Korpikansan kuvaaja Heikki Lounaja (1912–1987)

Tervakansan laulu on romaani korpikainuulaisuudesta, suuresta nälästä, tervamiilun poltosta ja tervatynnyreiden soudusta Oulun tervaporvareille.

Tutustuin Heikki Lounajaan kirjailijana pari kolme vuosikymmentä sitten, kun serkkuni toi minulle omasta hyllystään romaanin Tervakansan laulu (1984) suositellen luettavakseni. Kirja jysähti tajuntaani. Se on kainuulaisen korpiköyhälistön, 1860-luvun nälkävuosien, viimeisten tervamiilujen ja tervansoudun koskettava kuvaus.

Nyt kirjailija Lounaja tuli elämääni uudelleen, kun kirjailijan Turussa asuva poika Aimo Lounaja avasi kokoamansa näyttelyn isänsä elämästä ja tuotannosta isänsä syntymäpitäjässä Kiuruvedellä sen kaupunginkirjastossa. Aimo Lounaja on kirjoittanut isästään myös kirjan Heikki Lounaja: viisikymmentäluvun kirjallinen komeetta. Elämäkerta tukkilaisten, savottojen ja tervamiesten sekä Kainuun selkosten ja kansan kirjailijasta (2004).  Alaotsikot määrittänevät kirjailijan sangen tarkasti. Heikki Lounajaa on sanottu kirjallisen rintaman ensimmäiseksi kainuistiksi.

Heikki Lounaja nousi kirjalliseksi komeetaksi pian sotien ja omien rintamamiesvuosiensa jälkeen. Hänen esikoiskirjansa Pitkin varsiteitä: kuvaus Kainuun selkoselta 1930-luvulla (1950) valittiin vuoden parhaaksi esikoiskirjaksi. Vuotta myöhemmin ilmestynyt romaani Lautta ohittaa kylän sai vuorostaan valtion kirjallisuuspalkinnon.  Hieman alle nelikymmenvuotiaan kirjailijan ura sai siis rakettimaisen alun.

Aimo Lounajan, kirjailijan poika, taustalle kuva isästä yhdessä Ilmari Kiannon kanssa.

Lounaja oli Otavan kirjailija, joka ammensi aiheensa hyvin tuntemastaan korpikansan elämästä ja töistä.  Hänen teostensa kuvittaja oli aikansa tunnetuin kuvittaja, Erkki Tanttu. Lounajaa on rinnastettu Ilmari Kiantoon ja Kalle Päätaloon. Vaikka kriitikot kehuivat Lounajaa Päätaloa eläväisemmäksi kertojaksi, näistä kahdesta Lounaja painui unohduksiin, kun taas Päätalosta tuli painosten kuningas. Aimo Lounaja kertoi isänsä kirjoja myydyn aikanaan varsin vaatimattomia määriä. Kirjoja on toki ollut saatavissa kirjastoista.  Viimeiseksi jäänyt kirja, eläkeiässä kirjoitettu Tervakansan laulu ei kiinnostanut enää Otavaa eikä ilmeisesti muitakaan suuria kustantamoita. Siitä piti syntyä kainuulaista 1800-luvun elämää kuvaava trilogia, mutta trilogiasta ilmestyi vain ensimmäinen osa, sekin osin omakustanteisesti.

Levoton metsäteknikko

Äiti elätti perheensä Kiuruveden Korkeakankaalla pyykinpesijänä. Isä oli muuttanut Amerikkaan.

Heikki Lounaja syntyi Ylä-Savossa Kiuruvedellä 1912 pyykinpesijä-äidin poikana. Isä lähti pian pojan synnyttyä Amerikkaan ja jäi sille tielle. Isän perheensä jättäminen lienee vaikuttanut siihen, että Lilja-sukuniminen Heikki muutti myöhemmin nimensä Lounajaksi napaten nimen näkemältään kauniilta järveltä.

Heikki Lounaja valmistui 1930-luvulla Rovaniemen metsäkoulussa metsäteknikoksi. Lounaja työskenteli metsätyönjohtajana Oulaisissa ja piiriesimiehenä Kajaanissa Rauma-Raahen (myöhemmän Rauma-Repolan) palveluksessa. Savottatyömailla ja suonkuivausteknikkona työskennellyt Lounaja ystävystyi Sotkamon Rumavaarassa asuessaan kahden muun korpikansan kuvaajan, Ilmari Kiannon ja Veikko Huovisen kanssa.

Heikki Lounaja oli komea mies.

