Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide

Ellen Thesleff pukeutui tummiin, mutta vältti teoksissaan mustaa, ruskeaa ja harmaata. Annikki Mäkijärven ulkoasussa ilmenee osa Thesleffin maalausten kirkkaista optimistisista väreistä.

Kun lopetin taide- ja kulttuurihistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin väitöskirjaa ennakoineen elämäkerrallisen teoksen Minä maalaan kuin jumala, tuntui hetken aikaa kuin otsani olisi paisunut. Teos oli tunkenut aivooni niin runsaasti vaikutelmia ja tietoa taiteilija Ellen Thesleffin (1869–1954) elämänvaiheista ja tuotannosta, että otsaluuni alle oli syntynyt ylipaine.  Tuhdista teoksesta oli kyse.

Ellen Thesleff maalasi seitsemän vuosikymmenen mitassa ja eli 84–vuotiaaksi. Hänen uransa oli menestys. Hän oli kosmopoliitti, joka imi kyltymättä eurooppalaisen taiteen virtauksia, hyväksyi tai hylkäsi, kehitti itseään kolmiulotteisena maalarina lakkaamatta, muunsi tekniikkaa, etsi uutta, kokeili ja loi kunakin aikana oman tyylilajinsa, sellaisen, joka tyydytti häntä itseään niin, että hänellä oli varaa kirjoittaa: Minä maalaan kuin jumala.

Koko elämänsä ajan hän pystyi elättämään itsensä taiteilijana, välillä niukkuudessa, välillä väljemmin.  Apurahoja hän sai siinä määrin, mitä Suomen kaltaisessa köyhässä maassa oli mahdollista saada. Yhtä keinoa taiteilijana elämisessä hän visusti vältti: muotokuvia tilaustöinä. Kyseeseen tulivat vain omakuvatutkielmat ja omia perheenjäseniä esittävät aiheet.

Läpimurtoteos Kaiku vuodelta 1891, luontoon huutajana naapurin paimentyttö Virroilta.

Schreck kuvaa aineistoaan monipuoliseksi ja valtavaksi: kirjeitä ja päiväkirjoja, kortteja, esitteitä, todistuksia, käsiohjelmia, matkalippuja, kuivakukkia, vihkoja, almanakkoja, ruokalistoja, laskelmia, piirustuksia ja tietenkin taiteilijan teoksia. Niitä kirjassa on värivedoksina 44. Yksin kirjeitä Ellen Thesleff kirjoitti tuhansia.
”Elämäkerta, elämän kertominen onkin kummallista työtä: vahvaa eläytymistä, empatiaa, asioiden yhdistelyä, arvaamista ja lopulta tarinan kertomista.”

Juuri siitä tässä teoksessa on kyse: Hanna-Reetta Schreck kertoo mitä kiehtovimman tarinan kiehtovasta Suomen kulttuurielämään vaikuttaneesta taiteilijasta.

Epäröimättömimmän tunnustuksensa Ellen Thesleff saavutti viimeisinä elinvuosinaan ja kuolemansa jälkeen. Elinaikanaan Ellen Thesleff joutui pyristelemään naistaiteilijalokeroon niputusta vastaan. Naistaiteilijaksi määrittelyn hän koki vähättelevänä ja syrjivänä. Hän pukeutui usein maskuliinisesti ja leikkasi hiuksensa lyhyiksi. Hän joutui tavan takaa rikkomaan sukupuolisia käytäntöjä julkisissa tiloissa ja taipumaan, jos ravintolassa ei sallittu naisen tehdä tilausta. Tällaiseen hän joutui sopeutumaan niin Suomessa kuin asuessaan Pariisissa ja Firenzessä.  Hän oppi pian käyttämään niitä palveluja, joissa hän saattoi olla sukupuolestaan riippumatta itsellinen asiakas. Kluuvikadun Fazerin kahvila Helsingissä oli harvoja sellaisia.

Naisten lokeroimiselle oli syynsä. Naisten emansipoituminen, pyrkimys itsenäiseen asemaan, koettiin pelottavaksi ja uhkaavaksi.  Taiteellisessa kunnianhimossa haluttiin nähdä sairauden merkkejä. Yleisin naisten saama diagnoosi oli hysteria.

