Anne Applebaum: Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa

Rankasta aiheesta johdonmukaisesti ja selkeästi kirjoitettu teos koitui itselleni rankaksi prosessiksi työstää aihe uudelleen ja kirjoittaa siitä. Punainen nälkä on viime vuoden ehdottomasti merkittävimpiä ja tärkeimpiä suomennettuja teoksia!

Rankka aihe. Niin on kirjakin. Anne Applebaum, painavia tutkimuksia tehnyt tiedenainen, ei syyllisty Punainen nälkä -teoksessaan tunteiden lietsontaan ja tunteilla elämöintiin. Se ei kuulu tieteelliseen työskentelyyn.  Mutta tunteitta aihetta ei voi käsitellä eikä siitä lukea. Applebaumin teos holodomorista, liki neljän miljoonan ukrainalaisen tuhoamisesta nälällä vuosina 1932–1933, on lahjomaton, totuutta hakeva analyysi ukrainalaisten raastavista kärsimysten vuosista, tapahtuneen taustoista ja hirmuprosessin syyllisistä, ylimpänä heistä Josif Stalin, jonka tietoinen aikaansaannos ukrainalaisen maaseudun kohtaama katastrofi oli.

Noista vuosista ei ole vielä pitkä aika. Holodomor, nälkään tappaminen, toteutui vain muutamia vuosia ennen uhrimäärässään suurempaa holokaustia. Holokaustin uhreja oli kuusi miljoonaa. Ukrainan nälkäkuolemissa on saavutettu varsin kattava yksimielisyys 3,9 miljoonasta kuolonuhrista sekä 0,6 miljoonasta syntymättä jääneestä lapsesta.

Applebaumin kirja ei ole tieteellinen tutkimus sinänsä, vaan sen tulos, tiedemaailmaa laajemmalle lukijakunnalle kirjoitettu teos.  Se tukeutuu laajaan, vankkaan lähdeaineistoon. Kirjan lähdemerkinnät ja lähteet vaativat yli viisisataasivuisesta teoksesta 70 sivua.

Lukiessani ajattelin: Tämän teoksen pitää ilmestyä Venäjällä, missä Stalinista on tullut Putinin presidenttiyskaudella ja aiemminkin sankari ja palvonnan kohde. Tuskinpa ilmestyy. Ehkä teos tavoittaa kourallisen kansainvälisintä venäläistä sivistyneistöä, jos hekään haluavat pohjimmaltaan tietää ohi kanonisoidun venäläisen tulkinnan, missä nälänhätä selitetään kuivuudella ja ukrainalaisella nationalismilla.

Puolalais-juutalainen lainoppinut Rafael Lemkin kehitti vuonna 1944 käsitteen genosidi, kansanmurha, ja määritteli sen yksittäisen toimen sijasta prosessiksi, eri toimien yhteen sovitetuksi suunnitelmaksi, joka tähtää kansanryhmille välttämättömien elämän perustusten tuhoamiseen, lopullisena päämääränä ryhmien itsensä hävittäminen.  Määritelmässä kansanmurha on kohdistettu kansanryhmään kokonaisuutena, jolloin siihen kuuluvat toimet eivät kohdistu yksilöihin heidän yksilöllisten ominaisuuksiensa vuoksi vaan kansanryhmän jäseninä. Määrittelylle loi akuutin tarpeen natsi-Saksan holokaustin paljastuminen kaikessa kaameudessaan.  Lemkin yritti saada kansanmurhan kansainvälisesti tuomittavana rikoksena YK:n yleissopimukseen. Sinne se tulikin, mutta vesitetyssä muodossa. Yksi sodan voittajavaltioista, Neuvostoliitto, vastusti tiukasti myös kulttuurisen perustan tuhoamisen sisältävää määritelmää ja vaati ahtaan rajauksen, jolla se sai suljetuksi pois Neuvostoliiton oman kansanmurhaa vastaavan rikoksen. Määritelmän tuli kytkeytyä elimellisesti fasismi-natsismiin ja vastaaviin rotuteorioihin.

Silti Ukrainan murhenäytelmä täyttää kansanmurhan ominaisuudet.  Sen kohteena oli Ukrainan maaseutuväestö. Nälkäkuolemat ulottuivat Ukrainaa ulommalle, myös osiin Kazakstania, Pohjois-Kaukasuksen Kubanin ukrainalaisten asuttamille alueille ja Volgan mutkan mustan mullan alueille, mutta vain Ukrainassa tuhottiin järjestelmällisesti kaikki hengissä säilymisen ja kulttuurin ylläpidon edellytykset.

