Saima Harmajasta on kirjoitettu useita kirjoja. Ritva Ylönen kirjoitti elämäkerran.
”Omistan teokseni lapsensa menettäneille äideille ja isille”, päättää Ritva Ylönen kahdeksansivuisen johdantolukunsa Saima Harmaja. Sydänten runoilija 1913–1937 -elämäkertansa alussa. Olen siis yksi heistä, joille kirja on omistettu. Lapsemme Akseli oli traagisen kuolemansa kohdatessaan 24-vuotias, miltei saman ikäisenä kuin tuberkuloosiin huhtikuussa 1937 menehtynyt Saima Harmaja. Eräs Akselin ikätoveri kirjoitti muistosanansa näin: Hänen kanssaan saattoi keskustella mistä tahansa, vaikka Elina Vaaran runoudesta. En muista elämänvimmaisen Akselin koskaan maininneen Harmajaa, niin laajasti kuin hän kaunokirjallisuutta luki, tunsi ja siitä keskusteli.
Omistustekstille löytyy myöhemmin teoksesta Ylösen henkilökohtainen suhde:
”Olen itse kokenut voimakasta kohtalonyhteyttä Saima Harmajan perheeseen, erityisesti äitiin Laura Harmajaan, joka menetti neljästä lapsestaan kolme. Kokemani kohtalonyhteys Harmajan perheeseen syntyy siitäkin, että auto-onnettomuuden seurauksiin menehtynyt tyttäreni oli turman sattuessa viimeisillään raskaana, ja häneltä saatiin pelastettua hätäsektiolla poikavauva. Hän on ainoa lapsenlapseni ja elämäni suurin ilo.”
Ritva Ylönen palaa omakohtaiseen Harmaja-suhteeseensa myös teoksensa lopussa, missä hän kertoo Saima Harmajan olleen hänen seuralaisenaan lähes koko elämän. Harmajan runoista hän oli löytänyt sisaruutta nuoruutensa elämäntuskassa ja itsensä etsinnässä ja tavattuaan tulevan elämänkumppaninsa Harmajan runot olivat sanallistaneet myös omia tunteita. Saima Harmajasta oli tullut kirjoittajalle tosiystävä. Saiman esikuvan mukaan myös Ylönen oli alkanut pitää päiväkirjaa.
Vastaavantyyppinen yhteydenkokemus tuntuu sitoneen ja sitovan edelleenkin Harmajan runojen uskollisia lukijoita päätellen siitä, mitä Ritva Ylönen kertoo kirjassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran keräämistä lukumuistoista. Näin kuvaa yksi kertojista:
”Saima Harmajasta ja hänen perheestään on tullut minulle kuin perhetuttuja. Jouluisin vien Hietaniemen hautausmaalle Harmajan perhehaudalle kynttilän ja totean mielessäni elämän olevan lyhyen, runouden ikuisen.”
Toinen muistelija kertoo tehneensä Harmajan kesäpaikkaan Heimoon Lohjalla suorastaan pyhiinvaelluksen.
”Myöhemmin sitten ajattelin, että tunkeilevaa tai ei, minun oli PAKKO käydä kesämökin pihassa. Kulkea sama hiekkatie ja katsoa peltoa tien molemmin puolin ja ajatella, että pelto on sama kuin silloin kun Saima ystävineen leikki taskulampulla elokuun tummassa yössä paavia kuhilaiden seassa.”
Olen lukemastani ällistynyt. Melkoista tähtipalvontaa! Saima Harmajasta tuli siis kuolemansa ja etenkin postuumina ilmestyneen neljännen kokoelmansa Kaukainen maa sekä Kootut runot ja runoilijakehitys päiväkirjojen valossa -teoksen jälkeen myytti ja legenda, suorastaan palvonnan kohde.
”Idolin tuotantoa luettiin, kerättiin valokuvia, lehtileikkeitä ja lisätietoa, jota eri lähteistä mahdollisesti löytyi.”
Ei ihailu rajautunut vain faneihin. Runoilija sai molemmista kuolemansa jälkeen ilmestyneistä teoksista hehkuvan myönteiset arviot. Kuolinvuonna ilmestyneeseen Kaukaiseen maahan Saima oli koonnut niitä rakkausrunojaan, jotka olivat mitkä mistäkin syystä liian arkoja otettavaksi aiemmin ilmestyneeseen Hunnutettu-kokoelmaan. Juuri ne räjäyttivät potin: ”Runokokoelma yllätti ja järkytti kriitikot.” Vahvasti kiittävät arviot teoksesta antoivat niin Helsingin Sanomien Lauri Viljanen kuin Uuden Suomen Rafael Koskimies. Teoksen katsottiin olevan täynnä voimaa, kauneutta ja riipaisevuutta. Ylösen mukaan Kaukainen maa muutti radikaalisti käsityksen Saima Harmajan runoilijakehityksestä. Samalla viimeinen kokoelma päihitti ”mennen tullen” edelliset teokset, siis Huhtikuu-esikoisen vuodelta 1932, Sateen jälkeen -kokoelman vuodelta 1935 ja Hunnutettu-kokoelman vuodelta 1936.
