Jussi Konttinen: Siperia

Siperian pakkasissa autot tarvitsevat talvipuvun ja tuplalasit. Tuulilasi voi haljeta siksi, että auton metalliosat eivät kestä yli -40 asteen pakkasia.

Vuosituhannen taitteessa parikymppinen joensuulainen Jussi Konttinen hakeutui Irkutskiin opiskelemaan venäjää. Se oli hänelle matka  venäläisen isoäidin lapsuuteen.  Vuosi Irkutskissa nostatti nuorukaisessa vimmaisen Siperia-janon. Siperia oli hänelle idän ihmemaa, jossa ”ihmiset ovat herttaisia, luonto mieletöntä ja pakkaskelit seesteisiä”.

”Pystyin rakastumaan Siperiaan täysillä myös siksi, etten tehnyt toimittajan työtä: se olisi kääntänyt katseeni ikäviin epäkohtiin, luonnonvarojen haaskaukseen, kolonialismiin, pystytysvaiheessa olleeseen Putinin autoritaariseen järjestelmään. Olin tullut etsimään isoäitini perintöä mutta hurahtanut todellisuuspakoon.”

Jussin unelma asua ihmiskunnan kylmimmillä pysyvästi asutuilla seuduilla toteutui elokuussa 2016, jolloin hän matkasi perheensä, vaimonsa ja kolme lapsensa kanssa junalla kohti Siperian koillisia osia, Jakutiaan eli Sahan tasavaltaan. Hän halusi asua maalla, mutta siedettävästi kaupungin ulottuvilla. Kotikyläksi valikoitui 800 asukkaan Töhtyrin kylän tunnin ajomatkan päässä Jakutian pääkaupungista Jakutskista. Kun Konttisten perhe oli tutustunut vuokraamansa talon russakoihin ja pihan perällä jököttävään ulkohuussiin, liki vuoden kestävä ”ihmiskoe” oli alkanut. Tuolloin vielä mannerilmastoinen Jakutia näyttäytyi tulijoille helteisenä.

Talousvesi sulatettiin jäälohkareista, jotka koottiin lammen jäädyttyä suuriksi kasoiksi kodin nurkalle. Konttisen perhe joutui vainonneesta ripulista vapautuakseen turvautumaan juomavetenä ostoveteen ja perheen pyykki sentään vietiin kaupunkiin.  Kylän pääasiallisen vesilähteen, lammen partaalla kun ulosti kylän karja. Kuva: Jussi Konttinen.

Muodollinen peruste Siperia vuodelle oli hanke kirjoittaa tästä maagisesta ja mystisestä jättialueesta kirja. Sitä varten hän oli saanut apurahan Koneen säätiöltä. Myöhemmin häntä ounasteltiin juuri tästä (tästäkin) syystä vakoojaksi.  Nyt, sen jälkeen kun Jussi Konttinen oli palannut perheineen Töhtyriin vielä kahdeksi ylimääräiseksi talvikuukaudeksi vuoden 2018 alussa, seikkaillut yksin Siperiassa ja purjehtinut Koillisväylää pitkin, hänen tuhti teoksensa Siperia sai viimeiset aihekokonaisuutensa ja kirja ilmestyi keskellä kevättä 2019.

Siperiaa on mahdotonta puristaa yhden kirjan kansiin, tiesi Konttinen jo urakkaan ryhtyessään. Ja hänen kirjaansa on turha yrittää ”tiivistää” nettijutuksi. Voin vain yllyttää lukemaan teoksen. Se palkitsee, ruhtinaallisesti. Kirja kattaa 47 suurta inhimillistä ja yhteiskunnallista aihealuetta, jotka kirjoittaja käsittelee oman kokemisensa kautta, niin seikkailunhaluisena etsijänä kuin akkreditoituna toimittajana. Siperia on sekä henkilökohtainen että yleispätevä tietoteos.

Kirjan takakansi esittelee Jussi Konttisen, talvi-ihmisen,  paukkupakkasiin varustautuneena ahmanturkisrukkasineen.

Siperia-teosta voi lukea halutessa hyppelehtien, poimia aiheen sieltä, toisen täältä, tai lukea systemaattisesti kuten itse tein, alleviivauksia ja reunamerkintöjä tärkeistä asioista tehden. Itselläni tuli useampia merkintöjäni miltei jokaiselle sivulle. Niistä on hyötyä eri aiheisiin takautuvasti palatessani.