Pääpiirteethän me tiedämme. Stalin päätti kollektivisoida maatalouden nostaakseen maatalouden tuottavuutta. Maatalouden kollektivisointiin konkretisoitui myös Stalinilla tärkeimpien kilpailijoittensa syrjäyttäminen ja lopulta eliminointi.  Kollektivisoinnista tuli hänen ideologinen aseensa vakiinnuttaa yksinvalta.

Kollektivisointi oli tulokseltaan katastrofaalinen. Koska suuri Stalin ei voinut olla vastuussa ja koska korkeammat puoluevirkailijat eivät halunneet olla, syylliset piti hakea alemmista hierarkioista. Vastavallankumouksen mahdollisuus näytti yhtäkkiä todelliselta, ja sellaisten yritelmiä todella nousikin eikä yksin Ukrainassa. Alkoivat laajamittaiset puhdistukset, erottamiset, vankileirien täyttämiset, kuolemantuomiot, karkotukset ja väestön pakkosiirrot. ”Historioitsijat ovat jo kauan olleet sitä mieltä, että vuoden 1932 kesän ja syksyn tapahtumat olivat käynnistävä tekijä vuosien 1937–1938 joukkopidätyksille ja -teloituksille, jotka myöhemmin tunnettiin nimellä suuri terrori”, Applebaum kirjoittaa.  Muhinut ja valtoimenaan paisunut Stalinin vainoharhaisuus sekä tapahtumaketjujen syys-seuraussuhteet takaavat mielestäni sen, ettei Applebaumin teos ilmesty Venäjällä.  Mutta haluavatko sitä myydä edes suurimmat venäläiset kirjakaupat vieraskielisinä versioina? Tohdin epäillä sitäkin.

”Ei yksikään heistä ollut syyllinen mihinkään, mutta he kuuluivat luokkaan, joka oli syyllinen kaikkeen”, kirjoitti Ilja Ehrenburg vuonna 1934. Siitä kansanmurhan logiikassa on kysymys.

Vasta Punaista nälkää lukiessani kohtasin sen, mitä nälänhätä biologisesti tarkoittaa. Oman aikamme uutiskuvat olivat toki tuoneet silmien eteen nälänhädän viimeisiä, kuolemaa edeltäviä asteita. Anne Applebaum kertoo nälästä onnistumatta kuitenkaan tavoittamaan elimistöä syövän nälän aiheuttamaa aistittavaa tuskaa:
”Ensimmäisessä vaiheessa ruumis kuluttaa glukoosivarastonsa. Seuraa äärimmäinen näläntunne ja sen mukana jatkuva ajatus ruuasta. Toisessa vaiheessa, joka kestää useita viikkoja, ruumis alkaa kuluttaa omia rasvojaan ja organismi heikkenee jyrkästi. Kolmannessa vaiheessa ruumis ahmii proteiinejaan kannibalisoiden kudoksia ja lihaksia. Lopulta iho ohenee, silmät pullistuvat, alaraajat ja vatsa pöhöttyvät äärimmäisen häiriötilan saadessa ruumiin pidättelemään vettä. Pienetkin ponnistukset aiheuttavat valtavan uupumuksen. Kuolemaa voivat nopeuttaa erilaiset sairaudet ja ruuan puutteesta johtuvat tulehdukset ja ihotaudit.”

Näitä nälän viimeisen vaiheen ihmisiä Ukrainassa oli vuosina 1932–1933 liki neljä miljoonaa.  Sivulla 247 Anne Applebaum kuvaa yhtä lähdettään lainaten Kiovan kaduille alkuvaiheessa päässeitä ruuanetsijöitä:
Valo oli sammunut heidän alasluoduista katseistaan heidän kalvakoilla ja joskus turvonneilla kasvoillaan. He olivat nälkäisiä, uupuneita, resuisia, likaisia, kylmettyneitä ja peseytymättömiä.
Katastrofin loppuvaiheessa iholtaan läpikuultavat haamut eivät herättäneet pienintäkään sääliä, ainoastaan inhoa ja toiveen, että he kuolisivat nopeasti, pois silmistä ja mielestä. Uhrit olivat muuttuneet ali-ihmisiksi, jos muistuttivat ihmisiä enää lainkaan.  ”Ihmisten ilmoille” heitä pääsi vain pieni osa, ensimmäiset nälkäpakolaislaumat.  Joulukuuhun 1932 mennessä oli saatu valmiiksi sisämaanpassijärjestelmä ja Ukrainan rajat suljettiin Vjatšeslav Molotovin ja Stalinin päätöksellä tammikuussa 1933.

