Juhani Lindholm (toim.): Kyltyyri. Leinolaisia reunamerkintöjä

Kyltyyri on kokoaan painavampi kirja suomalaisen kulttuurin lähihistoriasta, kirjoittajina 23 henkilöä Eino Leinon Seuran piiristä.

Virkistävä. Hyvän mielen tuoja ja kivan jälkimaun jättäjä. Kyltyyri on Eino Leinon Seuran piirissä syntynyt, 23:lta tunnetulta henkilöltä koottu kulttuurinen muistelus, alaotsikkonsa mukaisesti Leinolaisia reunamerkintöjä.  Useimmat kertovat Eino Leinon Seurasta ja sen yhdestä mukanaolomuodosta, Lahden kansainvälisestä kirjailijakokouksesta, siis Mukkulan kesästä, jota alettiin järjestää vuodesta 1963 lähtien. Päällekkäisyyksiä tarinoissa ei esiinny.

Eino S. Leinon Seura perustettiin pian sotien jälkeen vuonna 1947 ”ravistamaan pölyjä vanhoista rakenteista”. Takana oli poliittisesti ääriliikkeistä muistettu 1930-luku ja sotavuodet. Kirjallisuuteen kaivattiin raikasta virtausta, vapaamielisyyttä ja avarakatseisuutta. Monen haluna oli horjuttaa runouden valtiaaksi ja ylituomariksi nostettu V.A. Koskenniemi vähemmän dominoivalle paikalle ja nostaa liberaali, siteistä irrottautuja Eino Leino siihenastisesti suurimmaksi runoilijaksemme.  Kyse ei ollut Leinon perinneyhdistyksestä, vaan koetusta Leinon henkisestä perinnöstä.

Seuran perustamisessa nuorimpia olivat Otavan Heikki A. Reenpää sekä otavalainen Eino S. Repo. Seurasta tuli pitkään Otavan junailema hanke. Jäsenkirjeiden postitukset tehtiin Otavan suojista. Koskenniemestä oli tullut WSOY:n konservatiivin julkaisupolitiikan takuumies. Uuden seuran jäsenistä monet olivat otavalaisia, vaikkapa Pekka Lounela, Antti Hyry ja seuran henkeen ratkaisevasti vaikuttanut Tuomas Anhava.

Suljetun älymystöklubin jäsenyys perustui kutsuun tai kahden jäsenen suositukseen ja sen perusteella hallituksen tekemään hyväksyntään. Runko oli kirjailijoissa ja runoilijoissa. 1960-luvun lopulla päätettiin hyväksyä mukaan myös teatterilaisia, kriitikoita, kulttuuritoimittajia, yleläisiä – ja naisia. Naisilta seura oli siis ollut pitkään suljettu. Seurasta tuli nopsaan tavoiteltu, muodostuihan siitä myös oman merkittävyyden mittari ja jäsenyys toimi tavoiteltuun kulttuuripiiriin kuulumisen symbolina.  Vaikutelmakseni jäi, että naiset pitkään poissulkemalla ”liberaali” ja avarakatseisuudesta ylpeilevä seura kategorisoi osan kirjailijoista sukupuolen perusteella kirjallisten piirien reunamiin. Seurassa oli jäseniä korkeimmillaan useita satoja.  Eino Leinon Seura oli keskustelun, keskinäisen kanssakäymisen ja mielipiteiden vaihdon kipinöivä foorumi.

Sodan jälkeinen Suomi oli muusta maailmasta erillinen, myös kulttuurisuhteiden olemattomuuden osalta. Seura yritti korjata tilannetta. Ensimmäiset suhteet luotiin Ruotsiin, Svenska Författarföreningeniin, kustantajiin ja toimittajiin vuonna 1961. Paavo Rintala ja Veijo Meri kuorivat matkasta käännössopimukset. Matkasta tuli näkyvyydessä menestys, vaikka ruotsalaisia kiinnostavin kirjailija, Väinö Linna, puuttui joukosta. Tottahan häntä oli käyty Helsingistä käsin lähetystön voimin puhumassa mukaan.  Ei lähtenyt.

Linnaan pelkistyi einoleinoseuralaisten ja Tampereen Pirkkalaiskirjailijain välinen soraisuus. Tampereen ja Helsingin jäähile suli hitaasti. Se tulee esille myös Panu Rajalan kirjoittamassa Mika Waltari -elämäkerrassa Unio mystica. Seura teki Pirkkalaiskirjailijoiden vieraaksi ystävyysvierailun 1957. Vierailu onnistui, mutta paluujunamatkalla Helsinkiin keskustelussa kiistakapulana ollut Paavo Haavikko huokasi: ”On kuin olisi tullut kotiin,” Suonenjokelaissyntyinen, diplomaattisena herrasmiehenä tunnettu Kai Laitinen pani vielä paremmaksi. Hän koki palaavansa taas sivistyksen pariin. Sitä todistivat Helsingin kaksikieliset valomainoksetkin. Pentti Saarikoski puolestaan julkaisi matkasta tunnetun runonsa Toijalan takana Parnassossa pari vuotta myöhemmin:
Toijalan takana ei ole paljon mitään/ Pikajuna pohjoiseen lähtee raiteelta kaksi/ ikkunoissa tanakat kasvot,/ kiviset pellot – ja lapset kuin pulleat kurkut.