Positiivinen perusasenne, avoimuus, kriittisyys sekä älykäs, survaisevan murjaiseva huumori ovat teoksen hurmaavia ominaisuuksia. Konttinen kuuluu nykyisin toimittajakunnan aatelistoon. Hänellä on taito ja tukevat pohjatiedot etsiytyä tiedonhankinnassaan olellisimpaan ja pyrkiä totuutta kohti sinnikkäällä määrätietoisuudella sekä kuvittaa yleinen pienten mehukkaiden yksityiskohtien tai kohtaamiensa henkilöiden kautta. Viranomaisten into viskoa hiekkaa rattaisiin epäävine kieltoineen tai niiden keinotekoisine perusteluineen kasvattivat hänessä lehmän hermot. Niitä ja huumoria hän tarvitsi joka päivä, myös mitä arkisimmissa askareissa.

Kylän paimen ratsasti aamulla töihin myös 50 asteen pakkasessa. Jakuutit kasvattavat hevosia lihan vuoksi. Teurastus tapahtuu syksyllä. Hevoset elävät ympäri vuoden ulkona.

Lehmän hermoja vaatii tarpoa -40 – -50 asteen pakkasessa päivittäistarpeilleen ulkohuussiin (öiksi perhe sentään kokosi sisälle pottarykelmän), huristella Jakutian kelirikkoisia ja kuoppaisia teitä maksimaalisella 10–20 kilometrin tuntivauhdilla, sulattaa kodin tarvevedet muiden kyläläisten tavoin lähilammen jäälohkareista, peseytyä jotenkuten neljän tunnin lämmityksen vaativassa saunassa, kuskata viisihenkisen perheen pyykit pääkaupunkiin pestäviksi, kokea haavereita kun metalli murtuu ankarassa pakkasessa ja kohdata umpijääräpäisiä byrokraatteja (joita riitti).

Onnellisuus kumpusi vaikeuksien voittamisista

Jakutian kesä on helteinen ja kuiva, syksy lyhyt, sillä pysyvä ensilumi tulee jo syyskuussa. Talvi on pitkä ja kevät lyhyt, mutta tahdissaan säpäkkä. Tämä lukema nähtiin kotimittarissa.

Kirjasta syntyy vahva vaikutelma, että Jussi Konttinen oli Siperiassa onnellinen. Hän on kertomansa mukaan talvi-ihminen, mikä lienee onnellisuuden perusvaatimus ilmastossa, missä lämpömittari perheen talvessa laski -50 asteeseen ja missä  tunnettu pakkasennätys on -67,7.  Mutta talvella paistoi useimpina päivinä aurinko, taivas oli kirkas ja maailma täynnä häikäisevää valoa. Sellaista ei koe Helsingissä.

Kirjassa perheen kokema suodattuu Jussin mielenmaiseman kautta.  Vaimolla vieteri venyi ilmeisesti liki katkeamispisteeseen, turhautumisena perheen arjen pyöritykseen äärimmäisen tukalissa oloissa.  Koti-Suomessa häntä odotti oma koulutusta vastaava ammatti. Mitenkähän usein vaimo vartoi vaaran ytimeen kadonnutta miestään kurkussa pelko pahimmasta.  Siperia-kirjasta välittyy perheen vahva keskinäinen kiintymys. Sitä kutsutaan rakkaudeksi ja niin sitä kutsuu myös Jussi Konttinen. Joillakin kyläläisillä oli moralisoivampi asenne: vaimoa oli saatettu kutsua ”dekabristin vaimoksi”. Lapset sopeutuivat juuri niin hyvin, kuin lapsilla on taipumusta sopeutua muiden ikäistensä kanssa yhteisen kielen puuttumisesta tai sen vähäisyydestä riippumatta. Sanankielinen (Jakutia = Sana) koulu venäjän kielellä ryyditettynä oli vaativa kynnys vain suomea puhuvalle esikoiselle. Nuoremmat sijoittuivat päiväkotiin, jonne he taapersivat omin avuin myös talvella nenä ja suu purevalta pakkaselta suojattuina.