Nousee vaikutelma, että 1900-luvun alkupuoliskolla runoja luettiin intensiivisemmin kuin nykyajassa. Runokirjoja ostettiin lahjaksi. Kriitikot myös käsittelivät ilmestyneet kokoelmat johdonmukaisesti. Yksi Saima Harmajan arvioijista oli Maaseudun Tulevaisuuteen kirjoittanut Mika Waltari, joka oli nuoren Saiman mentori ja vertaisarvioija ensikokoelmissa Nuoren Voiman Liiton piiristä. Waltarin usko Saima Harmajan runoilijakutsumukseen ja kykyihin oli vahva.
Harmajan oma luottamus ja usko omaan kutsumukseen runoilijana oli aukoton. 16-vuotiaana hän sinkoaa mahdollisille epäilijöille nämä sanat runossaan Valvoja:
Hymyilkää vain säälivästi, hiljaiset seinät;
liekkinä olen ponnahtava kauas syleilystänne,
kun aika on täysi.
Ei hänen päähänpiintymäänsä ottaneet todesta pitkään aikaan omat vanhemmatkaan, etenkään isä. Vasta esikoiskokoelma vakuutti perheen.
Ritva Ylönen nostaa Harmaja-jälkihuuman yhdeksi selittäjäksi sotavuodet. Tuolloin Saiman (kuolemaa käsittelevät) runot ”kuluivat raskaita menetyksiä kokeneiden äitien, isien, siskojen, veljien, morsiamien, leskien ja yksinhuoltajiksi jääneiden sekä muiden sodan merkitsemien käsissä.” Mutta eivät vain kuolema-aiheiset. Saima Harmajan perin tärkeä runojen lähde oli luonto kaikessa moninaisuudessaan ja omakohtaisesti aistittuna. Ylösen mukaan toisaalta pommitukset tuhosivat rajusti myös suomalaista luontoa, toisaalta luontorunojen neitseelliseen kauneuteen ja lumoon voitiin paeta sodan rumuutta. Luonto tarjosi koskemattomuutta, aitoutta, rauhaa ja kauneutta. Pidän oivallusta hyvin uskottavana. Sota voi selittää varsin pitkälle, miksi Saima Harmajasta tuli traagisine kohtaloineen myyttinen, palvottu samaistumishahmo.
Tappava tuberkuloosi
Keuhkotuberkuloosista tuli viime vuosisadan alkupuoliskolla tuhoisa tauti. Tuberkuloosiparantoloita perustettiin eri puolille Suomea, useimmiten männikkökankaille. Tauti iski kyntensä myös uskomattoman moneen runoilijaamme. Edith Södergran, Saima Harmajan runoilijaidoli, kuoli tuberkuloosiin 31-vuotiaana 1923 Saiman ollessa tuolloin vasta kymmenvuotias. Uuno Kailas kuoli tubiin niin ikään 31 vuoden iässä 1933, Katri Vala 42-vuotiaana 1944 ja Kaarlo Sarkia 43-vuotiaana 1945. Heidän lisäkseen tuberkuloosia sairastivat taudista selviten runoilijat Otto Manninen, Aaro Hellaakoski, Viljo Kojo, V.A. Koskenniemi ja heitä myöhemmin Elina Vaara, Lauri Viljanen ja Olavi Paavolainen.
Saima Harmaja sairastui tubiin kahdesti. Toinen kerta vei hänet hautaa. Ensimmäiset epäilyt kehittyvästä tubista heräsivät keväällä 1931. Nuori nainen koki silmitöntä kauhua ja itki tulvien. Hyvän ystävän Tyyni Tallgrenin (myöhemmin Tuulion) mielestä sairaus kypsytti Saima Harmajasta runoilijan.