Esiintyi sapekkuutta myös seuran sisällä. Matti Suurpää, seuran puheenjohtaja 1970-luvulla, mainitsee osuudessaan Tuomas Anhavan ja lausuja Yrjö Jyrinkosken piikittelystä, jonka nielemisessä lienee tarvittu puolin ja toisin huumorintajua. Jyrinkoski oli vanhakantaisia miehiä.

Matti Rinne muistelee muisteluksessaan seuran 60-lukua, mihin myös Tukholman retki sisältyi. Kuusikymmentäluku oli kirjasotien vuosikymmen.  Leningradin reissulta (1962) rajan yli Suomeen palattua seuran uutispimennossa ollut retkikunta sai ensimmäiseksi kuulla Gummeruksen julkaiseman Henry Millerin Kravun kääntöpiirin takavarikoinnin sukupuolikuria ja säädyllisyyttä loukkaavana teoksena. Uutinen oli märkä pyyhe matkalta kotiutuvan kustantamon johtajan Ville Revon kasvoille.  Matkaseuralainen Caius Niemi lohdutteli Repoa, sillä hän oli A-Kirjat -kustantamoineen kokenut aiemmin saman, kun oikeus määräsi takavarikoitavaksi Agnar Myklen romaani Laulu punaisesta rubiinista. Tuolloin Tuomas Anhava oli noussut puolustamaan kustantamoa valtakunnan suurimmassa lehdessä julkaisemallaan kirjoituksella Hallinnollinen mielivalta uhkaa sananvapautta (20.10.1957).

Kravun kääntöpiirin takavarikkoa seurasi kirjasota Paavo Rintalan romaanista Sissiluutnantti. 38 reservin kenraalia antoi tuomitsevan julkilausuman. Matti Rinteen reunamerkinnän mukaan Otavan silloinen toimitusjohtaja Erkki Reenpää tokaisi kuolemattomasti: ”Noin paljon kenraaleja, tämä on kuin Väli-Amerikka.” Tunnetuin kirjasota syttyi kuitenkin vasta, kun Hannu Salaman Juhannustanssit ilmestyi 1964. Mielenkiintoisinta itselleni oli Rinteen johtopäätös käydyistä kirjakiistoista. Niiden tulos oli moniarvoisuuden ja suvaitsevaisuuden lisääntyminen kirjallisuuden arvioinnissa. Erinomainen, oikeaksi osoittautunut havainto!

Mukkulaa muistelee kokoelmassa usea kirjoittaja. Venäjää taitavalle Pekka Pesoselle Mukkula merkitsi pitkäkestoista ystävyyttä semiootikko Juri Lotmanin kanssa. Neuvostoliittoa ja sen satelliittivaltioita Kyltyyri sivuaa useimmiten juuri Mukkulan kirjailijakokouksen yhteydessä, kaupattiinhan entisajan kirjailijakokousta juuri idän ja lännen kirjailijoiden kohtauspaikkana.  Tšekkoslovakia uhkasi estää oman kirjailijaryhmänsä tulon, jos tulijoiden joukossa olisi Pariisissa asuva Milan Kundera. Seuran silloinen sihteeri Juhani Salokannel joutui selvitysmieheksi suurlähetystöön. Asia raukesi, kun Kundera estyi tulemasta.

Neuvostoliittolaisen meiningin lukija kohtaa Pentti Linkolan tarinalla luonnonsuojelijoiden matkasta Petroskoihin. Valvonta oli tiukka, eikä luonto- ja kulttuurikohteita juurikaan päästy näkemään, mitä nyt Linkola livahti onnistuneesti römppäkuteissaan omille metsä- ja linturetkilleen aamuhämärissä. Virallisena oppaana oli vääpelimäisesti käyttäytynyt Anja. Junalle matkalaiset saattaessaan kurinpitäjä Anja osui tiivistämään myös suomalaisten luonnonsuojelijain kokemuksen: ”Minä olen ymmärtänyt, että tämä matka ei ollut aivan niin kuin te olitte toivoneet. Mutta pääasia, että se meni, niin kuin me olimme toivoneet.”

Neuvostoliittolaiset olivat kansainvälisissä yhteyksissä omaan sakkiin eristäytyjien maineessa. Olihan heillä mukana myös virallinen valvoja, päällystakki.  Juhani Salokannel kuvaa kuitenkin suomalaisia Mukkulan kokouksen osallistujia keskenään kimppaantujiksi. Suomalaiset pyrkivät ryhmittymään omalle terassilleen. Paikkaa kutsuttiin muotonsa vuoksi Moukarihäkiksi.

