Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla

Siivoojan käsikirja on Yhdysvalloissa postyymina ilmestynyt kahden kirjan kokoelma Lucia Berlinin kirjoittaamia kertomuksia. Käsikirja 2 ilmestyi alaotsikolla Tanssia ruusuilla.

Mitä pystyisin sanomaan Lucia Berlinin novellikokoelmasta Siivoojan käsikirja, jotain omintakeista jota ei olisi jo sanottu?  Näinkin lienee kirjailijaa luonnehdittu: Lucia Berlin (1936−2004) oli häikäisevä kertoja; häikäisevä ja maaginen.  Joskus taaemmin oli tapana sanoa: Kertoja jumalan armosta. Berlin on kuollut, mutta täyteläiset, vahvat elämän arkisivustan kertomuksensa hän jätti lukijoilleen.

Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia -valikoimaan on koottu Lucia Berlinin novelleja viidestä vuosina 1981−1999 Yhdysvalloissa ilmestyneestä kokoelmasta.

Mukaan on mahdutettu 20 novellia.  Ne tuovat kirjailijan itsensä lukijan iholle, niin tunnistettavasti omasta elämästään hän kertomuksensa ammensi. Kirjailijan kuoleman jälkeen yhden hänen pojistaan tiedetään sanoneen, että hänen äitinsä kirjoitti ”tositarinoita, ei välttämättä omaelämäkerrallisia, mutta läheltä usein liippaa”.  Kuitenkin on turha luulla tuntevansa kirjailijan persoonaa pelkästään sillä perusteella, että on lukenut hänen novellejaan, kirjoittaa käsillä olevan novellikokoelman johdantoesseessä Lydia Davis, Berlinin kertojatyylin analysoija.

Houkutus kirjailijan ja tarinan yhtäläisyyteen on kuitenkin vaikeasti torjuttavissa. Alkoholismi on näkyvästi teksteissä läsnä. Berlin oli alkoholisti, joka taisteli itsensä lopulta kuiville. Alkoholisteja taisivat olla myös äiti, isoisä ja eno, ainakin he.
Berlinin tarinoissa kertoja on lähes aina nainen. Hän on siivooja, sairaanhoitaja, sairaalan vastaanottovirkailija, sairaalan puhelinkeskuksen hoitaja tai vankilassa luovan kirjoittamisen opettaja. Kaikkia noita töitä myös Lucia Berlin teki. Hän kertoo väkevästi takkuisesta äitisuhteesta, äidin takkuisista suhteista tyttäriinsä sekä oman sisarensa vakavasta sairaudesta ja sisaren kuolemasta.

Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ilmestyi suomeksi vuotta aiemmin.

Hänen elämänsä oli kirjava kudelma yksistään sen vuoksi, että hän ehti elää niin monissa paikoissa: lapsuudessaan Alaskassa, nuoruudessaan Texasin Al Pasossa, vanhempiensa mukana Chilen Santiagossa, lisäksi Meksikossa, Arizonassa, New Mexicossa, New Yorkissa, Los Angelesissa. Perhe muutti yhdeksän kuukauden välein, muisteli yksi Lucia Berlinin pojista lapsuuttaan.  Kirjailijan isä oli kaivoalalla ja vaurastui Chilen vuosien aikana. Tuolloin perhe eli etuoikeutettujen ihmisten varakasta elämää.

Lucialle oli paha selkärankavika, minkä vuoksi hän joutui pitämään lapsuutensa ja nuoruutensa (kenties myös aikuisuutensa) ajan tiukkaa korsettia ja tuli siitä nuorena kiusatuksi. Selän venytys tuotti tuskaa. Hän oli pitkä, kaunis nainen, neljän pojan äiti ja naimisissa kolme kertaa. Kirjailijasukunimi on kolmannesta liitosta.