Mutta ilman hengenvaarallista tuberkuloosiakin Ritva Ylösen Harmaja-elämäkerta on yhtä uuvuttavaa sairaskertomusta. Ulkoisesti Saima Harmaja tuntuu näyttäneen pirteää, äänekästä ja vauhdikasta koulutyttöä, mutta koulun katkaisi tavan takaa todellinen tai uskoteltu sairaus. Ylönen mainitsee kerran sanan luulosairas. Nuori Saima vietti kouluvuosinaan tavan takaa aikaa kalliissa yksityisissä hoito- ja lepokodeissa. Tubiin ensikertaa sairastuttuaan parantolaksi tuli Nurmijärven Röykässä Nummelan sanatorium eli keuhkotautiparantola. Toisella kertaa tuberkuloosiparantola oli nykyinen Laakson sairaala. 16-vuotiaana Saima asui Hyvinkään hermo- ja toipilasparantolassa ja hakeutui sinne uudelleen ainakin rakkaussuruissaan 1932.
Jotenkin koin vaikeaksi sovittaa yhteen Ylösen kuvaamaa varsin itsekeskeistä koululaista, lärpättävää äänekästä päällepäsmäriä ja omassa surkeudessaan ja itsesäälissään kylpevää sairasta/ luulosairasta. Tuntuu kuin runoilijan viitan ylleen pukenut neitokainen koki, että sairaudet ja kärsimys kerta kaikkiaan kuuluvat Oikean Runoilijan habitukseen. Ilmeisesti Harmaja oli kuitenkin useimmiten aidosti sairas. Masennuskin on sitä.
Nuorena kuolleen ihmisen elämästä saa elämäkerran kuvaamalla tarpeeksi seikkaperäisesti ja juurta jaksaen myös varhaisteini-iän ja teini-iän kasvukivut poikiin pihkaantumisineen ja rakastumiskolhuineen. Kohdetta alinomaa vaihtaneissa pihkaantumisissa ei ollut onnea. Saima Harmaja oli ulkonäöltään varsin vaatimaton, nuorena ylipainoinenkin. Kasvonpiirteet olivat varsin kolhot. Hänestä ei ollut miesten silmissä kohtalokkaaksi naiseksi. Silti hänellä oli taipumusta keimailuun ja vaatteilla keikarointiin. Hänellä oli tukenaan varakas kotitausta.
Suuri rakkaus
Nuorena kuolleen ihmisen elämästä saa elämäkerran myös kuvaamalla riittävän yksityiskohtaisesti kohteen ainokaista, mutta lyhytikäistä Suurta Rakkautta. Saima Harmaja, itseensä rakastumisista osattomaksi jäänyt, kaipasi kokea edes kerran voimakasta eroottista hurmaa, rakastettuna olemista, suudelmia ja miehen käsivarsien kiertymistä uumilleen. Hän sai kaipaamansa syksyllä 1932, kun opiskelija Jaakko Holma tunnusti Saimalle rakkautensa. ”Eilen oli elämäni ehkä onnellisin päivä”, Saima aloitti päiväkirjalleen kertomansa rakkauskohtauksen yksityiskohtaisen kuvauksen 17. lokakuuta.
Saima Harmajan ja Jaakko Holman intensiivinen seurustelu ei kestänyt kuitenkaan pitkään. Jo marraskuussa Saima oli rakkauden rakoiluista masennuksen nujertama ja hakeutui Hyvinkään lepokotiin. Holman kirjeissä rakas-puhuttelut muuttuivat ystävä-puhutteluiksi ja jo maaliskuussa Holma tunnusti, että on erehtynyt rakkaudessa. Tästä molemmille perheillekin tärkeästä seurusteluyrityksestä tuli Saimalle elämää suurempi tekijä. Jake Holman vetäytyminen kirvoitti Harmajan tuskantäyteisiin rakkausrunoihin, jotka näkivät julkisuuden vasta runoilijan kuoleman jälkeen. Jaakko Holmasta tuli siis Saima Harmajalle muusa. Niihin runoihin luvuttomat rakkaudessaan siipensä polttaneet ovat samaistuneet vuosien ja vuosikymmentenkin ajan.
Ylönen kuvaa suhdetta viidenkymmenen sivun mitassa. Ehkä siinä jokainen kivi tuli kerran kääntää mutta … Itse väsyin.
Upseerin uran sotavuosina tehnyt Jaakko Holma meni naimisiin seitsemän vuotta Saima Harmajan kuoleman jälkeen. Suhde kaihersi siinä mitassa Ritva Ylösen tutkijauteliaisuutta, että hän etsi arkistoista Holman kuolinilmoituksen vuodelta 1983 ja totesi riemastuttavana löytönä sen, että ilmoituksen säkeet oli valittu Saima Harmajan runosta. Holma venytti lopullista ja ehdotonta suhteen katkaisua ensimmäisen erokirjeensä jälkeen kauan ja vuonna 1934 nuoret olivat hetken jopa salakihloissa.