Ainutlaatuisia kokemuksia

Mursuja uhkaa Jäämeren jääpeitteen vetäytyminen ja arktisille merille suunnitellut öljyn koeporaukset.

Kirjassa kuvatut ultravaativat retket Jussi Konttinen teki ilman perhettään. Hän liikkui ulkomaan kirjeenvaihtajan roolin tuomalla arvovallalla ja valtakirjalla, minne ne kulloinkin sitten riittivät. Yksi näistä kommelluksia ja yllätysesteitä sisältävistä tutkimusmatkoista suuntautui kaikkein koillisimpaan Siperian kolkkaan, Tšukšien niemimaalle Kengisvunin hiekkasärkälle seuraamaan 70 000 mursun kokoontumista. Tästä matkasta, jollaisen ani harva ihminen maailmassa on voinut ja voi tehdä, saimme lukea Jussin artikkelista Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä viime vuonna. Jussi Konttinen kertoo kirjassaan, mikä kaikki ihmisperäinen aiheuttaa valtavan uhan tälle jopa neljän metrin pituiselle ja puolitoista tonnia painavalle planktoneita ja kaloja syövälle aralle suurnisäkkäälle.

Siperiassa oli ja on tunnetusti Gulag-leirien verkosto. Keskeinen infrastruktuuri, tiet, radat ja teollisuuslaitokset on rakennettu ihmisluiden päälle. Pahamaineisin leireistä on Kolyma Ohotanmeren jäätävän vihurin kuristuksessa. Kolyma toimi Stalinin kuolemanleirinä vuodet 1932–1956. Kolymassa kaivettiin hopeaa. Tänne, aavekaupunkien alueelle, matkasi myös Jussi Konttinen. Hän halusi liftata paluumatkansa, Kolyman kuolemantien Magadanista Jakutiaan. Tie kulkee maailman kylmimmän asutun seudun halki. Pakkanen voi laskea -60 asteeseen.

Venäjän tielaitos oli ystävällisesti pystyttänyt Kolymen kuolemantien varteen mukavuuslaitoksen.

Tietenkään kuolemantien varteen ei lähdetä peukku pystyssä. Liikennettä on äärimmäisen vähän. Kyyti on sovittava jossakin rekkojen huoltopaikalla. Jussi taittaa liki 2000 kilometriä hyistä taivalta kahden hiilirekan kyydissä. Alkumatkasta hänet pelastaa hiilikuski Sergei Kuzmitš ja pisimmän taipaleen toinen kuljettaja, Vladimir Šumarov.  Oltšanskin solassa kuskin on pakko nukkua. Siellä on matkalaisten huojennukseksi myös Venäjän tielaitoksen ”ystävällisesti pystyttämä ulkohuussi”.
”Ennen painumista unten maille Šumarov rullaa hetken renkaita eri asentoon. Ne voivat kuulemma helposti jäätyä neliskanttisiksi.”
Kun uskomaton liftimatka on lopussa, Konttinen kuittaa: ”Tavoitteeni on täytetty. Olen nähnyt Kolyman enkä ole kuollut.”

Kuolla hän olisi kyllä voinut eri tilanteissa huonolla onnella. Onni oli myötä, kun hänet pelasti nopeareaktioinen varapiirinjohtaja vähällä piti -tilanteessa putoamasta 50 metrin matkan rotkokivikkoon Rakkauden kalliolta Ölöönissä. Vaikken pysty dokumentoimaan, mielestäni muitakin vähällä piti -tilanteita ehti vuoden juoksussa olla.

Yksi Konttisen ultrakokemuksista oli nähdä tulivuoriperäisellä Kamtšatkalla Kljutševskin tulivuoren purkaus. Niemimaalla on 300 tulivuorta, joista 30 toimii ja vuosittain niistä purkautuu 1–8. Jussi Konttisella on tuuria, sillä muutamassa viikossa lumisateet olisivat tukkineet vuoren juurelle johtavat tiet. Laavavirran näky pimenevässä yössä syöpyi silmän verkkokalvolle ja tallentui kameran filmille.

Lampaannahkanutukat suojelivat varpaita jäätymiseltä.

