Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Kyllikki Villa matkusti paljon ja liki aina rahtilaivoilla. Meren äänten ja liikkeiden kokeminen oli hänelle tapa elämää.

Kyllikki Villa (1923–2010), kääntäjä ja maailmanmatkailija rahtilaivoilla. Käsite ihmiseksi, vaikken tiennyt hänestä juurikaan.  Olin kuullut satunnaisesti hänen lokikirjansa luentaa radiossa.  Kevättalvesta antikvaarista lähti mukaani kellastunut kirja, Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja (2004). Sain kuitenkin odottaa pitkään, että kirja kutsuisi minua tulla luetuksi. Kutsu tuli juhannuksen jälkeen.

Kyllikki Villa on reissannut maailman valtameriä ja pienempiäkin 50 vuoden ajan 48 eri rahtilaivalla.  Ei aivan: Ensimmäinen niistä, Vellamo, oli matkustajalaiva, sodan jälkeen ensin matkustajien kuljetuksessa Turku–Maarianhamina–Tukholma -reitillä kulkenut ja Kyllikki Villan matkustaessa sillä vuonna 1949 se taittoi Helsinki–Tukholma–Helsinki -matkaa. Höyrylaiva oli tuolloin muutettu öljylämmitteiseksi. S/S Vellamo palveli Suomea liki puoli vuosisataa ja se romutettiin vuonna 1970. Vellamosta Villalla alkoi himo ja hinku merille.

Viimeisen rahtilaivakaukomatkansa Kyllikki Villa teki vuonna 1999. Vanhan rouvan lokikirja kertoo viimeiseksi aiotusta, mutta toiseksi viimeiseksi osoittautuvasta matkasta 1997, Argentiinaan ja Chileen.  Neljän kuukauden matka kesti tammikuun puolivälistä toukokuun puoliväliin. Laivoja hän tarvitsi neljä. Puolalaisella M/S Amberilla hän siirtyi Helsingistä Gdyniaan, josta varsinainen matka kohti Etelä-Amerikkaa alkoi puolalaisella Kalymnos-rahtilaivalla. Laiva kynti merta Norjan Uddevallan ja Englannin kanaalin kautta Portugaliin, Kanarian saarten halki ja Kap Verdeä sivuten yli Atlantin Brasilian satamiin ja lopulta Argentiinaan Buenos Airesiin. Chilen Valparausosta Villa nousi puolalaiseen rahtilaivaan Szcrecin, jolla hän tuli Tyyneltä valtamereltä Panaman kanavan kautta Atlantille ja Azoreita sivuten Antverpeniin, sieltä Skotlannin Aderbeen kautta Szceciniin ja lopulta tutulla Amberilla Helsinkiin. Päiväkirjan asemasta hän kertoi kokemuksistaan ja mielialoistaan ääninauhoille.

Vanhan rouvan lokikirja oli Kyllikki Villan läpimurto lukevan yleisön tietoisuuteen. Kirjaa kuvataan Wikipediassa aikansa hitiksi. Minulta se jäi tuolloin havaitsematta. Mutta klassikko siitä on sittemmin tullut. Ei hassumpi antikvaarilöytö! Mutta ei se ollut itselleni suinkaan herkkuelämys, pikemminkin pitkäveteinen ja tylsä, ainakin kirjan alkupuoliskolla. Sillä mitäpä muuta viikkoja kestävä laivamatka rahtilaivalla voisikaan olla kuin samarytmisinä ja tapahtumaniukkoina toistuvia päiviä, sään tarkkailua ja raportointia, aterioita, satunnaista juttelua jonkun toisen kanssa epäymmärrettävällä kielellä, lukemista, kansilla kävelyä ja yksinäisyyttä.  Villa ei siinä poikkea keskivertokansalaisesta, vaikka hänellä on työt mukana. Aamupäivisin hän kääntää, parista liuskasta kuuteen liuskaan päivässä riippuen selän ja silmien väsymisestä.

