Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Ystävyys vai kilpailu siitä, kuka soittaa ensiviulua? Laura Lindstedt yllätti jälleen.

Laura Lindstedtin romaanin Ystäväni Natalia lukukokemus oli itselleni epämiellyttävä. Kirjasta tuli tahmainen olo. Saattaa johtua iästäni. Natalian ja hänen terapeuttinsa käsittelemä aihemaailma on vetäytynyt itselläni marginaaliin.

Laura Lindstedt on kuitenkin saavuttanut kahdella romaanillaan ja Finlandia-palkinnollaan aseman, jossa hänen kehitystään on syytä seurata samoin perustein kuin takavuosina Aki Kaurismäen elokuvia: roikkuakseen jotenkuten kulttuurin kuluttajien kartalla. Saksista pidin todella paljon, Oneironissa vajosin vain joidenkin kirjan  naistehahmojen tarinoihin. Ystäväni Natalia -teoksella oli minuun vieraannuttava vaikutus. Vaikka teos ei ole pornograafinen, sen synnyttämä vaikutelma oli sitä.

Natalialla on seksuaalisia pakkomielteitä, jotka piinaavat häntä kaikkialla ja alinomaan työntekoon ja muuhun elämään sekoittuen. Hän hakeutuu terapeutin sohvalle. Kirjassa terapeutti kertoo viikoittaisilla hoitojaksoilla käydyistä keskusteluista, missä kimmokkeina ovat terapeutin antamat avainsanat. Kun vahvatahtoinen Natalia saa terapeuttinsa kuuntelemaan sessioihin tekemiään äänitteitä ja katsomaan kuvatun seksivideonsa, kertojanääni siirtyy Natalialle.

Suhde on kaukana tasapainoisesta asiakkaan ja terapeutin suhteesta, sillä Natalia pyrkii ottamaan tilanteissa yliotteen. Terapeutille ei ole yhdentekevää edes se, kumpi heistä sanaistaa kulloisenkin 45-minuuttisen session päättymisen. Naiset käyvät kilpailua loppusekunneista. Kyse terapiahuoneessa on kuitenkin kahden älykkään ja hoksottimiltaan nopean naisen ottelusta, missä keskinäisen luottamuksen naarmuttaminen ei ole kummankaan etu.

Mitä lukija tietää Nataliasta? Hän on vaalea, kookas ja riski.  Hänellä on tauotta meneillään seksisuhde eli hänessä on vahvaa eroottista vetovoimaa. Ehkä hän on kaunis. Se on toisarvoista. Habituksellaan hän leikkii pyhimys−hutsu -kahtiajakoa. Hän osaa ilmaista itseään kirjoittamalla ja piirtämällä. Hän on lahjakas.

Laura Lindstedt on haastatteluissa kertonut vaativaksi löytää riittävän monipuolisia ja vaihtelevia kielellisiä ilmaisuja seksuaalikäsitteille. Terapeutin kieleen eivät sovi vulgaarit alatyylin ilmaisut, joita varmasti olisi löytynyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston keräilytuloksista hulppein määrin.  Lindstedt on siis asettanut käyttämälleen kielelle kovat laadulliset vaatimukset, vaikka sallii ajoittain asiakkaan suuhun myös rivoja ilmaisuja.

Kiistatta Lindstedt on taitava erilaisten asioiden kielellistäjä. Lukija ymmärtää lukemansa, mutta ymmärtääkseen terapeutin käyttämässä täsmällisessä tarkoituksessa taitaisi tarvita sivistyssanakirjaa, Antti Hervosen & Walter Nienstedtin Potilaan sanastoa tai kenties joka kodin lääkekirjaa tai jotain vastaavaa.  Googletuskin osin riittäisi. En nähnyt moista vaivaa. Ja tulisi osata ranskaa. Lindstedt keikaroi ja keimailee snobistisesti sivistystasollaan ja kielitaidollaan.
”Tarkoitan varteenotettavaa vihollista, ei mitään hottentottiarmeijaa…
Anteeksi, tiedän että minun pitäisi tässä yhteydessä puhua khoi-heimosta.”

Kaikki Lindstedtin käyttämät ilmaisut epäilemättä kuuluvat hänen terapeuttinsa ammattikieleen, mutta missä laajuudessa ne kuuluvat romaaniin?

Ystäväni Natalia ei ole uskoakseni voinut syntyä tuosta vaan, vaan aihe on edellyttänyt kirjailijalta sangen syvää porautumista psykoterapian koulukuntiin ja menetelmiin.
Minun tehtäväni on tuoda transferenssi vaivihkaa osaksi kerrostushoitoa, niin kuin teen myös perinteisissä in and out -terapiasuhteessa. Alustava hypoteesini, jota jouduin ihmeen vähän korjaamaan terapian edetessä, oli seuraava: Natalian luonnottomuutta hipova tarve lumota minut kertomuksillaan oli suorassa yhteydessä hänen seksuaalielämänsä ongelmiin. Pinnalta katsoen hänen diagnoosinsa oli toki F52.7 eli satyriaasi, hyperseksuaalisuus, jota myös nymfomaniaksi kutsutaan. Mutta kun pintaa vähän raaputti, kuten minä juuri raivoisasti tein tyyneyteni alla, esiin nousi aivan muuta: naamioitunutta kohtaamisen kauhua, pelkoa heittäytyä hetkeen toisen ihmisen kanssa. Natalia toisin sanoen kulutti sekä sanoja että miehiä peittääkseen haavoittuvuutensa.

Paikoin tuli mieleeni, että Natalian sivutavoite on vietellä/ lumota terapeuttinsa. Etenkin se kimmahti ryhmäseksivideon näytössä.
”Tiedätkö, miksi tarvitset todistajan, toisin sanoen minut, seksuaalisille kokemuksillesi?”
tai
Aloin kertoa Natalialle, että hänen niin sanotussa ekshibionismissaan ei ehkä ollutkaan kyse hänen kokemuksistaan. Kenties hän pikemminkin halusi minun kokevan ja kokemuksellani pyhittävän hänen tarinansa.
Natalia kuunteli hiljaa.

Terapeutti löytää Natalian ongelman kätkettyyn ytimeen, äidin rintoihin ja niiden riittämättömyyteen, sillä rinnat vei kyltymättömältä lapselta isä miehille ominaisella lumotaiallaan.  Sen lumotaian vuoksi Natalia ”oli valmis antamaan ruumiinsa kenelle hyvänsä, joka keksi sitä häneltä pyytää”.

Paraniko Natalia ongelmastaan? En tiedä. Ehkä kuitenkin elämä muuttui helpommaksi kestää.

Laura Lindstedt ei tapaa toista itseään. Neljännessä romaanissaan, sitten kun se joskus ilmestyy, hän taatusti kirjoittaa tyystin muusta, lukijansa jälleen yllättävästä.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia. Teos 2018, 217 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s