Hanna-Reetta Schreck luonnehtii Ellen Thesleffiä sukupuolten ulkopuolella eläneeksi androgyyniksi. Hänen maalauksiaan sanottiin maskuliinisiksi aihevalintojen vuoksi. Maisemamaalaus ja alastonmaalaus, niin oidolta kuin se nyt kuulostaa, koettiin pitkään yksistään miesten aiheiksi.

Klassinen musiikki oli oleellinen osa Thesleffien sivistysperheen elämää. Ellen maalasi sisarensa Gerdan viulistina.

Ellen Thesleff oli vahvatahtoinen, päättäväinen, vaativa, itseriittoinen, itsekäs, piikikäs, hauska, huumorintajuinen, rohkea, optimistinen ja uuttera oman tiensä kulkija. Tärkeintä hänelle oli vapaus. Hän oli hyvin sosiaalinen, mutta silti eri taiteilijaryhmien ulkopuolella, siis sivullinen.  Hänen töissään keskeisiä olivat värit, valo ja liike, käsittääkseni myös lapsuuden peruna musiikki. ”Minun uusi sinfoniani, jota olen säveltämässä”, hän saattoi kirjoittaa työn alla olevasta maalauksestaan.

Vauras sivistysperhe antoi tuen ja taustan

Ellen Thesleffin nuoruuden vuosikymmeninä oli ollut mahdotonta nousta taiteilijaksi vailla vakaata taustaa. Se hänellä oli. Perhe oli sivistynyt, boheemi ja lapsia kannustava. Nykyaikana on vaikeaa tajuta, miten mahdoton ajatus vielä tuolloin oli naisten koulutus.  Ellenin mahdollisuutena oli herrasnaisten pensionaatti, Fruntimmerskolan i Helsingfors.  Muu perhe muutti insinööri-isän virkauran vuoksi Kuopiosta Helsinkiin heti Ellenin perässä, vuonna 1885.

Ellen pääsi kuitenkin jo 16-vuotiaana näytteittensä avulla Adolf von Beckerin taidekouluun, Beckerin Akatemiaan, mutta nousi oppinsa imettyään kapinaan ja jätti Akatemian sikseen. Samoin kävi lopulta myös Ateneumissa Taideyhdistyksen koulussa, jonka Ellen vaihtoi maalari Gunnar Berndtsonin ateljeehen monien muiden tulevien modernistien tavoin. Ellen Thesleff otti opetuksista irti kaiken minkä sai, halusi edetä ripeämmin ja nousi mestareitaan kohtaan kriittiseksi kapinalliseksi. Yhtenä syynä vaateliaisuuteen saattoi olla isä-Aleksanderin tyttärelleen järjestämä taide- ja opintoturnee Saksaan. Isä uskoi lahjakkaaseen tyttäreensä ja rohkaisi häntä kaikin tavoin.

Äiti, Emilia Thesleff, oli boheemi ja elämälle utelias nainen, joka sukelsi Firenzessä kansainvälisiin seurapiireihin mitä luontevimmin.

Perhettä järkyttäneen isän yllättävän kuoleman jälkeen 1892 – Ellen oli tuolloin 23-vuotias – Emilia-äidistä tuntuu tulleen tyttärensä (tyttäriensä) tukija, kanssamatkustaja ja ystävä. Äidin rooli korostuu Schreckin kirjassa pitkin matkaa. Äiti oli rohkea, sivistynyt, elämälle utelias nainen, joka heittäytyi kansainväliseen sosiaaliseen elämään kursailematta ja sopeutui seurapiireihin luontevasti. Omena ei putoa kauas puusta, tuli mieleen monet kerrat.

Ellen Thesleffin debytointi taiteilijana Suomen Taiteilijain näyttelyssä 1891 oli menestys. Maalauksesta Kaiku tuli Ellenin läpimurto.  Teos löytyy taidekirjoista, mutta kuuluu yksityiskokoelmiin.  Nyt mieli paloi oppiin maailmalle ja suuntana oli Pariisi.  Saksalainen idealismi oli vaihtunut ranskalaiseen realismiin.

Viisi suomalaista pitkän matkan rasittamaa naismaalaria nousi junasta 1891 Pariisin pohjoisella asemalla:
He hyppäsivät junan kyydistä savuiselle laiturille väsyneinä mutta täynnä uteliaisuutta ja seikkailunhalua. Asema oli täynnä ihmisiä, hälinä kaikui isoissa halleissa. Asemaa ympäröivillä isoilla kaduilla ja bulevardeilla oli pyörryttävää liikennettä, kavioiden kopsetta ja pyörien kolinaa. Pariisi tuoksui ja haisi suurkaupungin lailla. Kaikki oli uutta ja tuntematonta.