Vastoinkäymisiäkin tulee. Silmä tulehtuu ja turpoaa umpeen jo Itämerellä ollessa. Lääkäriapua hän saa Uddevallassa ja saa kuulla kaukonäkönsä olevan huomattavan huono. Niinpä häneltä jäävät hylkeet ja delfiinit näkemättä, vaikka vierellä seisoja kertoo havainnoistaan. ”Vaikka se olisi valas, en minä ilmeisesti näkisi sitä.” Vastoinkäymisen hän kokee nöyryyttävänä. Hän on näet aina ollut ylpeä terveydestään.  Takaisku ei kuulunut minäkuvaan. Uusi kolhu minäkuvaan tulee Kalymnosin tullessa aallonmurtajan takaa avomerelle Portugalin Santurcessa. Maininki, vastatyrsky, yllättää ja Villa kaatuu huoneessaan kolhien poskensa. Kivusta huolimatta vamma osoittautuu pintaruhjeeksi, mutta kasvot rumentava mustelma kestää aina Etelä-Amerikan rannikolle asti. Villa tajuaa, ettei huojuvassa laivassa liikkuminen ole hänelle enää yhtä helppoa kuin nuorempana.

Kyllikki Villa on itsekriittinen matkustusmotiivissaan, vaikka tietää, että levoton veri veti nytkin merille:
”Kyllä minä näen pohjimmaisen turhamaisuuteni, syvimmän turhamaisuuteni, joka saa minut lähtemään näille matkoillekin, että minua ihailtaisiin ja ihmeteltäisiin. Vaikka kyllä nämä matkat samalla ovat auttamatonta vaihtelunhalua, pois rutiinia, ja sitten ne ovat protesti paikallaan olevaa elämää ja rahan ja omaisuuden keräämistä vastaan.”

Raha. Sitä hänellä on mukana dollareina. Laivamatkat aterioineen hän on etukäteen suorittanut. Rahan käyttö tuntuu nykyvinkkelistä hirveän työläältä. Satamissa on löydettävä pankkiin, joka vaihtaisi dollareita käteiseen. Enimmältään hänellä ei ole suuria kuluja: kahvia, juomaa janoon ja helteeseen, ehkä ateria maissa, postimerkit, puhelinkortti hänen yrittäessään soittaa aikuiselle tyttärelleen Suomeen ja tietenkin taksit. Villa yrittää kävellä, mutta ikä ja helle saavat hänet turvautumaan taksiin.  Buenos Airesissa hänen onnistuu tehdä taksikuljettajan kanssa sopimus hinnasta, millä tämä kuljettaa häntä paikasta toiseen ja myös hoitaa hänen asioitaan tarvittaessa paikallisena ja siksi Villaa kielitaitoisempana. Kolikoita on oltava taskuissa aina, sillä kaikkialla vallitsee juomarahakulttuuri. Juomarahaa kuuluu antaa myös laivalla stuertille ja muulle henkilökunnalle.

Minne hän kätki neljän kuukauden matkan ajan dollarivarastonsa, matkashekeistä hän ei näet mainitse sanaakaan? Dollareita kuluu paljon, kun Buenos Airesista hän päättää lentää Chileen ja Chilestä hän ostaa hetken mielijohteessa matkan kaukaiselle Juan Fernándezin saarelle, yksityislennon, kun ryhmän mukaan ei mahdu.  Kaiken hän maksaa käteisenä.

