Davis Grossman: Sinne missä maa päättyy

Sinne missä maa päättyy on rankka teos, itselleni vasta ensimmäinen David Grossmanilta lukemani.

Päätin kesälaitumille lähtiessäni, että lukisin edes yhden teoksen kirjailijalta, joka kuuluu maailmanvalioihin mutta jolta en syystä tai toisesta ole koskaan lukenut ainokaistakaan kirjaa. Valinta osui vuonna 2011 ostamaani David Grossmanin teokseen Sinne missä maa päättyy.  Uutuuskirjojen jokavuotinen vyöry oli sysännyt teoksen tuonnemmaksi, odottamaan vuoroaan. Lumoava ja järeä kirja, jonka lukemisessa etenin jähmeän hitaasti, osin alkaneen marjastuskauden vuoksi.  Tuntui ajoittain kuin joisin janooni mehutiivistettä, ei siis pitkin hörppäyksin vaan siemauksittain. Kerronta oli monin paikoin pakahduttavan tiheää tykytystä.

Teos on punottu tiukaksi kudelmaksi psykologisista ja yhteiskunnallisista loimista. Rakenteellisesti se jakautuu Prologiin (vuodelta 1967, joka muistetaan Israelin Kuuden päivän sodasta) ja Patikointiretkeen (vuodelta 2000). Jälkimmäistä on teoksessa yli kuuden sadan sivun mitassa. Rakenne on valtava sirpaleinen mosaiikki ihmissuhteita, sakeita tunteita, henkilötarinaa ja Israelin käymiä sotia naapurimaitaan ja ennen muuta ahtaille alueille puristettuja palestiinalaisia vastaan.

Lukijaa saattelee tarinaan Paul Austerin luonnehdinta teoksesta: ”Tuskallinen, kaunis, unohtumaton” sekä New York Timesin arvion katkelma: ”Tämä kuuluu niiden harvojen romaanien joukkoon, jotka tuntuvat pystyvän vaikuttamaan maailmaan.”  Se on optimistisesti kirjoitettu. Epäilemättä Grossman on vaikuttanut avartavasti massiiviseen joukkoon koulutettuja maamiehiä ja maailman kansalaisia, mutta Israelin politiikkaan ja poliittiseen valtaeliittiin se on ollut voimaton.  Jos kirja on poliittinen, se on sitä salakavalasti ja fiktion ehdoin.

Kirjaa ei voi pitää rauhanpoliittisenakaan romaanina, vaikka hartaan rauhantoiveen se sytyttää mieliin. Myös israelilaiset ovat väsyneet sotiinsa ja kivittävien palestiinalaisten pikkupoikien ampumiseen näkösuojan takaa kumiluodeilla. He ovat lopen uupuneita itsemurharäjäyttäjien yllätysiskuihin. He kaipaavat turvallisuutta ja elämän normaaliutta.  He myös radikalisoituvat ja kovettuvat. Valtiollinen todellisuus tunkeutuu ihmisen yksityisyyteen, repii häntä sisältä ja pakottaa omaan moraaliseen kannanottoon, sillä valtiota hän ei pääse Grossmanin kerronnassa pakoon. Se valtaa heidän elämäänsä ja arkeaan – niin myös teoksen kolmen keskushenkilön, Oran, Ilanin ja Avramin.

Prologi esittelee lukijalle heidät, kolme iältään noin 16-vuotiasta nuorta. He makaavat eristettyinä tyhjentyneessä sairaalassa, joka on kuin kuoleman kammio. Nuoret tietävät henkilökunnasta vain yhden, puhumattoman ja pääasiassa poissaolevan arabinaisen.  Nuoret ovat vakavasti sairaita, liki liikuntakyvyttömiä. Yhdessä tyhjentyneessä huoneessa makaa Ora, kaunis naisenalku. Naapurihuoneen potilaat ovat Avram ja aina nukkuva Ilan. Nuorukaiset ovat sydänystävät, olleet sellaisia jo kouluvuosista. Miksi he ovat sairaalassa ja miksi siellä ei ole muita, se ei kirjasta selviä.  Liittyykö Kuuden päivän sota heidän tilaansa? Naapurihuoneeseen itsensä vängännyt Ahram löytää Oran ja heidän välilleen sukeutuu hellä suhde.  Ora huomaa pian rakastuneensa Avramiin. Tämä tuntee vuorostaan mustasukkaisuutta ja pelkoa Ilanin läsnäolon vuoksi. Ilan on aina ollut heistä kahdesta se vetovoimainen, tyttöjä puoleensa vetävä.