Kokoelman alussa on 15-sivuinen Lydia Davisin analyysi Berlinin kertojantaidoista. En pura sitä, mutta näin Davis kirjoittaa esseensä lopulla:
Olen aina uskonut, että parhaat kirjailijat nousevat ennemmin tai myöhemmin pintaan kuin kerma, ja että heistä tulee juuri niin kuuluisia kuin pitääkin – heidän tuotannostaan puhutaan, sitä siteerataan, opetetaan, esitetään, filmataan, sävelletään ja kootaan antologioihin. Kenties tämän nyt julkaistavan kokoelman myötä Lucia Berlin alkaa saada ansaitsemaansa huomiota.”

Varhemmin Davis oli todennut, että Lucia Davisin novellia on lähes mahdotonta jättää kesken, kun lukemisen on kerran aloittanut. Totta. Mutta itselleni kävi myös niin, että oli PAKKO keskeyttää, siis pitää tauko, tarinan puolivälissä. Olin näet pakahtua. Sen novellin nimi on Mijito. Nimi tarkoittanee vauvaa.

Mijito

Tapahtumapaikaksi tulkitsin Oaklandin Kaliforniassa. Köyhää, hädänalaista meksikolaista väestöä on paljon, paljon. Kertojia on vuorollaan kaksi. Toinen työskentelee sairaalassa uupumukseensa asti raatavan humaanin kirurgi Fritzin apulaisena, toinen on ilmeisestikin meksikolainen, paperiton, alaikäiseltä vaikuttava, raskaaksi tullut Amelia, avuton, puolustuskyvytön ja kielitaidoton reppana.

Miesystävä Manolo joutuu välittömästi Amelian saavuttua vankilaan. Amelia ei tiedä syytä eikä sitä, kauanko Manoloa pidettäisiin telkkien takana. Itse hän on tyhjän päällä, työtön ja rahaton, ellei rahaksi lueta tytölle maksettavaa pientä sosiaaliavustusta. Sen tyttö joutuu luovuttamaan pois, pariskunnalle, jonka luokse Manolon setä Amelian junailee, työvelvoittein. Tyttöä kohdellaan huonosti ja lisäksi hänellä on vakavasti sairas. jatkuvasti itkevä vauva.

Kirurgin ja hänen kertoja-apulaisensa ponnistelut auttaa tytön Jeesus-vauvaa valuvat hiekkaan. Tyttö töpeksii, kirurgin näkökulmasta tyrii Jeesus-vauvansa tyräleikkauksen peräti kaksi kertaa. Lukija tietää syyt, sairaala ei.  Tarina päättyy murheellisesti. Yömajaan lopulta joutunut Amelia altistuu vauvoineen väkivallalle ja lopun hän ymmärtämättömyyttään aiheuttaa itse. Seurauksena on hänen ainokaisensa, Jeesus-pienokaisen kuolema.

Mijito on erinomainen esimerkki siitä samaistumisen ja myötätunnon kyvystä, mikä Lucia Berlinin tarinoista välittyy. Tarinat ovat enemmän arkisia kuin dramaattisia. Silti ne ovat keskeneräisine, vaillinaisine ihmisineen rankkoja ja hyvin todellisenmakuisia.

Rakas Conchi

Hieman samantapainen asetelma on novellissa Rakas Conchi. Alaikäinen opiskelijatyttö on seksisuhteessa itseään vanhemman miehen Joen kanssa ja kertoo siitä kirjeissään ystävälleen Conchille. Suhde on leimannut hänet hutsuksi. Joe haluaa heti naimisiin, tyttö haluaa päättää kirjoittamisopintonsa ensin. Joe ei ole tottunut vastahankaan eikä tekemään kompromisseja:

Joe avasi auton oven ja tyrkkäsi minut Rio Granden sillalle auton vielä liikkuessa. Sitten se ajoi pois. Kävelin koko matkan kaupungin halki asunnolle. Toivoin, että Joe tulisi takaisin hakemaan minua, mutta ei se tullut.