Sanamaalari Hanna-Reetta Schreckin kuvaus on vauhdikasta ja värikylläistä.

Ellen Thesleff oli ulkoilmamaalari, joka hakeutui kaupungin ulkopuolelle luontoon maalaamaan. Murolen jokimaisema Virroilla oli mieluisia aiheita, Tässä varhaiskevättä joella.

Mutta mikään tyylisuunta ei ole pitkäkestoinen, saati ikuinen. Aikakauden ilmiöitä olivat psykoanalyysi, teosofia, okkultismi, spiritismi, hypnoosi sekä kaikkinainen sielun ja hengen pohdinta. Taiteessa niiden tulkiksi kehittyi symbolismi 1800-luvun loppuvuosikymmeninä. Symbolismi korosti yksilön sisäisyyttä maailmantulkinnassa. Kun naiset tulivat Pariisiin, symbolismi oli kaikkien huulilla. Taide on heijastuksen heijastus, ainakin Platonin filosofiaa tulkiten.  Ellen Thesleffistä kehittyi yksi Suomen ensimmäisistä ja tärkeimmistä symbolisteista.

Pariisin kaudellaan Ellen Thesleffin läheisin työtoveri oli Magnus Enckell.  Heidän näkemyksensä olivat samansuuntaiset. Heidän epäiltiin seurustelevan, vaikka Enckell oli homoseksuaali. Ellen valmistui Pariisin taidekoulusta, Colarossin akatemiasta 1894. Hän etääntyi Enckellistä myöhemmin Suomen vuosinaan Enckellin ollessa tuolloin Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana, missä toimessa ystävänsä passiivisuuteen Ellenin kritiikki kohdistui.

Ellen Thesleffin aidoimmiksi kodeiksi muodostuivat perheen kesäpaikka Murole Virroilla sekä Firenze, jonne hän muutti pian isänsä kuoleman jälkeen. Muroleessa ja Firenzessä hän vaikutti liki koko luomisvoimaisen aikuisuutensa ajan ja jos hän ei ollut jommassakummassa itselleen rakkaassa ja elintärkeässä tyyssijassa, hän oli silloin matkalla toisesta toiseen. Ellen Thesleff oli elämänikänsä mittainen matkalainen. Hän vaikutti myös Helsingissä, mutta useimmiten olosuhteiden pakottamana.

Wassily Kandinski ja Edward Gordon Craig

Thyra oli sisarista kaunein. Mm. Hugo Simberg rakastui häneen. Thyra oli kaksi kertaa naimisissa ja neljän lapsen äiti. Ellenin maalauksessa Thyrasta on tunnistettu myös taiteilijaa itseään.

Ellen Thesleffin elämä oli alinomaista sukkulointia. Yksi Ellenin kaupungeista oli pikkusisko Thyran ja Rolf-veljen vuosisadan alun asuinkaupunki München, missä modernismi vaikutti voimallisesti. Siellä Ellen sukelsi Wassily Kandinskin ja sveitsiläisen symbolistin Arnold Böcklinin vaikutuspiiriin. Hän omaksui Kandinskin värimaalauksen, osin abstraktin ilmaisun, palettiveitsitekniikan ja pienen kankaan koon. Kankaan kokoon molemmilla oli syynä se, että ulkoilmamaalareina heidän oli näin kätevämpää kantaa ja siirrellä tarvikkeita. Valon ja värin lisäksi Ellenin töihin ilmestyi villiä liikettä sekä kahden hahmon kontrastiliikettä.

Liikkeeseen maalausten pinnassa vaikutti kuitenkin eniten ja ennen muuta Firenzessä oleillut englantilainen teatteriteoreetikko Edward Gordon Craig, Ellenin elinikäinen ystävä, työtoveri ja kirjeenvaihtokaveri.  Gordonista tuli Ellenille yhtä läheinen kuin omista Gerda- ja Thyra-siskoista. Hanna-Reetta Schreckin mukaan Ellen Thesleff oli pohjattoman rakastunut Gordoniin, rakastajattarelta toiselle liitäneeseen älykköön, mutta hän ei naisena ollut Gordonin makuun. Suhde oli kiinteä ja täynnä molemminpuolista arvostusta. Kun Ellen Thesleff 1920-, 1930- ja 1940-luvuilla sitkeästi matkusti aina uudelleen Firenzeen, tärkeä syy sille oli saada jakaa aikaa ja ajatuksia Gordon Craigin kanssa.