”Passijärjestelmä laski hallinnollisen ja juridisen kulmakiven uudelle maaorjuudelle [ja] sitoi talonpojat turpeeseen samalla lailla kuin ennen vapautusta vuonna 1861.” (Kopelev)

Viljan puutteen pitkä historia

Vuosien 1932–1933 tietoisesti toteutettu nälänhätä ei ollut Neuvosto-Venäjän historiassa suinkaan ensimmäinen, kylläkin niistä ylivoimaisesti massiivisin.  Raastava ruokapula koetteli Venäjää vallankumousvuonna 1917 edesauttaen bolševikkien valtaanpääsyä. Heidän agitaationsa tiivistyi sanoihin leipää, rauha ja lisää maata.  Maa oli yhä kiinni ensimmäisessä maailmansodassa ja viljaa tarvittiin armeijan ruokkimiseen ohi oman väestön.  Tuosta leipäpulasta Pietarissa olen lukenut kouristuttavan vahvan kuvauksen Tito Collianderin kirjasta Ristisaatto.

Vuosi 1921 oli koettelemusten vuosi. Lenin oli vaatinut jopa kylvöihin tarvittavan viljan takavarikointia ja sille oli löytynyt suorittajia. Maaseutu poti mieskatoa ja osa pelloista jäi kylvämättä. Sitten iski kuivuus ja osa viljasta tuhoutui. Kato koski koko valtakuntaa. Applebaumin mukaan Venäjän imperiumin kaksikymmentä maatalouden osalta tuottoisinta kuvernementtia olivat kasvattaneet ennen vallankumousta 20 miljoonan tonnin vuotuisen viljasadon. Vuonna 1920 samat kuvernementit tuottivat vain 8,45 miljoonaa tonnia ja katastrofaalisena vuonna 1921 ainoastaan 2,9 miljoonaa tonnia. Satoja tuhansia nälkäpakolaisia lähti liikkeelle yksin Volgan seuduilta, monet heistä erehdyksessä kohti Ukrainaa.

Nälänhädän kouriin joutui 25 miljoonaa kansalaista, mutta kolmen vuoden jaksolla 1918–1921 yhteensä yli kymmenen miljoonaa suurempi väestömäärä. Lenin taipui pyytämään ulkomaista apua. Vetoomukseen tarttui Yhdysvallat. Tuleva presidentti Herbert Hoover perusti 1921 American Relief Administrationin, ARA:n, joka alkoi jakaa hätäapua Euroopassa ja etenkin Neuvostoliitossa. Kesän 1922 koittaessa amerikkalaiset ruokkivat 11 miljoonaa ihmistä joka päivä. Ukrainaan Lenin sovelsi jo aiemmin käyttämäänsä menetelmää: viljan pakko-otto kylistä vipuvartena kylistä otettavat panttivangit ja käsky panna heidät ”seinää vasten”, ellei muuten tehoa.  ARA:aa ei päästetty aluksi Ukrainaan. Ukrainan silloinen sisäasiain päällikkö Mykola Skrypnyk kauppasi selitykseksi sen, että Ukraina on ”suvereeni valtio eikä Venäjän osa”. Tarkkoja lukuja vuosien 1918–1921 nälkäuhreista ei ole. Luotettavimpien arvioiden mukaan Neuvostoliitossa menehtyi kaksi miljoonaa ihmistä, heistä 250 000 – 500 000 eteläisessä Ukrainassa. Nälänhädän lisäksi Ukrainaa koetteli vuodesta 1921 alkaen raskaat venäläistämistoimet, joista jäljempänä.

Jos tuohon katastrofaaliseen vuoteen 1921 asti Leninin taktiikkana oli ollut pakkomielteiseksi muuttunut viljan takavarikointi, nyt Lenin näki välttämättömäksi muuttaa kurssia. Käynnistyi uusi talouspolitiikka NEP toisena arkkitehtina bolševikkiälykkö Nikolai Buharin, Stalinin tulevan kollektivisointipolitiikan vastustaja. Buharin vastusti viljan takavarikointia. Sen tilalle tulivat sadosta määrätyt verot. Talonpojilla oli oikeus myydä viljaansa perinteiseen tapaan. Pikkukauppiaat ostivat ja myivät. Markkinatalouden osittain palauduttua ruokaa myös alkoi olla enemmän saatavilla.

NEP-vaihe koki loppunsa vuonna 1927. Kun saatiin huono sato, talonpojat alkoivat jemmata viljaa odottaen hinnannousua. Hintakeinottelun myötä otteet kovenivat. Jos talonpoika ei pystynyt toimittamaan viljaa, valtio sakotti viljasta jopa viisinkertaisen summan. Heidän, jotka kieltäytyivät maksamasta tai eivät pystyneet, omaisuus takavarikoitiin ja pakkohuutokaupattiin. Neuvostopolitiikka sisälsi paradoksinsa. Ideologisesti köyhyys oli hyväksyttävää, vauraus paheellista. Talonpoika tiesi, että huono työnteko toisi nälän. Hyvästä työnteosta valtio sen sijaan rankaisisi. Näin Neuvostoliitto tärväsi talonpoikien halun tuottaa enemmän viljaa.