Äidin merkitys
Saima Harmaja – Kootut runot sekä runoilijakehitys päiväkirjojen ja kirjeiden valossa (1938) on äiti Laura Harmajan luomus. Julkaistut päiväkirjat on seulottu ja editoitu ja kaikkein rankimmalla kädellä seulonnan teki juuri Saiman äiti, jolle oli tärkeää muovata kuvaa tyttärensä kehityksestä runoilijaksi.
”Syntyi myyttinen kuva kutsumustietoisesta, eteerisestä ja sairauksien jalostamasta tytöstä ja nuoresta naisesta, jonka elämä päätti tämän omien odotusten mukaisesti ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan”, kirjoittaa Ylönen. Kokoaminen oli terapeuttinen toimi tyttönsä liian varhain menettäneelle äidille, tärkeä osa hänen surutyötään.
Äidin ja tytön likeinen suhde oli molemminpuolinen. Sairas tytär tarvitsi kipeästi juuri äitiään.
Saiman vanhemmat olivat korkeasti koulutettuja yliopistoihmisiä, isä Leo kansantaloustieteen professori ja äiti Laura kotitaloustieteen professori. Porvarisperheen kuuluivat köksä eli keittäjä, lasten lapsuusvuosina lastenhoitaja sekä sisäkkö. Laura-äidin puolelta suku oli vankasti suomenmielistä, isä oli suomalais-ugrilaisen kielitieteen tohtori, professori ja runoilija Arvid Genetz.
Ritva Ylösen teoksesta ei käy ilmi, missä määrin kuohuvalla 1930-luvulla Harmajan perheessä puhuttiin politiikkaa. Saiman nuorempi veli Tapani liittyi tuolla vuosikymmenellä Akateemiseen Karjalaseuraan ja oli ilmeisen reunaoikeistolainen. AKS:n henki ravitsi ilmeisesti myös lyhyen jakson Helsingin yliopistossa opiskellutta Saimaa. Hän suhtautui ilmeisen passiivisesti, mutta myötämielisesti natsien nousuun ja Mussoliniin lyhyestä tekstinpätkästä ja Mussolinin nuorisojärjestön marssirunon käännöksestä päätellen.
Saima Harmajan elämäkerrasta kertominen jäisi torsoksi, ellei tulisi kerrotuksi Saiman vimmaista innostusta Dantesta ja hänen Jumalaisesta näytelmästään. Saima palasi elämänsä eri vaiheissa Danteen ja hänen suurteokseensa. Siitä Ylönen mainitsee monissa kohdin, muiden muassa kertoessaan Saiman syyslukukauden mittaisesta opiskelujaksosta Tarton yliopistossa 1933.
Saima Harmaja halusi runoilijaksi, proosakirjailijaksi ja kääntäjäksi. Runoilija hänestä tuli, kahteen muuhunkin hänellä olisi saattanut olla edellytyksiä, runouden kääntäjäksi ilman muuta vahvan kielitaitonsa turvin.
Kuulun Saima Harmajan ihailijasukupolvien jälkeen syntyneisiin suuriin ikäluokkiin. Harmaja on jäänyt minulle aina vieraaksi ja jäi nytkin, seikkaperäisen elämäkerran lukemisen jälkeenkin. Vierastin kirjan esimerkkirunoissa keinotekoisiksi kokemiani loppusointuja, miltei yksinomaan omaelämänkerrallisia aiheita (oman navan tuijotusta) ja tuskassa ja kärsimyksessä riutumisen paatoksellisten kielikuvien samankaltaisuutta. Vierastin monien runojen uskonnollista hehkua, jonkinlaista kohtalonmarttyyriutta, joka tulee palkituksi kuoleman jälkeen toisenlaisessa elämässä. Runot lohduttanevat silti monia.
Kiitän kirjallisuustutkijaa kirjan omistamisesta myös minulle, Saima Harmajan runoista viileäksi jäävälle äidille. Iloitsen siitä, että kiistattomaksi Saima Harmaja -faniksi itsensä kuvannut kirjoittaja tohtii olla myös kriittinen. Uskottavassa elämäkerrassa se on välttämätöntä.
Ritva Ylönen: Saima Harmaja. Sydänten runoilija 1913–1937. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2019, lähteineen ja hakemistoineen 298 sivua.
Akselille:
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2014/12/04/avoin-kirje/
Annelin kirjoissa 