Gordon Craig oli aikansa teatteriguru, joka pyrki edistämään tekstin sijasta liikkeeseen ja tanssiin rakentuvaa teatteri-ilmaisua. Ajoittaisesta menestymisestään huolimatta hän ei saavuttanut samaa alansa ikuisuutta kuin venäläinen aikalainen, Konstantin Stanislavski, tai myöhemmin Bertolt Brecht.  Yksi Gordon Craigin pitkäaikaisimmista naisista oli tanssija Isadora Duncan, jonka vapaasta tanssista Gordon Craig imi vaikutteita. Duncanin liike vaikutti myös Ellen Thesleffin taiteeseen.

Tietenkin Ellen rakasti, mutta hän saattoi pelastautua ja takertua siihen tosiasiaan, että heidän välillään oli paljon muutakin kuin romanttinen rakkaus. Se oli kahden taiteilijan voimakasta sukulaissieluisuutta ja yhteisymmärrystä. Kannustamista ja jakamista – myös kaipauksen muodossa. Eikä kaipaus ja yhteys päättynyt näihin intensiivisiin Firenzen vuosiin, vaan tulisi jatkumaan heidän elämänsä loppuun ja vanhuuteen saakka. Sitä Ellen ei tietenkään vielä tuolloin tiennyt.

Mutta takaisin Wassily Kandinskiin, josta Hanna-Reetta Schreck kertoo suomalaisittain kiinnostavia asioita. Salon Strindberg järjesti keväällä 1916 Helsingissä venäläisten taiteilijoiden näyttelyn. Huomattavin osa näyttelystä koostui Marc Chagallin 35 työstä ja mukana oli töillään myös Wassily Kandinski, joka puoli vuotta myöhemmin oli esillä vielä omalla näyttelyllään samassa galleriassa. Kandinski tarjosi Ateneumille näyttelyteosta alennuksella, mutta sitä ei hankittu museon kokoelmiin. Schreck tietää teoksen päätyneen Guggenheimin kokoelmiin yhdeksi siellä kävijöiden magneetiksi.

Schreck kuvailee teoksessaan runsain kerronnallisin siveltimenvedoin ja palettiveitsivedoinkin Muroleeta ja Firenzeä, joita ilman Ellen Thesleff ei olisi ollut Ellen Thesleff.  Varojen puutteessa Muroleen päätila piti myydä, mutta tilalle rakennettiin rantaan Villa Bianca, taiteilijaresidenssi. Pikkukaupunki Firenze muuttui vuosikymmenten saatossa suurkaupungiksi turistipaljouksineen ja vilkkaine autoliikenteineen. Omaan rauhaan kaupungin laidalle maaseudulle oli yhä pidempi matka ja hinnat karkasivat taiteilijan ahtaalta budjetilta. Silti Ellen matkasi Firenzeen uudelleen ja uudelleen, viimeisen kerran toisen maailmansodan aattona 1939.

Ihmettelin lukiessani, miten vähän myrskyinen vuosisata vaikutti Ellen Thesleffin aivoissaan askartelemiin asioihin. Vuosisadan alkuvuosikymmeninä Suomessa taisteltiin Venäjän venäläistämispolitiikkaa vastaan, Ellenin eläessä koettiin kaksi maailmansotaa, jotka molemmat koskettivat Suomea ja joissa molemmissa hänen Italiansa oli osallisena, Suomessa käytiin sisällissota, Italiassa fasismi otti vallan…  Ellen ei voinut olla kaikkea sitä tuntematta ja kokematta, mutta hän pysyttäytyy kummasti sivullisena. Sota konkretisoituu hänelle vahvimmin, kun hän yksinäisenä naisena joutuu lähtemään sotivan Euroopan läpi kotimaahan Suomeen. Hän tekee matkan laivoilla. Merillä on alituinen miinavaara.