Ennen suurta nälänhätää iski ”pieni nälänhätä” vuosina 1928–1929.  Kautta koko Neuvostoliiton talonpojat vastustivat omaisuutensa takavarikointia, mielivaltaisia pidätyksiä, ”viljan hamstrauksen” kriminalisointia ja sakotuksia. Vastarintauutisia tuli Siperiasta, Pohjois-Kaukasiasta ja Ukrainasta, kaikkialta, missä hätäkeinoja sovellettiin kovin ottein. Ukrainassa nälkään nääntyi 23 000 ihmistä ja 80 000 kuoli tauteihin ja muihin nälänhädän seurannaisvaikutuksiin.

Aika kultaa muistot

Mutta aika kultaa muistot, myös ukrainalaisten, joiden kylien rakenne, sosiaalinen elämä ja kulttuuriset edellytykset oli murskattu bolševikkihallinnon alla moneen otteeseen suuren nälänhädän lähestyessä.

Miron Dolotin, muudan nälänhädästä eloon jääneen kyläläisen, muistaman mukaan neuvostovaltion vaikutus hänen kylässään oli 1920-luvulla ollut vähäinen. ”Meillä oli täysi vapaus liikkua.”
Toisetkin muistivat kollektivisointia edeltäneen ajanjakson samoin. ”Neuvostoliitto oli ohjaksissa, mutta valtio ei kontrolloinut kaikkia elämänalueita, ja talonpojat elivät suurin piirtein entiseen tapaan. He viljelivät maata, harjoittivat pienimuotoista liiketoimintaa, myivät, ostivat ja vaihtoivat.”

Stalinin kokeilu Tsaritsyssä 1919 ja opintomatka Siperiaan 1928

Viljan takavarikot käynnisti siis Lenin liki heti bolševikkivallankumouksen jälkeen.  Takavarikoinnista voimakeinoin tuli Leninille pakkomielle.

Ukrainaa kohtaavaa valtavaa tragediaa edeltää Applebaumin kirjassa kaksi Staliniin liittyvää vaihetta. Viljaa takavarikoitaessa Stalin asetettiin vuonna 1919 johtamaan viljan hankintaa eteläisen Venäjän hankinta-alueella. Hän lähti Volgan rannalla sijaitsevaan Tsaritsyniin mukanaan kaksi panssarijunaa ja 450 puna-armeijan sotilasta. Tuolta matkaltaan Stalin ilmoitti Leninille: ”Emme anna armoa kenellekään, emme itsellemme, emme muille – mutta tuomme teille leipää.” Stalin sovelsi raakoja menetelmiä, pidätyksiä, pieksäjäisiä ja joukkoteloituksia. Uhreiksi joutuivat kauppiaat, talonpojat ja satunnaiset eteen osuneet. Lev Trotski esitti vastalauseensa, minkä seurauksena Lenin veti Stalinin pois Tsaritsynistä. Tsaritsynin tapaus kiihotti Stalinin ensimmäiseen julkiseen riitaan pahimman ja voimakkaimman kilpailijansa, Trotskin, kanssa.  Uudet yhteenotot olisivat edessä.

Vuonna 1925 Stalin nimetytti Tsaritsynin kaupungin uudella nimellä. Siitä tuli Stalingrad.

Kun talonpojat osoittivat haluttomuutensa rehkiä kasvavien verojen puristuksessa lisäsadon hyväksi, Stalin päätti tehdä vuonna 1928 maatalousopintomatkan Siperiaan. Aiemmin oli toki huomattu, että vauraammat tilat tuottivat suuremman sadon kuin pienviljelijöiden tilukset. Stalin tuli matkallaan siihen päätelmään, että suuret tilat ovat tehokkaampia, tuottoisampia ja sopeutuvampia uuden teknologian soveltamiseen. Hänen johtopäätöksensä oli: Kollektiivinen maatalous on ratkaisu.

Marraskuussa 1929 Stalin ajoi Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomiteassa läpi päätöksen koko maan viljantuotannon kollektivisoinnista kolmen vuoden kuluessa. Samalla tuomittiin kollektivisoinnin vastustajat ja erotettiin tärkein vastustaja Buharin politbyroosta.  Kollektivisointi käynnistettiin aikailematta.

Kulakeille luu kurkkuun

Liki kuolemantuomiota ja usein juuri sitä merkitsi leimautuminen kulakiksi, varakkaaksi maanviljelijäksi.