Siperia-kirjasta saatoin lukea, että maailman suurin timantintuottajamaa on Venäjä ja yli 95 prosenttia Venäjän timanteista piilee Jakutian ikiroudassa. Kaivamista voidaan tehdä ikiroudan sulamisvaikutuksen vuoksi vain talvisin.  Konttinen matkasi tärisevällä, huojuvalla helikopterilla Jäämeren puoleiseen Jakutian osaan, louhoksista nuorimmalle, Alrosaan. Siellä malmipitoisuus on neljä karaattia tuhatta louhittua kiloa kohti.
”Kun karaatti tarkoittaa johanneksenleipäpuun siemenen painoa eli 0,2 grammaa, voi kuvitella, millaista maamassojen siirtelyä pienten hippusten löytäminen vaatii.”
Enin osa löydetyistä hippusista menee maailmalle korutuotantoon.  Konttinen ehdottaa, että kuluttaja voisi estää taigan ikiroudan massiivisen louhinnan tyytymällä synteettiseen timanttiin, tsirkoniin tai timanttia jäljittelevään lasinpalaan, vaikka tietää hyvin, että Venäjä ei timanttituloista tingi.  Käyttäjät tuskin muuttuvat nopsaan valistuneiksi.

Siperian valtavien luonnonrikkauksien hyödyntämisestä on kyse myös Länsi-Siperian Hanti-mansien hallintoalueiden muuttumisesta öljyntuotantomaisemiksi.  Ne olivat ennen erämaita, joissa harvalukuiset asukkaat saivat rauhassa paimentaa porojaan, kalastaa ja metsästää. Konttisen kohtaaman Numton piti olla turvassa öljyntuotannolta, sillä pari vuosikymmentä sitten sinne perustettiin yli puolta Uuttamaata vastaava luonnonpuisto. Luonnonpuiston oli määrä säästää arvokas vedenjakaja-alue.

Toisin kävi. ”Nyt Numton luonnonpuistossa on jo 89 porausreikää, ja 60 prosenttia puiston pinta-alasta on aluetta, jolla öljyntuotanto on sallittu. Ennen paikalliset eivät saaneet ottaa metsästä puita, mutta nyt metsää on kaadettu surutta öljykenttien ja teiden alta. Numtoa lähimmät öljykentät sijaitsevat nyt 15–20 kilometrin päässä, ja lisää on tulossa lähemmäs.”

Eteläisemmässä Surgutin piirissä paikalliset ovat joutuneet siirtymään purkkiruokaan, kun riistaa ja kalaa ei enää ole. Öljyntuotanto on siis kohtalokasta niin paikallisväestölle kuin luonnollekin. Venäjällä vuotaa luonnonvaraministeri Sergei Donskoin mukaan öljyä luontoon 1,6 miljoonaa tonnia vuodessa. Määrä on kaksi kertaa enemmän kuin maailman kauhistelemassa Meksikonlahden öljyonnettomuudessa.
”Vuonna 2014 pelkästään Jugran alueella tapahtui yli 2 500 öljyputkionnettomuutta ja maata saastui 4 700 hehtaaria.”
Tosiasioita on monesti vaikeaa kohdata. Kun Gazpromneftin öljyputken repeämästä valui pieneen Jetjahajokeen yhtiön mukaan kuusi tonnia raakaöljyä, työntekijät paljastivat öljyä päässeen sinne 300 tonnia.

Oma lukunsa luonnon mittavissa tuhoissa ovat metsäpalot. Siperian taiga on maailman suurin yhtenäinen metsäalue, viidennes koko maapallon metsistä. Salamoista ja huolimattomuudesta syttyneet metsäpalot ryöstäytyvät vähäsateisessa Siperiassa hallitsemattomiksi. Konttisten Siperia-vuonna taigaa paloi kahden Uudenmaan läänin kokoinen alue.

Mutta Siperia-kirjan kertoma maakaasusta saa veret hyytymään suonissani. Jo pelkästään teoksen toiseksi viimeisen, ilmastonmuutosta käsittelevän luvun perusteella toivon Konttiselle tulevana syksynä vuoden 2019 tiedonjulkistamispalkintoa. Luku kylmine faktoineen synnytti itsessäni toivon sijasta lohduttomuutta. Jätän kokemuksen lukijoille!

Siperia ei tarvitse Venäjää

Konttisen perhe perehtyi mitä monipuolisimmin jakuuttien ja muiden Siperian kansojen kulttuuriin. Suosittu voimien mittelö on niskaveto.