Juan Fernándezin saaret, Robinson Crusoen saaret. Ei oikeastaan, sillä Daniel Defoen ajatellaan sijoittaneen Robinson Crusoen jollekin Brasilian rannikkoalueen saarista.  Esikuvana pidetty skotti Alexander Selkirk sen sijaan joutui asumaan neljä vuotta Juan Fernándezin suurimmalla saarella. Lyhyt kahden yön matka saarelle oli joka tapauksessa Ky

Välillä tuntuu että olen typerä matkustaja, kun seilaan tapahtumattomassa yksitoikkoisuudessa laivassa kuudettakymmenettä päivää, tulen suureen miljoonakaupunkiin jonka nähtävyyksiä luetellaan sivukaupalla, otan taksin ja toimitan joitain asioita ja lennän toiseen suurkaupunkiin, jossa taas toimitan joitain asioita lentääkseni johonkin saareen. Ja sitten taas pitkä kotimatka. Ei kai siinä ole mitään tavallista järkeä. Mutta minua eivät nämä kaupungit kiinnosta. Oppaissa luetellaan sivukaupalla kirkkoja, vanhoja tietenkin, mutta en ymmärrä onko olemassa ihmisiä, jotka kulkevat ympäri maailmaa katsomassa kirkkoja, ja voiko niitä pitää muistissa toisistaan poikkeavina. Kyllä minua luonto kiinnostaa hyvin paljon enemmän. Luonto ja maisema. (9.3. Paranaguá, Chile)

Tai: ”Minua harvat asiat enää viehättävät ja harvat asiat ovat uusia.”

Hän ei kerro lokikirjassaan nähtävyyksistä eikä sellaisia juuri katselekaan. Paranaguán satamassa hän äimistelee rahtilaivojen massiivista määrää: Oman laivan suunnatessa kohti avomerta hän laskee satamassa olevan, sinne pyrkivät ja sieltä lähtevän yhteensä 21 alusta. Melkoinen lastaussatama! Buenos Airesin satamajoesta La Platasta hän järkyttyy. Nimi tarkoittaa hopeaa, mutta jokisuisto on niin saastunut, että laiva tuntuu vellovan hernerokassa.  Muutenkin hän on joutunut näkemään rahtilaivojen ympäristötietoisuuden: laivan roskat kipataan sataman ulkopuolella mereen.  Chilessä tärkeä tutustumiskohde on Pablo Nerudan talomuseo Isla Negra, melkoisen taksimatkan päässä Santiagosta.  Mutta siellä hänellä on vanha tuttu kuljettaja aiemmilta matkoilta, chileläinen Daniel.

Yllättävän paljon Villa raportoi masennuksestaan. Se ei ole samannimistä sairautta, vaan alakuloa ja ”kello viiden kriisiä”. Silloin käännöstyöt on tehty, kansikävelyt samoin ja lounas on takana. Iltakonjakkiin on vielä liian varhaista ja lukea ei jaksa. Villa kokee yksinäisyyttä ja janoaa viestejä Suomesta haluten oman tytön ja ystävättärien ikävöintiä ja kaipaavan häntä. Hän toistaa usein halunsa olla pidetty. Sitä hän kaikesta päättäen olikin. Hän oli ystävällinen, kohtelias ja herkkä nauramaan, vaikka olikin vaatelias ja ärtyi, jos koki päätäntävaltaansa hiukankaan kavennettavan.  Ikänsä ansiosta ja muutenkin hän kokee paljon palvelu- ja auttamishalua. Hän käyttää paljon aikaa kirjeiden ja postikorttien kirjoittamiseen. Satamissa postia lähtee Suomeen runsaasti. Enemmän hän kuitenkin odottaa itse saavansa. Sitä varten on sovittu järjestelyt satamiin.

”Olisi hirveää olla niin yksin, ettei olisi yhtään ketään keneltä on poissa.”

Jälkisanoissa Kyllikki Villa vertaa matkoille lähtemistä ja saapumista syntymään ja kuolemaan. Molemmissa on molempia. Niissä on myös Villan mukaan jotain traumaattista, vaikka tiedostamatonta.
”Ilmeisesti olen hakenut matkoilta enemmän itseeni menemistä kuin ympäristöjä.”

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja. Like 2004, 333 sivua. Matkan reitistä on sisäkansissa kartat.

Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s