Pahamaineisen kulakki-termin oli kehittänyt bolševikki Alexander Schlichter tultuaan nimitetyksi vuonna 1918 Ukrainan ruuankeruun komissaariksi.  Tavoitteena oli hajottaa kyläyhteisöt ja siinä myös onnistuttiin. Kyläläiset jaettiin kolmeen kategoriaan. Mutta tarvittiin myös virallinen määrittely käsitteelle. Sen teki Ukrainan kansankomisaarien neuvosto elokuussa 1929.
Kulakkimaatila oli tila, joka otti säännöllisesti palvelukseensa työntekijöitä, jolla oli mylly, nahkurinverstas, tiilitehdas tai muu pieni teollisuuslaitos; tila, joka antoi säännöllisesti vuokralle rakennuksia tai maatalousvälineitä; kaikki maatilat, joiden omistajat tai johtajat sekaantuivat kauppaan, koronkiskontaan tai muuhun toimintaan, josta tuli ansaitsematonta tuloa, olivat myös selvästi kulakin ohjauksessa.

Oli myös alikulakkeja ja kulakin kätyreitä, esimerkiksi jos oli kulakkisukulaisen, -työnantajan, -naapurin tai -ystävän vaikutuksen alainen. Sellainen saattoi olla myös köyhä talonpoika, jonka vanhemmat olivat olleet häntä vauraampia.

Näitä kriteereitä ei kuitenkaan edellytetty joutuakseen kulakiksi. Sellaiseksi pääsi suunpieksijä tai rettelöitsijä. Ja kun kulakkeja alettiin likvidoida, ohjeistuksena oli määrien täyttäminen siinä, paljonko ihmisiä piti karkottaa ja minkä verran lähettää Gulag-keskitysleireille. Jos ei löytynyt kulakkeja, heidät luotiin. Kulakiksi joutui, omistettuaan yhden sian asemasta kaksi. Karkotus merkitsi monille eloon jääntiä. Sen sijaan kotikylässä ne, jotka olivat saaneet jäädä, menehtyivät nälkään.

Kulakkien ja heidän tilojensa hävittäminen, dekulakisointi, kehittyi nopeasti rosvoukseksi. Omaisuus takavarikoitiin, huutokaupattiin tai vain varastettiin.  Perhe riistettiin vaatteistaan ja ajettiin jopa alastomana talveen. Dekulakisointi demoralisoi kylät nopeasti. Aina löytyi yhteistoimintahalukkaita, jotka hyötyivät naapureiden elämän pirstaloimisesta. Myötätuntoinen auttaja oli kulakin tukija, siis rikollinen hänkin.

Kaikkien vastaavien joukkoterroritoimien kuva on sama: Aina löytyy sortokoneiston avustajia, yhteistyöhaluisia ja yhteistyöhön suostuvia.  Ukrainassa kollektivisoinnin toteuttajien rungon muodostivat Venäjän kaupungeista värvätyt aktivistit, kaksikymmenviistuhantiset, sekä komsomolilaiset, puna-armeijan sotilaat ja salaisen poliisin väki. Keskinäinen käskytys- ja johtamishierarkia oli sekava ja hämärä. Talonpojille dekulakisointi näytäytyi suurena petoksena. ”Kommunistit huijasivat meitä vallankumoukseen. Kaikki maa annettiin ilmaiseksi viljeltäväksi, ja nyt he vievät viimeisenkin lehmän.” Lehmä, jos yhden sellaisen sai pitää tai pystyi pitämään, koitui monelle perheelle hengenpelastukseksi.

Huomaan, etten tahtoisi tai jaksaisi kirjoittaa noista vuosista 1930–1932, joista Applebaum kertoo 500-sivuisessa kirjassaan järjestelmällisesti liki kahden sadan sivun mitassa. Ukrainan Via Dolorosa oli kammottava.  Jossakin vaiheessa Stalin itsekin säikähti peläten puolueen sisällä vastaansa nousevaa oppositiota ja teki lyhytaikaisen löysennyksen ”pahimmista kohtuuttomuuksista”.  Höllennyksen vanavedessä nousi kuitenkin Ukrainassa laajamittainen kansallinen kapinaliike 1930, paikoin aseellinen.  Siihen kirvoittaneita syitä ei haluttu tunnustaa:
Koska Stalinin Neuvostoliitossa salaisen poliisin miehistö ei voinut kertoa ylimmilleen, että näiden toimintaperiaatteet olivat vääriä tai että rehelliset neuvostokansalaiset vastustivat niitä ymmärrettävistä syistä, siksi heidän täytyi esittää olettamuksia luokkavihollisten ja ulkomaalaisten vaikutuksesta ja keksiä tai liioitella kytkentöjä ja suhteita.
Ukrainassa se merkitsi kansallismielisten vainoa. Salainen poliisi alkoi ”löytää” salaliittoja ja järjestää näytösoikeudenkäyntejä.