Jakutian näkökulmasta Venäjä on kolonialisti, koko Siperian mitassa. Jussi Konttinen toteaa pariinkin kertaan teoksessaan, että Venäjän talous tarvitsee maakaasun ja öljyn antavan Siperian, mutta Siperia ei tarvitse Venäjää. Neuvostoliiton sekasortoisessa hajoamistilassa Boris Jeltsin kekkaloi Jakutiassa turkisasussa, ja käski alueiden ”ottaa niin paljon suvereniteettia kuin pystytte”. Jakutian autonominen neuvostotasavalta antoikin julistuksen ”valtiollisesta suvereniteetista”.  Suvereenisuusaikeista teki lopun Vladimir Putin. Nyky-Jakutiassa vaalit ovat samanlainen vaalien irvikuva kuin kaikkialla muuallakin Venäjällä. Sen Konttinen sai kokea, kun oleskeluaikana eteen tulivat presidentinvaalit.

Konttinen valitsi satunnaismenetelmällä äänestysalueen 406 Länsi-Siperiassa äänestyspaikaksi, mihin hän akkreditoituna toimittajana asettui eteiseen laskemaan kaikki äänestämään saapuvat ja missä hän teki ovensuukyselynsä. Hän sai kesken vaalipäivän kutsun kaupunginjohtajalta kaupungintalolle juttelemaan, mutta kieltäytyi kutsusta. Konttinen sai laskentansa tuloksena 1 514 aikuista äänestäjää eli 65 prosenttia äänioikeutetuista. Kun äänet ”laskettiin”, äänestäjiä oli ollut 2 249 ja äänestysprosentin yltäneen 94:ään. Kun virallista tulosta vertasi ovensuukyselyyn, Putinille oli saatettu jopa yli tuhat haamuääntä.  Vaikka Jussi Konttisen Suomessa julkaistut Siperia-artikkelit levisivät nopsasti venäjäksi käännettyinä Venäjän nettisivuille, vaalitulosartikkeli teki tässä poikkeuksen.

Siperialaisille, ainakin jakuuteille Venäjä on ulkovalta, josta se ei ole riippuvainen mutta ulkovalta on riippuvainen siitä.
”Siperiasta voisi tulla Venäjän kehityksen veturi muutenkin kuin vain syytämällä rahaa Moskovaan, mutta tämä edellyttäisi sitä, että Moskova uskaltaisi päästää Siperiasta irti, antaa alueille vapautta, valtaa ja vastuuta rahoistaan. Venäjä haluaa kehittää itäosaansa, mutta se ei uskalla antaa sen kehittyä itse. Se on mahdotonta maan keskusjohtoisen, byrokraattisen ja pohjimmiltaan mongolien ja tataarien Ordaan ja sen veronkantomalliin perustuvan despoottisen valtajärjestelmän puitteissa.”

Koin itseäni järisyttäneen Siperia-kirjan ydinajatukseksi kirjan loppupuolelta poimimani lauseen:
”Siperian luonnonvarat ovat kirous Venäjälle ja riesa maailmalle, koska niiden takia Venäjän ei tarvitse muuttua.”

Jussin perhe tarvitsi auton. Sellaiseksi hän valitsi vanhan uotsin, jonka luottomekaanikko Alik Ivanov huolsi monet kerrat ajokuntoon. Auton rekisteröinti omiin nimiin osoittautui kimurantiksi. Silti uotsi lähti perheen perässä länteen kesäpaikka-autoksi.

Vuosi Jakutiassa, Suomea pinta-alaltaan yhdeksän kertaa suuremassa tasavallassa, oli Konttisen perheelle järisyttävä kokemus. Kun Jussi Konttinen palasi sieltä yksin, kaupunginjohtajan pojan nimiin rekisteröidyn mutta yhtä kaikki omistamansa auton rekan kyytiin kohti länttä saateltuaan, oli omien hyvästien aika:
”Tutuksi käynyt maisema kylpee Jakutian talviauringon tavattoman kirkkaassa valossa, valossa, jota tulisin täältä kaipaamaan enemmän kuin mitään muuta. Alan itkeä.”

Jussi Konttinen: Siperia. HS-kirjat 2019, 410 sivua + kuvitus.
Kuvat: Jussi Konttinen.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s