Kyltyyrin kirjoittajat ovat tukevasti eläkeläisiässä. Se ei ole vähättelevä havainto. Kirjoittajilla on kokemusta ja perspektiiviä omille reunamerkinnöilleen. Muutama nainenkin on mahdutettu muistelijaksi. Mielenkiintoisimman reunamerkinnän heistä on kirjoittanut Tuula-Liina Varis, Pentti Saarikosken neljäs vaimo, joka tarkastelee rinnatusten kahta persoonallista runoilijahahmoa, Eino Leinoa ja Pentti Saarikoskea. Yhtäläisyyksiä tuppaa löytymään kosolti:
”Noidanlapsen” iso pää. Suuri henkilökohtainen viehätysvoima. Poikkeuksellinen kirjallinen lahjakkuus. Hyvä, itse hankittu sivistys… Kirjallinen menestys harvinaisen nuorena. Terävä äly ja korkea henkinen taso, mutta infantiili tunne-elämä ja tavaton epäkäytännöllisyys arkielämässä. Boheemi elämäntapa. Julkisuuden jano ja kammo. Sotkuiset naisasiat. Alkoholismi ja varhainen kuolema sen seurauksiin.
Vähemmän näkyvinä Varis listaa vielä monia yhdistäviä ominaisuuksia: nopeat mielialavaihtelut maanisesta innosta pettymykseen ja depressioon, idealismin vaihtuminen syvenevään pessimismiin ja melankoliaan, traaginen optimismi.

Tuula-Liina Varis kertoo yhteisestä elämänvaiheesta Keravalla, missä Pentin piti keskittyä lupautumaansa Eino Leinoa käsittelevään kirjaan. Ei siitä mitään tullut. Entä, jos Eino ja Pentti olisivat tavanneet? Sitäkin Varis pohdiskelee sijoittaen heidät mielikuvituksessaan krapulaisina Kosmoksen tai Hansan pöytään puhumaan maailmanmenosta: ”Nousuhumalassa, isommassa porukassa alkaisivat retostella maineellaan, kilpailla tiedossa ja viisaudessa, hurmata pöytäseuran naiset. Ärtyisivät itseensä ja toisiinsa ja menisivät eri pöytiin.”

Osa kirjan reunamerkinnöistä kuvaa sellaista kirjoittajan kokemaa, jolla on kulttuurihistoriallista merkittävyyttä, vaikkei osoitettua yhteyttä Eino Leinon Seuraan. Pekka Tarkan retki Uuden Suomen kirjallisuuskriitikoksi on tällainen. Olin lukenut tarinan viime syksynä tarkemmin Tarkan elämäkerrasta Onnen PekkaUusi Suomi siirtyi kokoomuksen äänenkannattajaksi päätoimittaja Pentti Poukan vuosina. Tarkka koki oman lähtönsä talosta väistämättömäksi, kun Poukka esti suuresti arvostetun filosofi George Henrik von Wrightin loistavan Vietnamin sotaa kritisoivat kirjoituksen. Kirjoituksen julkaisivat samanaikaisesti kaikki suuret pohjoismaiset sanomalehdet, myös Helsingin Sanomat, vaan ei Uusi Suomi.

Tuttua oli myös Jörn Donnerin tarina hänen matkastaan 19-vuotiaana jaettuun Berliiniin mukanaan Hella Wuolijoen kirje vietäväksi Bertolt Brechtille. Tämän Donnerin reunamerkinnän Yleisradio toi julki Berliini-ohjelmasarjassa viime talvena tai viime vuonna. Seurauksena Wolf Biermanin pitämiseen 11 vuotta pannassa DDR:ssä vasemmistolaiseksi tunnustautunut Donner kertoo tehneensä valinnan kommunismin ja demokratian välillä ja valinneensa demokratian.

Sakari Kirjavaisen artikkeli monipuolisesta, lahjakkaasta taiteilijasta Åke Lindmanista monipuolisti henkilökuvana ainakin omaa tietämystäni tästä lahjakkaasta näyttelijästä, elokuvahistoriamme parhaasta Lehdosta.

Heitä, reunamerkintöjen kirjoittajia, on niin monia, 23. Kaikki eivät mahdu tässä mukaan. Heikkojakin tekstejä on päästetty joukkoon. Pari kirjoittajaa yltyy pääosin vain nostamaan itseään. Mutta kaikkinensa Kyltyyri on herkullinen pieni kirja, kokoaan suurempi, sivistyneiden ihmisten näkemyksellinen katsaus sotien jälkeisiin vuosikymmeniin suomalaisessa kulttuurielämässä.  Kirjan luettuani tuli mieleeni Putte-possun nimipäivät. ”Heillä kaikilla oli niin mukavaa/ Oi, jospa oisin saanut olla mukana.”

Kyltyyristä ei löydy painovuotta mutta arvelen siksi vuoden 2017, jolloin seura saavutti 70 vuoden iän.

Eino Leinon syntymäpäivänä 6.7.2018

Juhani Lindholm (toim.): Kyltyyri. Leinolaisia reunamerkintöjä. Eino Leinon Seura & Rosebud, 194 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Ajankohtaista, Kulttuurihistoria, Löydöt Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s