Ukrainasta koottu vilja, seuraavan kevään siemenviljoineen ja asukkaiden senhetkisine ruokineen päätyi vain osittain neuvostokansan ja suurten kaupunkien asukkaiden ruokapöytiin. Neuvostoliitto teki katastrofaalisen ja tunnottomaksi osoittautuneen päätöksen lisätä viljan ja muiden elintarvikkeiden vientiä Neuvostoliitosta kovaa valuuttaa vastaan. Niillä valuuttatuloilla Neuvostoliittoa teollistettiin. Ja tehtaisiin tarvittiin työntekijöitä, joita saatiin maaseudulta.

Ukrainan suuri nälänhätä toteutettiin suunnitelmallisesti. Viljan ja siemenviljan lisäksi vietiin puutarhan juurekset ja perunat, tilan karja, pirtistä tulevan talven vaatteet ja jopa ikonit.  Toteutus autioitti kylät ja jätti pellot omilleen. Pienintäkään ruuanmurenta ei sallittu olevan. Saatettiin hajottaa liedet ja viedä ruuanvalmistusastiat. Kätkettyä viljaa etsittiin pitkillä terävillä puikoilla puutarhoista, metsistä, rakennuksen rakenteista ja irtaimistosta lapsen kehtoa myöten. Tähystyspaikalta saatettiin tarkkailla, nouseeko jostakin piipusta savua. Se merkitsisi ruuan valmistusta. Jos jostain löydettiin laiha liemi padassa, se viskattiin kentälle. Tappaminen oli tarkoituksellista.
Ravinto loppui myös kollektiivitiloilta.

Kansallinen vaino ikiaikaista

Ukrainan kokevat alkukodikseen ukrainalaisten lisäksi myös valkovenäläiset ja venäläiset. Siksi venäläiset pitävät maata omanaan ja ovat kautta aikain kieltäytyneet tunnustamasta Ukrainan kansankieltä, ukrainaa, omaksi kieleksi pitäen sitä vain venäjän murteena, vaikka eri kieliset eivät ymmärrä toisiaan. Itse Ukrainaa, tuolloin 35-miljoonan, nykyisin 60-miljoonan asukkaan maata ei ole nähty omana valtiona, vaan Luoteis-Venäjänä, Venäjän provinssina tai vähätellen Vähä-Venäjänä.

Ukrainaa ovat venäläistäneet pakkolakien avulla niin tsaari Nikolai II kuin bolševikkihallinto Kremlistä käsin. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina venäläistämisessä oli kuitenkin aaltoliikettä, sillä ukrainalaisten kansallistietoisuus on ollut aina vahva ja välillä bolševikkihallinto halusi uskoa ukrainalistamisen johtavan ukrainalaisten osalta neuvostoliittolaistumiseen, siis kiintymyksen kokemiseen.

Anne Applebaum taustoittaa suurta nälänhätää myös Ukrainan ja sen kulttuurin historialla, liittyihän nälänhätävuosiin myös massiivinen ja järjestelmällinen kulttuuristen edellytysten tuhoamisoperaatio. Kansallinen sankari, kansan yhtenäistäjä ja maltillinen älykkö oli historioitsija isä Myh`ailo Hruševskyi, kymmenosaisen Ukraina-Rusjin historian kirjoittaja, joka valittiin keskusraadan puheenjohtajaksi Ukrainan julistautuessa itsenäiseksi 26. tammikuuta 1918.  Itsenäisyys jäi lyhytaikaiseksi, vaikka sen tunnustivat kaikki suurvallat, Neuvosto-Venäjä mukaan lukien.  Ei Ukrainan sallittu lähteä eli kuten Applebaum asian ilmaisee: ”Eroamisoikeuden `tunnustaminen` ei tarkoittanut sitä, että Lenin olisi kannattanut eroamista.”  Teoria ja käytäntö, kaksi eri asiaa.

Vuosina 1918 ja 1919 valta Ukrainassa ja Kiovassa vaihtui tuhkatiheään, pitkälle yli toistakymmentä kerta. Valtaan nousivat milloin bolševikit, milloin kansallismieliset ukrainalaiset, milloin sisällissodan valkokenraali Anton Denikin ja kerran ukrainalaisten kansallismielisten tukena jopa Puolan marsalkka Piłsudskin joukot, tosin ilmoittaen vetäytyvänsä hetimiten, kuten tekivätkin. Nuo valtataistelun vaiheet olivat itselleni kirjan mitä mielenkiintoisinta luettavaa, etenkin kun paikallisten bolševikkien Ukrainan itsenäisyysjulistuksen seurauksena perustamat ”itsenäiset” kääpiövaltiot Itä-Ukrainaan (Donetskin-Krivoi Rogin, Odessan, Tavrian ja Donin) loivat elävän rinnastuksen viimevuosien vastaaviin ”itsenäisiin” tasavaltoihin nykyisellä sota-alueella.

