Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja

Julkisuus ja oikeus yksityisyyteen nousevat keskiöön Karl Ove Knausgårdin kirjasarjan Kuudennessa kirjassa, kun Gunnar-setä käynnistää kampanjan Ensimmäisen kirjan julkaisun estämiseksi.

Yleisradion toukokuussa lähettämä kuusiosainen kuunnelmasarja Karl Ove Knausgårdin romaanisarjasta Taisteluni viritti itselläni tietoisuuden siitä, että Kuudes kirja, viimeinen ja järein niistä, oli minulla edelleen lukematta. Olin ostanut tämän yli 1200-sivuiden järkäleen hetimmiten sen ilmestyttyä kaksi ja puoli vuotta sitten, syksyllä 2016.  Mielessäni oli väikkynyt jokin pitkä matka, jonne kirja sopisi matkalukemisekseni, mutta viime marraskuiselle kahden viikon Kiinan matkallenikin valitsin mukaani syksyn tuoretta tuotantoa. Aiemmalla matkallani Marokkoon olin lukenut Taisteluni-sarjan Viidennen kirjan. Siitä oli vierähtänyt melko tovi.

Kerrassaan erinomainen, korkealla ammattitaidolla toteutettu, Vilppu Kiljusen ohjaama ja Jussi Moilan loistavasti dramatisoima kuunnelmasarja palautti mieleeni lukemani viisi kirjaa ja sai minut tarttumaan vielä lukemattomaan osaan. Nyt jos koskaan olisi Kuudennen kirjan vuoro!

Mutta, mutta. Iän karttuessa lukunopeuteni on muuttunut matelevaksi. Lisäksi olen ollut sidottu lopputalvesta lähtien kesäkotini laajennusremonttiin. Seitsenpäiväisiä työviikkoja aamusta iltaan sillä seurauksella, että Ylen vaalitenttien ruuhkan päälle pystyin lukemaan kirjasta ennen silmäluomien kompromissitonta kiinnipainumista vain häpeällisen ripauksen. Knausgårdin Kuudennen kirjan parissa taisi vierähtää myöhäisiltojani/alkuöitäni liki kaksi viikkoa.

Yllätyin, miten paljon kuudes poikkeaa viidestä edeltäjästään, siis muussakin kuin laajuudessa. Teoksessa on neljän sadan sivun verran tarinaa ja pohdintaa Adolf Hitleristä, jonka kaimateoksen Mein Kampfin Knausgård poimi isänsä jäämistöstä omaksi matkalukemisekseen, tosin kirjan vierailta silmiltä tiukasti piilotellen. Kuudes sisältää myös laajoja jaksoja filosofiapainotteisia pohdiskeluja, joissa tipuin tavan takaa kyydistä. En tiedä riittävästi niistä ajattelijoista ja filosofeista, joihin Knausgård vertaa ja peilaa Hitlerin ajatuksenjuoksua Mein Kampfissa. Mutta neljä sataa sivua Hitleristä, josta kuvittelin oleellisimman tietäväni, olivat itselleni Kuudennen kirjan runsasta ja mitä mielenkiintoisinta antia. Ei niinkään elämäkertaa, vaan pyrkimystä tunkeutua Hitlerin nahan ja otsaluun alle, ymmärtää muttei hyväksyä ja enemminkin ymmärtää aikakautta ja kansaa.

Knausgård pohdiskelee Hitler-osuudessa ihmisyyteen liittyviä käsitteitä, kuten itseyttä, pyhyyttä, pahuutta, ylevyyttä, kieltä, karismaa, taidetta, musiikkia, uskontoa, propagandaa, kansalaisuutta, ruumista, identiteettiä ja narsismia. Ajattelun keskiössä ovat me – he, minä – se (ei siis hän), sillä tällä kahtiajaolla meidän on nyt ja natsi-Saksassa oli tuolloin helppoa etäännyttää ja ulkoistaa pahuus itsestämme muille, heille, jälkiviisaudessa hänelle, Hitlerille ja hänen kaltaisilleen ja kannattajilleen. Ihmisiä ja ihmisryhmiä erottavat toisistaan lukuisat ulottuvuudet, joista Hitler nosti erottajaksi vain rodun ja veren.

”Heidän” ja ”meidän” oleellinen distinktio iskostettiin ruumiiseen, toisin sanoen rotuun, toisin sanoen muuttumattomuuteen, kun taas kaikki muut distinktiot, kuten kielelliset, ajatukselliset ja kulttuuriset, ne jotka ovat opeteltavissa ja sovellettavissa, muunneltavissa ja keskusteltavissa, olivat ehdottoman pätemättömiä.

