalle. Ja tottahan Selma ajattelee samoin.

Hellman kosii ja Selma myöntyy riemuiten. Sitten häneltä karsitaan kaikki koreilu. Asun on oltava vaatimaton ja tukan yksinkertainen. Ystävät Selma kieltää käymästä, he ovat nyt huonoa seuraa. Romaanit, Selman mielikuvituksen varhemmat virkistäjät, muuttuvat kielletyiksi. Päivällisen tulee olla tarjolla tasan kello yksi ja sen Selman on tehtävä ilman apulaisen apua, vaikkei hän aiemmin ole juuri keittiössä käynytkään eikä tiedä ruuanlaitosta yhtikäs mitään.  Hellmanin vaimon ei sovi liikkua kodin ulkopuolella eikä luonnollisestikaan missään tapauksessa tanssia.

Kun Selma tulee raskaaksi ja siitä pahoinvoivaksi, Hellman alkaa käyttää häntä itse ulkona, täsmälliseen aikaan täsmällisesti viisitoista minuuttia, samaa reittiä: yksi kadunpätkä päähän, käännös toiselle kadulle, sieltä käännös paluusuuntaan. Ei pientäkään vaihtelua. Hellman odottaa saavansa pojan. Nimen hän on jo päättänyt eikä siitä neuvotella.  Jos sittenkin tulisi tyttö, ”minä en puutu siinä tapauksessa asiaan”.  Tyttö tuli.

Entä ketkä Minna Canthin kuvaamista miehistä kauhistuttivat itseäni eniten? Hellmanille lankeaa kyseenalainen ykkössija, Työmiehen vaimon Risto tulee kakkoseksi, Hannan Salmela ja Lain mukaan -kertomuksen paroni saavat jakaa jaetun kolmannen sijan. Canthin mieskuva on kolkko.

Minna Canthia kiitän koskettavista naiskohtaloiden sanallistamisista.  Vuosisatamme lopussa ihmiset ajattelevat järkytyksen vallassa monia meidän aikamme epäkohtia. Kenties päällimmäisinä niistä ovat monien eläinlajien kohtelu ja eliölajien tuho.

Minna Canth: Työmiehen vaimo, WSOY 2017, Jälkisanat Minna Maijala.
Minna Canth: Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan ja Lehtori Hellmanin vaimo. Gummerus 2007, esiteksti Särkyviä naisia Kari Levola.
Minna Canth: Anna-Liisa. Laatusana OY 2016. Esiteksti  Minna Maijala.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s