Romaanin varsinaisessa tarinassa vuodelta 2000 Ora on liki viisikymppinen kahden aikuispojan äiti. Aviomies Ilan on jättänyt hänet ja matkustelee nyt omaksi ratokseen vanhimman pojan Adamin kanssa jossakin Etelä-Amerikassa.  Nuorimmaiselta Oferilta on juuri päättynyt kolmen vuoden mittainen armeijapalvelus.  Sitä Ora on odottanut kiihkolla, sillä äidin ja pojan on määrä patikoida armeijan päättymisen kunniaksi yhdessä Galileassa. Molemmat ovat pakanneet rinkkansa pitkää vaellusretkeä varten. Mutta sitten Ofer pudottaa äitinsä niskaan pommin: Hän on anonut Israelin puolustusvoimilta 28 vuorokauden pidennystä, sillä hän haluaa vihdoinkin sotaan.  Panssarivaunumiehenä hän joutui armeijassa seisomaan miehitettyjen alueiden rajatarkastuspisteissä syynäämässä palestiinalaisten kulkulupia ja estämässä itsemurhaiskijöiden pääsyä siviilien joukkoon.  Kun nyt Israelin armeija on käynnistämässä Operaatiotaan, hän haluaa oikeisiin panssarimiehen hommiin, jyräämään arabeja ja heidän kotejaan, antamaan terroristeille kunnon selkäsaunan.

Ora on tyrmistynyt. Äidin vaisto sanoo, että siltä retkeltä hänen kokematon, yli-innokas nuorimmaisensa ei palaisi hengissä.  Hän ei aio suoda armeijalle ylivaltaa tulla kertomaan hänelle poikansa kuolemasta. Hän pysyisi tavoittamattomissa nuo 28 vuorokautta. Eikä hän seuraisi uutisia tai lukisi lehtiä. Hän lähtee patikoimaan kammottavan viestin ulottumattomiin.  Jos hän patikoinnin aikana ajattelisi herkeämättä poikaansa, tämä olisi turvassa.

Ora ei lähde yksin. Tel Avivissa asuu nuoruudenrakastettu Avram, johon perheellä ei ole ollut yhteyttä jälkeen Oferin syntymän, siis kahteen vuosikymmeneen. Ora ajatuttaa umpiväsyneen luottotaksinsa, arabi Absalomin (Samin) Tel-Aviviin ja sieltä taksiin raahattu vastaan hangoitteleva Avram mukana jonnekin patikkareitin varteen.  Avram vaikuttaa vammaiselta. Ajon aikana häneltä pääsee virtsat taksin juuri uusittuihin pehmopäällysteisiin. Ora ei neuvottele kuljettajan kanssa korvauksista.

Lukija kokee Oran yksioikoisuudessaan raivostuttavana. Hän käyttäytyy impulsiivisesti ja vie päähänsä saamansa aikeet loppuun jääräpäisesti muita kuuntelematta. Sen tuntevat nahoissaan itsehillinnän mestari, sisäistä raivoa tunteva Sami ja kotoaan taksiin temmottu  Avram.

Avramin ja Oran ensitapaamisesta on kulunut yli kolmekymmentä vuotta. Useita viikkoja kestävä patikkamatka jossakin Galileassa täyttää Oran kertomana nuo vuosikymmenet. Oran tarinointi, johon Avram suhtautuu aluksi jyrkän torjuvasti, tuntuu hyppelehtivyydessään sattumanvaraiselta. Niiden kautta kumpuaa kuitenkin järkyttäviä ja dramaattisia tapahtumia Oran, Avramin ja Ilanin elämänhistoriassa ja keskinäissuhteissa.

Oralla on ollut rakkaussuhde molempien miesten kanssa.  Molemmat ovat myös Oran synnyttämän lapsen isiä, vaikka Avram on repäissyt itsensä alusta lähtien omasta isyydestään irti haluamatta tietää edes tulevan lapsensa sukupuolta tai nimeä. Miesten keskinäinen syvä ystävyys merkitsi sitä, että samalla kun Avram katkaisi yhteytensä Oraan ja Ilaniin, Ilan palasi hajonneeseen avioliittoonsa ja otti isän aseman suhteessa syntyvään lapseen.

Miesten keskinäinen ystävyys joutui todelliseen tulikasteeseen Suezin kanavan varrella Jom kippurin sodassa vuonna 1973. Tuolloin nuorukaiset olivat suorittaneet kolmivuotisen armeijapalveluksensa ja Ora naisena kaksivuotisen. Israel militarisoi nuorisonsa.  Ilan tietää tiedustelusotilaan tehtävissä toimivan Avramin kadonneen. Hän uhmaa armeijakuria, karkaa omia teitään Siinaille etsimään ystäväänsä ja seikkailee kurittomuutensa vuoksi hengellään.  Hän saa kuitenkin jännitysromaanien tyyliin selville, että liki raunioituneessa Magnan linnakkeessa eloon jäänyt, vaikeasti haavoittunut israelilaissotilas on Avram, ilman ruokaa ja vettä. Muut kaikki on tapettu.  Mutta hinta Avramin pelastamiseksi on armeijalle liian korkea. Hänet joudutaan jättämään luonnon tai egyptiläisten armoille.

Avram joutuu egyptiläisten armottomiin käsiin. Miehen ei kuuluisi olla hengissä kaiken sen jälkeen, mitä Avram joutuu kuuden vankeusviikon aikana kokemaan.  Kun hänet on valtavien kirurgisten ja psyykisten operaatioiden jälkeen palautettu ihmisenpuolikkaaksi, hän joutuu Israelin armeijan loputtomien kuulustelujen kohteeksi. Olihan hän tiedustelusotilas ja juuri siksi egyptiläisten häneen kohdistama kohtelu oli niin pitkäkestoista ja barbaarista.