Knausgård näkee ihmisyyden ja omakuvamme ääripäinä kaksi 1600-luvun kirjallista hahmoa, joita hän käsittelee toistuvasti. He ovat Shakespearen Hamlet ja Cervantesin Don Quijote. Ensimmäinen on epäilijä, toinen ei epäile vaan uskoo. ”Kulttuurimme perustuu epäilyyn… Hitler ei epäillyt.”  Kirjailija hakee ajattelunsa ulottuvuuksia myös kosolti kauempaa, Raamatusta Kain ja Abelin tarinasta, missä Kainin tapettua veljensä Jahve neuvoo häntä nostamaan katseensa. Kain ei tottele. ”Ilman toisen katsetta emme ole ketään ja jos emme ole ketään, olemme kuolleita, ja jos olemme kuolleita, voimme tehdä mitä tahansa”, etenee kirjailijan pahuudenketju. Vaikka Knausgård avaa pohdintojaan kirjassaan paljon perustellummin ja anteliaammin, en saanut kaikesta kirjan runsaudesta älyllisiä kiksejä, mukavuushakuisuuttani ja unisuuttani kenties.

Vaeltaessani Knausgårdin opastuksella lukuisilla kirjan kirjallisilla poluilla koin silkkana kirjailijan ilkikurisuutena luonnehtia itävaltalaista Peter Handkea ”ehkä yhdeksi maailman kolmesta parhaasta elossa olevasta kirjailijasta, ellei parhaaksi”. Miksi hän välttää kertomasta, keitä ovat hänelle ne kaksi muuta? Onko hän toinen heistä? Hän on Kuudennen kirjan ilmestymisvaiheessa huipulla, tunnettu, ylistetty, haukuttu, ostettu ja luettu, samanaikaisesti itsetietoinen ja nöyrä, uhmakas ja syyllisyydentuntoinen. Hän on kirjoillaan luonut oman genren ja jättänyt kirjallisuuteen jäljen.

Kuudes kirja sijoittuu omaelämäteossarjassa kauteen, jolloin Knausgårdin perhe on muuttanut Tukholmasta Malmöhön ja muuttaa lopussa kaupungin ulkopuolelle. Kirja on tuttua hulvatonta kuvausta arjesta, missä kirjailija on kiinni täysipäiväisesti ja tuskailee, sillä kirjoittamiselle, siis elannon hankkimiselle, jää riittämättömästi aikaa ja se on avioparin keskinäisen riitelyn kestoaihe. Hän tuntuu sisäistäneen tasa-arvon velvollisuuksien jakamisessa, mutta kokee sen olevan kaukana toteutumisesta. Kuvauksessa Linda Boström-Knausgård on omistautunut sataprosenttisesti lapsille ja omalle väsymyksen kokemukselleen. Kotityöt pannaan puoliksi, paitsi että Karl Oven tarinassa Linda ei koskaan siivoa mutta vaatii sitä mieheltään, tekee harvoin ruokaostoksia, kritisoi ja valittaa meluisasti, kun aviomies hinkkaa vessaa ja kylppäriä liian yksityiskohtaisesti ja aikaa vievästi.

Kirjasta kehittyy loppua kohti Lindan sairaskertomus. Ennen avioliittoa häntä hoidettiin vuoden ajan mielisairaalassa maanis-depressiivisyyden puhjettua. Tautia sairasti myös hänen isänsä. Avioliiton ongelmat tuntuvat lukijasta polarisoituvan milloin Lindan kuohuvaan temperamenttiin ja ylieloisuuteen, milloin hänen vetäytymiseensä perheestä etääntyneenä masennukseensa.

Kun luin kirjan näin pitkällä viiveellä, teos sai aviokriiseineen toisen ulottuvuuden kuin se tuoreeltaan luettuna olisi ollut. Linda Boström vieraili Helsingin kirjamessuilla syksyllä 2017 ja kertoi tuolloin avioliiton olevan ohi. Luin siis Kuudetta kirjaa tulevan avioeron enteenä. Sitä se onkin.

Tähän liittyy inhimillinen uteliaisuuteni, yksityisyyteen kurkkimisenhaluni. Avioeron jälkeen Karl Ove Knausgårdista ei ole nähty haastatteluja, vaikka uusia teoksia on ilmestynyt. Hän lopettaa kirjansa dramaattisesti lauseeseen: ”Sitten palaamme junalla tänne Malmöhön ja ajamme autolla uuteen taloomme, ja koko matkan aion nauttia, todella nauttia ajatuksesta etten enää ole kirjailija.”

Taisteluni on raadollisen rehellisesti kuvattu kertomus itsestä. Se tarina jää kesken. Haluaisin sen jatkuvan. Haluan kuulla pidemmälle, sillä tarinat eivät saa jäädä kesken.