Bolševistien kulloinenkin lyhytaikainen valtaannousu merkitsi säännönmukaisesti viljan takavarikointia, mutta myös kansalliseen kulttuuriin kohdistuvaa sortoa.  Parin viikon mittaisella vallassaolon jaksollaan tammi-helmikuussa 1918 puna-armeijan komentajana toiminut Mihail Muravjev määräsi epäillyt nationalistit teloitettaviksi. Hänen miehensä kerrotaan ampuneen jokaisen, jonka kuulivat puhuvan julkisesti ukrainaa, siis kansan enemmistön kieltä.

Vuoden 1918 toinen kansallissankari, mutta vain osalle jakautunutta kansaa, oli kansallisliikkeen johtajaksi ja maan hetkelliseksi presidentiksi noussut sosiaalidemokraattinen Symon Peltjura, jolla oli taito organisoida puolisotilaallisia joukkoja. Peltjura joutui maanpakoon ja hänet murhattiin Pariisissa 1926. Bolševikkihallinnolle hänen nimestään tuli kirosana. Ukrainalaisia epäiltiin peltjuralaisiksi ja siten vastavallankumouksellisiksi.

Sankari tai antisankari, mutta kansallisen kapinaliikkeen johtajaksi kohosi vuonna 1919 karismaattinen talonpoikaisjohtaja Nestor Mah`no, joka taisteli menestyksellisesti valkokenraali Denikinin joukkoja vastaan aiheuttaen valkoiselle armeijalle massiivisen miestappion. Mah`no oli anarkisti, joka ei tunnustanut minkäänlaista yläpuolella olevaa valtaa.  Hänen loppunsa oli karu, venäläistyneen ukrainalaiskirjailijan Nikolai Gogolin Taras Bulban kohtalon tavoin: hänet ristittiin.

Gogol ei Punaisessa nälässä esiinny, mutta kansallisrunoilija Taras Ševtšenko 1800-luvulta kylläkin. Oletan, että Ševtšenko merkitsee ukrainalaisille paljolti samaa kuin Alexander Pushkin venäläisille.  Hänen runoudestaan tuli vainonvuosina tabu. Symbolisoihan se kansallista tietoisuutta.

Itse nälänhätä on vain puolet Anne Applebaumin kirjan tarinasta. Kuunnelkaamme siis hetki häntä:
”Samanaikaisesti kun talonpoikaisväestö kuoli maaseudulla, Neuvostoliiton salainen poliisi käynnisty hyökkäyksen Ukrainan henkistä ja poliittista parhaimmistoa vastaan. Nälänhädän levitessä pantiin toimeen herjaus- ja sortokampanja Ukrainan älymystöä, professoreita, museonhoitajia, kirjailijoita, taiteilijoita, pappeja, teologeja, julkishallinnon virkailijoita ja byrokraatteja vastaan. Jokainen, jolla oli kytköksiä lyhytikäiseen, muutaman kuukauden ajan kesäkuun 1917 jälkeen olemassa olleeseen Ukrainan kansantasavaltaan; jokainen, joka edisti ukrainan kielen ja Ukrainan historian asemaa; jokainen, jolla oli itsellinen kirjallinen tai taiteellinen ura, joutui alttiiksi julkiselle mustamaalaukselle, passitukselle vankeuteen, pakkotyöleirille tai teloitettavaksi. Mykola Skrypnyk, yksi Ukrainan kommunistipuolueen nimekkäimmistä johtajista, teki itsemurhan vuonna 1933, kun ei enää kestänyt katsoa sitä mitä tapahtui. Hän ei ollut ainoa.”

Mykola Skrypnyk, hänethän tapasimme aiemmin estämässä ARA:n nälkäavun tuloa Ukrainaan. Tämä kansallismielinen kommunisti oli johtanut vuodesta 1927 perustettua oikeinkirjoitustoimikuntaa, jolla yhtenäistettiin itäisen ja läntisen ukrainan kirjoitusasu. Tammikuussa 1933 puolue lakkautti Ukrainan yliopistoista Ukrainan historian ja kielen kurssit, jotka Skrypnyk oli opetuskomissaarina niihin perustanut. Skrypnyk joutui syytteeseen venäläislasten ”ukrainalaistamisesta väkisin”.  Esitettyään vastalauseen syytöksistä Ukrainan kommunistisen puolueen bolitbyroon kokouksessa hän kotiin poistuttuaan ampui itsensä.