Rakkaat Thesleffit

Ellen Thesleff ei tehnyt tilausmuotokuvia, mutta tallensi perhekuntaansa maalauksiinsa. Gerdasta tuli hänelle erityisen läheinen ystävä.

Ellen Thesleff ja kaikki Thesleffit ovat kirjan mukaan perherakkaita, toisistaan huolta kantavia ja toisiaan rakastavia ihmisiä. Pikkusisko Thyra, sisarista kaunein, toimii vuosikymmenet Ellenin teosten vapaaehtoisena agenttina ja taiteilijan asiamiehenä kotimaassa. Keramiikkataiteilija Gerda on elämän ehtoopuolella Ellenille läheisin, päivittäin aina kuolemaansa 1939 saakka. Perheessä surtiin syvästi Thyran ensimmäisen puolison Torsten Söderhjelmin, professori Alma Söderhjelmin veljen sekä sisarusten Rolf-veljen, Suomen pitkäaikaisen suurlähettilään, kuolemaa kuin myös  sisarten lasten menehtymistä. Perhe piti aina yhtä. Ja vaikka välillä lukiessa tuntui, että muut perheessä olivat Elleniä varten, Ellen Thesleffillä oli sydän kohdallaan.

Ellen Thesleff ja kritiikki

Aikalaiskritiikki oli Ellen Thesleffille tärkeää, vaikuttihan se teosten myyntiin ja sitä kautta toimeentuloon, mutta kritiikki oli myös ailahtelevaista. Aluksi Ellen hurmasi niin kriitikot kuin kotimaiset kollegansa, mutta hänen siirryttyä yhä selvemmin vitalistiseen, vain puhtaita värejä käyttävään maalaamiseen kritiikki muuttui ynseämmäksi, suorastaan vähätteleväksi.  Hän oli erkaantunut ryhmistä, joilla on tavoitteena joukon voimalla uudistaa taidetta. Hetken ajan Ellen kuului ainoana naisena seitsemän taiteilijan Septem-ryhmään, joka haki modernismin läpimurtoa. Mutta siitäkin Ellen irtautui pian. Ryhmä jäi nousevien marraskuulaisten varjoon.

Erkaantumisella on riskinsä, sen Ellen Thesleff ymmärsi.
”Samalla hän itse joko ymmärsi tai koki, että hänen työnsä olivat myös vaikeita ymmärtää ja tulisivat kaiken aikaa vaikeammiksi. Hänhän kulki samaa tahtia eurooppalaisen avantgarden kanssa, joten syystäkin hän oli huolissaan, ymmärrettäisiinkö hänen taidettaan Suomessa. Samaan aikaan hän tiesi hyvin, mitä halusi”, Hanna-Reetta Schreck kirjoittaa 1910-luvusta. Se on yleistettävissä myöhemmille vuosikymmenille.

Mutta jos suomenkielinen aikalaiskritiikki oli joinakin kausina niuhottavaa, oli Ellen Thesleff itsekin välillä suorasuu. Esimerkiksi Juho Rissaselta olisi hänen mielestään pitänyt kieltää maalaaminen tykkänään.

Tunnustus tuli hulppeimmin elämän ehtoopuolella: taiteilijaa innoittanut ja inspiroinut suuri interiöörimaalaustyö Pekkalan kartanon saliin Virroilla (joka jäi keskeisimmältä taidekriitikolta huomaamatta), Suomen Taiteilijaseuran kunniajäsenyys, Pro Finlandia -mitali, ylistäviä kritiikkejä saaneet näyttelyt Suomessa ja Pohjoismaissa sekä kuoleman jälkeen suuri muistonäyttely Taidehallissa. Ellen Thesleff olisi halunnut hyödyntää kansainvälistä taiteilijaverkostoaan enemmän, kuin sai siihen tilaisuutta. Moni aloite jäi syystä tai toisesta toteutumatta, yhteiseksi vahingoksi.

Hanna-Reetta Schreck analysoi teoksessaan kaikki 44 teosta, joista kirjan liiteosassa on värivedokset, sekä niiden lisäksi hänet erityisesti lumonneen mustavalkean Omakuvan 1984–1985. Siitä  työstä taiteilijaura alkoi. Työ on mahdollista nähdä Ateneumin kokoelmissa.

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide. Teos 2017, liitteineen ja hakemistoineen 400 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat, Taidekirjat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s