Kuudennessa kirjassa Knausgård tekee yhteenvetoa kaikista Taisteluni-kirjasarjan osista. Kun hän luovuttaa kustantajalle sarjan ensimmäiset tuhat kaksisataa sivua ja haluaisi kirjoittaa vielä kolmesataasivuisen päälle, kustantaja ehdottaa tekstin pilkkomista kahteentoista osaan, joista kukin ilmestyisi kuukauden välein yhden vuoden ajan. Knausgård innostuu. Idea on radikaali. Mutta käsikirjoitus ei taivu niin pilkottavaksi. Syntyy ”vain” kolme rakenteeltaan ja teemaltaan järkevää osaa. Päädytään siihen, että hän jatkaa sarjaa vielä kolmella uudella kirjalla. Tätä viimeistä, vaativinta, hän kirjoitti helmikuun lopusta 2008 syyskuun alkuun 2011, siis liki kolme vuotta. Koko sarja ilmestyi kuin kirjallinen tsunami, kolme ensimmäistä vuonna 2009, kaksi seuraavaa 2010 ja kuudes 2011.

Tsunami niistä syntyi, kirjailijan kotimaassa Norjassa. Viimeisessä osassa Knausgård muuttuu epäröiväksi ja haluaa pian ilmestyvässä osassa omalla nimellään esiintyvien näkevän käsikirjoituksen ennen kirjan ilmestymistä. Hän ei osaa sähköpostiliitteinä käsikirjoitusta lähettäessään aavistaa, että myrsky nousisi. Hänhän on kertonut  itsestään ja omasta elämästään siten, kuin hän tapahtumat ja elämäänsä liittyneet ihmiset muisti.

Gunnar-setä, kuolleen isän veli, vetää kuitenkin Ensimmäisen kirjan käsikirjoituksen keuhkoonsa. Hän käynnistää massiivisen projektin kirjan estämiseksi, suoraan kustantamoa tulittaen. Gunnarin taistelu kuollutta veljeään (siis Karl Oven isää) ja kuollutta äitiään (Karl Oven isoäitiä) koskevan kuvauksen ja paljon muun poistamiseksi on raivoisa. Hän ei jätä kiveä kääntämättä. Edessä olisi oikeusjuttu ja Karl Oven osoittaminen kelvottomaksi valehtelijaksi, mustamaalaajaksi ja halveksittavaksi suvulle kostajaksi.

Tätä kiistaa kirja käsittelee seikkaperäisesti. Knausgård kammoaa ajatusta oikeusjutusta ja Gunnarin lupaamasta nimensä julkisuudessa murskaamisesta. Hän etsii neuvoa kustantamon toimitusjohtajalta Greil Berdahlilta ja parhaalta ystävältään, tietokirjailija Geir Angellilta. Edellinen lukee käsikirjoitusta yhdessä kustantamon lakimiesten kanssa, jälkimmäinen nauraa makeasti ja rohkaisee.

Teoksessa on mainio kuvaus, missä Karl Ove Knausgård taloyhtiön pesutuvassa perheen pyykkejä pesiessään käy mielikuvituksessaan tulevaa oikeudenkäyntiä ja kykenee siinä omassa puolustuspuheenvuorossaan pitämään loisteliaan esitelmän totuuden suhteesta subjektiiviseen näkemykseen ja kirjallisuuden suhteesta todellisuuteen. Hän tietää kirjoittaneensa isänsä kuolleena löytymisestä ja isoäidin kodin sen jälkeisestä siivoamisesta tarkalleen siten, kuin hän tapahtumat kirjoittamistilanteessa muisti. Mutta kun muistikuvat on siirretty paperille, aivot eivät yllä enää itse muistoon.  Yhteys on katkennut.

Gunnar saa osan norjalaisesta julkisuudesta kääntymään veljenpoikaansa vastaan. Bergenin suurin sanomalehti kirjoittaa siitä alkaen Norjan kansainvälisesti tunnetuimmasta ja myydyimmästä kirjailijasta negatiivisesti. Taisteluni aiheuttaa kolhuja, pysyviäkin. Sellaisia saa myös aviovaimo Linda, joka on kuvitellut muutaman avioliittovuoden perusteella tietävänsä myös miehensä perimmäiset ajatukset, vaikka kenelläkään ei ole pääsyä toisen pään sisälle. Kirjailija kamppailee syyllisyyden ja omasta elämästään kertovan tarinan oikeutuksen ristipaineessa.

Julkisuuden ja yksityisyyden, toisen omistamisen ja omistamattomuuden ristiriidassa Knausgårdin Taisteluni-sarjan Kuudes kirja on viiltävää luettavaa. Viiltävää ja viihdyttävää! Eikä sille ole saatavissa jatkoa.

Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kuudes kirja. Like 2016, 1210 sivua + kirjallisuusliite. Suomennos Katriina Huttunen.

Aiemmat Taisteluni-osat Annelin kirjoissa: 
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/07/27/karl-ove-knausgard-taisteluni-ensimmainen-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/04/18/karl-ove-knausgard-taisteluni-toinen-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2016/05/06/karl-ove-knausgard-taisteluni-kolmas-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/04/20/karl-ove-knausgard-taisteluni-neljas-kirja/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/11/11/karl-ove-knausgard-taisteluni-viides-kirja/

 

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s