Ilanin syvä kiintymys ystäväänsä jatkuu herpaantumatta koko Avramin lääketieteellisten vaiheiden yli, tauotta.  Yhteys ei katkennut vuosia myöhemmin edes siihen ihmetekoon, missä Ora sai palautetuksi Avramille tämän menetetyn miehuuden tullen tälle raskaaksi. Yhteys katkesi Avramin toivomukseen, ettei hänen tarvitse koskaan tietää lapsesta mitään. Ilan lupasi. Niin Ora ja Ilan hävisivät hänen elämästään kahdeksi vuosikymmeneksi. Kunnes. Niin kunnes armeijan loputtua Ofer hakeutui Israelin uuteen sotaan, Toiseen intifadaan vuonna 2000. Siinä kaatui Wigipedian mukaan 1 116 israelilaista ja 4 066 palestiinalaista.

Oralle on selvinnyt, että Avram kuitenkin tiesi pojastaan jotain. Muuten hän ei olisi pitänyt tukkimiehen kirjanpitoaan Oferin kaikista kolmen vuoden armeijapäivistä.  Ja sama kauhu Oferin mahdollisesta kaatumisesta Toisessa intifadassa saa Avremin lopulta taipumaan Oranin kerrontaan.  Hän ei halua nähdä valokuvaa pojastaan, mutta hänestä tulee ahnas kuuntelija. Ja Ora kertoo. He patikoivat pitkiä päiviä, yöpyvät paljaan taivaan alla makuupusseissaan, tekevät ruokansa nuotioilla ja puhuvat.

Miten Oferin sodassa käy, sitä Grossman ei kerro. Mutta jos suojana on ajattelu ja hänestä puhuminen, hän säästyi. Mutta ei Ofer minään rauhanlähettiläänä sotaan liittynyt. Motiivina oli saada sotia.  Ora äitinä on ajatteluineen ristiriitainen. Hän ei hyväksy tarkoituksellista vahingon tuottamista. Toisaalta hänestä räjähtää esiin myös hillitön aggressiivisuus, minkä kärjekkäin ilmenemä temmeltää hänen mielikuvissaan hänen pilkkoessaan kotona salaattia perheen lounaspöytään (sivut 623–625).

David Grossmanin teoksessa on muitakin vertaansa etsiviä kerronnan tihentymiä, juuri niitä, joita Paul Auster ilmeisesti tarkoittaa luonnehdinnallaan ”unohtumaton”.  Kirjasta jäi rankkoina kuvauksina mieleeni kaksi muuta tihentymää: 17-vuotiaan Avramin verbalisoima rakkaus Oraan (Ora löytämää ja lukee Avramin sairasvuoteen äärellä istuessaan lähettämättömät rakkauskirjeet, sivut 388–401) ja Avramin Tragedia egyptiläisten käsissä vankeusviikkoina (sivut 190–192).  Koko teos, Sinne missä maa päättyy, on kertomus syvästä rakkaudesta omaan lapseen. Ora ilmaisee sen omalla tavallaan, pakenemalla mahdollisen huonon uutisen ulottumattomiin.  Se on hänen yrityksensä vapauttaa itsensä yksilönä valtion vallasta, kuten päämäärättömällä ajelulla ruuhkabusseissa hän oli vapautunut itsensä itsemurhaiskujen pelosta. Ora oli matkannut hillittömällä vimmalla bussireittien päästä päähän ja juuri sen numeroisissa busseissa, joissa tuhoisia räjähdyksiä oli aiemmin tapahtunut.

Oran ja Avramin vaellusreitti ulottuu kaiken sorttisen kasvuston halki. Grossman kuvaa kasvustoa aidolla isänmaanrakkaudella. Avram ja Ora patikoivat seuralaisena Oraan kiintynyt orpo koira, taittavat kumpuilevia ja tasaisia maastoja, ylittävät kuohuvia puroja ja kapuavat jyrkkiä rinteitä ylös ja alas. Kaipasin paikannimien yhteyteen karttaa (jollaisia välillä näkee romaanienkin sisäkansissa), mutta lohduttauduin sillä, etteivät edes Avram ja Ora tienneet kulloistakin sijaintiaan. Tokihan kunnon kartta oli Oferin itselleen pakkaaman, nyt Avramin käyttöön tulleen rinkan sivutaskussa. Taborin ja Carmelin vuoret Galilean eteläisillä alueilla pystyin vaelluksen loppuvaiheessa sentään paikantamaan.

Sinne missä maa päättyy on moniulotteinen, hieno teos. Ennen kaikkea se on kaunis ja koskettava rakkaustarina, missä unelma ihmisten keskinäisestä rauhasta on kaiken läpäisevä perusajatus.

David Grossman: Sinne missä maa päättyy. Otavan kirjasto 2011, 677 sivua. Suomennos Markku Päkkilä.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s