Surutyötä

Novellissa Surutyötä Berlin kiteyttää kuolemaan liittyvää jälkihoitoa. Kertoja on erään vainajan kotiin palkattu siivooja ja irtaimiston lajittelija ennen lähiomaisten saapumista tekemään päätöksiä ja ottamaan omansa. Kuolleen isän lasten, tyttären ja pojan,  asenteissa ei kuvastu surua, mutta irtaimistoa koskevassa päätöstilanteessa heidän on yritettävä tulla toimeen keskenään, edes tämän kerran.

Riivatun muija, että osaatkin olla kalsea, sanoin. En ääneen. Ääneen minä sanoin: ”Tässä on jotain minkä te takuulla molemmat haluatte.” Raskas, vanhanaikainen vohvelirauta, valurauta, sellainen joka pannaan hellalle. Omalla isoäidilläni Mamiella oli samanlainen. Sen parempia vohveleita ei saa mistään. Pinnalta ihanan rapeita ja ruskeita ja sisältä pehmeitä. Laskin vohveliraudan pöydälle heidän väliinsä.
Nainen hymyili: ”Minä haluan tämän!”

Tuskien temppeli ja Äiti

Novelleissa Tuskien temppeli ja Äiti kertoja muistelee äitiään. Kuva kauniista, juoposta ja ilkeästä äidistä on ruma ja rujo. ”Äiti, sinä näit rumuutta ja pahuutta kaikkialla, kaikissa ihmisissä, kaikissa paikoissa. Olitko sinä mielipuoli vai näkijä?”, Lucia Berlin kysyy ja kuvailee samassa novellissa äitinsä pukeutumistyyliä humoristinkykynsä paljastaen:

Sinä pukeuduit aina huolellisesti. Sukkanauhavyö. Saumasukat. Persikanvärinen satiinialushame, jonka jätit aavistuksen verran näkyviin, jotta maalaistollot näkisivät, että sinulla on sellainen. Olkatoppauksin varustettu sifonkileninki, rintasolki jossa oli pieniä timantteja. Ja se sinun takkisi. Minä olin viisivuotias, mutta tajusin jo silloin, että takki oli vanha ja kulahtanut. Punaruskeaa villakangasta, taskut tahraiset ja kuluneet, hihansuut rispaantuneet… Siinä oli turkiskaulus. Sääli vanuttunutta turkista, ennen hopeanharmaata, mutta nyt kellastunutta kuin eläintarhan jääkarhujen virtsan värjäämät takamukset.

Otan vielä tekstinäytteen äidistä, joka on selvästi jättänyt lapsiinsa rankan muiston:

En ymmärrä miksi äiti vihasi meksikolaisia niin syvästi. Siis paljon enemmän kuin mihin hänen teksasilaisten sukulaistensa ennakkoluulot olisivat antaneet aihetta. Saastaisia valehtelijoita ja varkaita! Äiti inhosi hajuja, ihan mitä tahansa hajuja, ja etenkin Meksikon hajuja – jopa enemmän kuin pakokaasuja. Sipuleita ja neilikoita. Korianteria, pissaa, kanelia, palavaa kumia, rommia ja tuberoosan kukkia. Meksikossa miehet tuoksuvat. Koko maa tuoksuu seksiltä ja saippualta. Se sinua siinä pelotti, äiti – sinua ja vanhaa D.H. Lawrencea. Täällä on helppo sekoittaa seksi ja kuolema keskenään, molempien syke tuntuu niin vahvana. Kahden korttelin kävelymatka huokuu aistillisuutta ja vaaran tuntua.

Kertoja ei halua tulla äitinsä, Madame Bovaryksi kutsumansa kaltaiseksi. Yhteistä heille on kuitenkin tupakka ja alkoholi. Ja silti. ”Nyt tunnen olevani niin kuin sinä: kriittinen ja ilkeä. Mikä tunkio.”