Applebaum kuvaa kirkkojen tuhoamisen ja pappien vangitsemisen jälkiseurauksena, miten ukrainalaisilta riistettiin elämään ja vuodenkiertoon liittyvät yhteisö- ja perhemuodot, hautajaiset, kastajaiset ja häät.  Nälkävainajia ei ollut kukaan siunaamassa. Yhteisöllisyys, yhteisöä sitova etiikka ja ihmisyys katosivat.

Pitkään vanhemmat estivät lastensa liikkumisen yksin. Vaara tulla siepatuiksi ja syödyiksi oli suuri. Viime vaiheessa vanhemmat päätyivät tappamaan lapsensa itse ja syömään  heidät. Kannibalismiperheitä tiedetään olleen satoja.

Ajatusten kokoaminen tämän koosteen kirjoittamiseen oli rankka ja aikaa vaatinut prosessi. En käynyt tässä Applebaumin kirjaa suinkaan läpi. Vavahduttavaa oli lukea ulkovaltojen verkkaisesta ja laimeasta heräämisestä, jos sellaisesta ensinkään. Neuvostoliitto käytti kaiken taitonsa tapahtuneen kansanmurhan peittelyyn. Neuvostoliitossa työskenteli lukuisia ulkomaisia toimittajia. ”Jokainen tiesi – silti kukaan ei sanonut sitä ääneen”, kirjoittaa Applebaum. Poikkeuksen teki 27-vuotias walesilainen uskalikko Jones, joka pääsi Ukrainaan diplomaattisen suhteen avulla, livahti junasta ja vaelsi jalkaisin läpi autioituvien kylien kooten aineistoa suureen artikkeliin, joka levisi brittilehdistössä, mutta julkaistiin muualla rankasti supistettuna ja loivennettuna. Artikkeli aiheutti neuvostojohdossa raivon. Ulkoministeri Maksim Litvinov pisti ulkomaiset oimittajat tiukkaan matkustuskieltoon.

Applebaumin mukaan selitys länsilehdistön vaisuudelle oli niiden mielenkiinnon kohdistumisessa Hitlerin valtaannousuun. Eikä nälänhädän mittasuhteisiin ja tahallisuuteen edes haluttu uskoa. Neuvostoliitossa työskennellyt Litvinovista riippuvainen toimittajakunta linnoittautui Jonesia vastaan, sillä hänen artikkelinsa oli paljastanut heidän virallisen neuvostotiedotuksen myötäilynsä. Merkittävin kirjeenvaihtajista oli The New York Timesin toimittaja Walter Duranty, joka  takasi etuoikeutensa ja etunsa Moskovassa Neuvostoliittoa mielistelevällä uutisoinnillaan.  Vuonna 1932 Durantyn artikkelisarja kollektivisoinnin ja viisivuotissuunnitelman onnistumisesta oli tuonut hänelle arvostetun Pulitzer-palkinnon.  Durantyn itsesensuurinen ja mukavuudenhaluinen raportointiaiheiden valikointi on kovasti inhimillistä. En voinut silti olla tuntematta syvää surua ja häpeää.

Tuottelias Anne Applebaum on julkaissut aiemmin Pulitzer-palkitun teoksen Gulag: A History (2004) sekä teoksen Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe 1944–56. Applebaum toimii professorina London School of Economicsissa (2013). Hän asuu Englannissa ja Puolassa.

Punainen nälkä on yksi viime vuoden merkittävimpiä suomennettuja teoksia.  Se täyttää suuren lähihistorian mustan aukon vaiheesta, josta tietomme ovat olleet saamansuuntaisia mutta sangen suurpiirteistä.  Pohdin myös, mitä siitä pitäisi oppia suhteessa Venäjän, Ukrainan ja Euroopan Unionin jäätyneeseen nykyasetelmaan.  Ukraina haluaa päättää asioistaan itse, mutta jos yhden Ukrainan nykypuolueen, Ruh`in, johtaja Ivan Dratš väite pitäisi paikkaansa, Moskovan Kreml ei taivu Ukrainan täyteen itsellisyyteen saatikka liittymiseen läntiseen Eurooppaan: ”Venäjällä ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaan mitään muuta tavoitetta Ukrainassa kuin Ukrainan kansan täydellinen hävittäminen.” Aika kovaa kieltä. Ehkä Dratš tarkoittaa sulauttamista ja venäläistämistä.  Siinä Kremlillä on jo kokemusta ja osaamista. Kansanmurhan ominaisuuksia nekin.

Punaisessa nälässä on edustava valikoima arkistokuvia, jotka tukevat ja täydentävät kirjan kertomaa.

Anne Applebaum: Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa. Siltala 2018, tekstiä 447 sivua, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 526 sivua. Suomennos Antero Helasvuo.

Mainokset
Kategoria(t): Löydöt, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s