Avioiduttuaan Heikki Lounajan perheeseen syntyi neljä lasta, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Isä oli levoton sielu. Niinpä liki koko elämän ajan edessä oli muutto uudelle paikkakunnalle: Sotkamon jälkeen Rovaniemelle, sitten Ouluun, sieltä Haapajärvelle, sitten Pihtiputaalle, sieltä Iisalmeen, sieltä Varpaisjärvelle, sitten Kuopioon, sieltä Varkauteen, missä Heikki Lounaja kuoli 75-vuotiaana 1987. Alinomainen muutto haittasi lasten koulunkäyntiä ja juurtumista uudelle kotiseudulle.  Leskeksi jäänyt Lounaja oli toisessa avioliitossa elämänsä loppukauden. Elämänsä ehtoolla Lounaja käytti viinaa aiempaa enemmän, mistä etenkin vaimo kärsi. Lounaja sairasti viimeisinä vuosinaan alzheimerin tautia.

Aimo Lounaja muistaa isäänsä herkkänä isänä ja mustansävyisen huumorin miehenä. Isää ei lapsuudessa paljon nähty, sillä viikot hän oli savotoilla ja viikonloppuisin hän kirjoitti.

Lounajan tuotantoa

Peittyneet jäljet ja Kurjet palaavat -kirjojen kannet on tehnyt Erkki Tanttu.

Heikki Lounaja kirjoitti paljon lehtiin, murrosikäisyydestä läpi aikuisuuden. Hänen julkaistut teoksensa ovat:

Pitkin varsiteitä. Otava 1950 (paras esikoiskirja 1950)
Lautta ohittaa kylän. Otava 1951 (Kirjallisuuden valtionpalkinto 1952)
Maaton mies. Otava 1952 (novelleja ja jutelmia)
Peittyneet jäljet: jotain Hildun Rikusta sekä niistä muistakin luhtalampelaisista. Otava 1954.
Kurjet palaavat. Otava 1955 (romaani)
Jäätyneet tiet. Otava 1956 (romaani)
Vihreän kullan maa: kertomus puun vaelluksesta metsästä mereen. Otava 1962.
Tämä päivä. Otava 1962. (pikkukaupunkiromaani)
Peni, ystäväni. Otava 1966. (erämuistelmia)
Tervakansan laulu: romaani suuren nälänhädän vuosilta. Alea-kirja 1984.
Savottojen savut: kertomuksia Lapin, Peräpohjolan ja Kainuun savotoilta 1930–1950-luvuilta. Toim. Aimo Lounaja 2008.

Ei paluuta syntymäkuntaan

Heikki Lounaja ei koskaan palannut syntymäseudulleen, vaikka oli partiojärjestö Kiurun Poikien perustajia.  Kiuruvedeltä hän keskikoulun käytyään lähti ja lähtijäksi hän kuvaa myös sen Pulkkisen, joka päättää muuttaa elannon etsintään Savon pohjoisilta reunoilta korpi-Kainuuseen, soutamalla. Näin Lounaja kertoo kirjansa ensimmäisellä sivulla:

Kerrotaan, että hän oli keinotellut veneensä Iisalmen Kiuruvedeltä jostakin Salahmin, Marttisen ja Rotimon kautta Ryynäsjoen latvoille ja lasketellut Vuolijokea Kainuunmerelle. Ämmän alta oli kantaa körmytellyt tuon pian parikymmenleiviskäisen veneensä Kajaanin koskien ohi Koivun niskalle – temppu, jommoista ei vielä ennen oltu nähty – ja viimein Petäisen noustuaan ollut soutamassa Nuasjärvelle, kun pitäjältään palaava Kajaanin kappalanen oli meloa lipsutellut veneellään vastaan.

Kun Pulkkinen soutaa tervatynnyreitä Ouluun, jo ennen sotia valjastetut jyrisevät Oulujoen kosket tulevat lukijalle tutuiksi hengenvaarallisina uhkina. Hengissä pysymisen laki nälkävuosien kuristuksessa riutuvalle Kainuun korpikansalle on armoton. Oli pakko yrittää, vaikka tervamiiluja ei enää hyvällä katsottu. Tervakansan laulu oli minulle väkevä nälän kohtaaminen kirjallisuuden kautta.  Sellaisena se nousi Knut Hamsunin Nälän, Paavo Rintalan dokumentaarisen Leningradin kohtalonsinfonian ja Tito Collianderin Ristisaaton rinnalle.

 

Kategoria(t): Ajankohtaista Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Korpikansan kuvaaja Heikki Lounaja (1912–1987)

  1. Aimo Lounaja sanoo:

    Erittäin hyvä kuvaus isäni Heikki Lounajan kirjallisesta toiminnasta ja merkityksestä. Kuitenkin kaksi pientä korjaus tekstiin (29.6.): – Isäni ei varsinaisesti alkoholisoitunut vaikka käytti välillä viinaa niin runsaasti, että siitä kärsi perhe ja etenkin vaimo. Perheemme asui Kiuruvedellä vuosina 1942 – 1944, jolloin Heikki oli osittain vielä toipumassa sotavammastaan jalassa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s