Romanssi

Novellissa Romanssi kertoja on sairaalan vastaanottoapulaisena yhdessä varsin vastuuttomalta tuntuvan kollegansa Ruthin kanssa. Ruth, työyhteisön pinnari, häirikkö ja  ilopilleri, on juutalaisessa avioliitossa häntä syvästi rakastavan Ephraimin kanssa. Mutta Ruth janoaa seikkailuja ja niiden peitetarinoiden kilveksi hän tarvitsee työkaverinsa. Surkuhupaisa sivusuhde varsin epäkiinnostavaksi kuvatun miehenkuvatuksen kanssa saa tragikoomisen vaiheen, kun vaimonsa takaisin haluava epätoivoinen aviomies ilmestyy peitetarinoiden päähenkilön, Ruthin työkaverin eteen: ”Minä kaipaan vaimoani. Lily, minä pyydän. Luovu hänestä.”

Usko, toivo, rakkaus ja – rajaton luottamus.

Novellissa Hymyilisit vähän luodaan sangen surkea ja lohduton kuva Yhdysvaltain poliisikunnan moraalista. Poliisit toimivat asenteellisesti ja väkivaltansa ylimitoittaen. Tässä kirjan ylivoimaisesti pisimmässä tarinassa kertoja, taitava ja hinnakas lakimies, suostuu järkensä vastaisesti, pelkän intuitiivisen pitämisensä ohjaamana puolustamaan pienellä korvauksella nuorta miestä Jesseä, johon kohdistuva syytevyyhti tuntuu läpäisemättömältä. Tarina saa onnekkaan lopun.

Hyvin omaelämäkerralliselta tuntuvassa kertomuksessa Hiljaisuus Lucia on korsettinsa kuristama, housuunsa pissaava seitsenvuotias, joka joutuu humaltuvan John-enonsa seksuaalisten ahdistelujen kohteeksi. Tarina kertoo tytön puhumislakosta ja syvästä yksinäisyydestä, jonka murtaa lopulta ystävystyminen naapurissa asuvan syyrialaisperheen samanikäisen Hopen kanssa. Hope ja hänen syyrialainen perhekuntansa avaavat tytölle uudenlaisen villin maailman uusine taitoineen ja elämänpiireineen, kunnes tyttö tekee peruuttamattoman virheen ja välit Hopeen ja hänen perheeseensä katkeavat pysyvästi. Verivala on syyrialaisessa kulttuurissa ehdoton. Sen rikkomista ei anneta anteeksi, vaikka rikkoja olisi vasta pieni lapsi.

Odota hetki

Teoksessa on useita hienoja ja koskettavia tarinoita kertojan ja hänen pikkusiskonsa Sallyn keskinäisestä kiintymyksestä aikuisina, etenkin Sallyn sairastaessa ja tehdessä kuolemaa elimistöstään yliotteen saaneen syövän vuoksi. Niistä tarinoista tärkeimmäksi nousee Odota hetki. Se on kokonaisuudessaan huima, viisas novelli kuolemasta ja ajan suhteellisuudesta.

Meksikossa asuva Sally soittaa siskolleen Oaklandiin ja pyytää luokseen, vaikka todellisuudessa hänellä on vielä elinaikaa jäljellä. Sitä isosisko ei kuitenkaan tiedä. Hänen on siis pantava asiat tärkeysjärjestykseen:

Kesti kolme päivää, kun sanoin itseni irti, pakkasin tavarani ja tyhjensin asuntoni. Lentokoneessa matkalla Méxicoon ajattelin, kuinka kuolema pirstoo ajan. Minun tavallinen elämäni oli kadonnut. Terapia, uimahalli. Entä perjantailounas? Glorian juhlat, huomenna hammaslääkäri, pesula, nouda kirjat Moelta, siivous, kissanruoka lopussa, lauantaina pojat lapsenvahdiksi, tilaa töihin sideharsoa ja PEG-letkuja, kirjoja Augustille, puhu Joseelle, paista skonsseja, C.J. tulee käymään. Vielä kolkommalta tuntui, kun vuotta myöhemmin ruokakaupan tai kirjakaupan myyjät tai kadulla sattumalta vastaan tulevat ystävät eivät olleet edes huomanneet, että olin ollut poissa.

Siis sellainen tarinankertoja tämä itselleni uusi kirjailijatuttavuus Lucia Berlin, siivooja ja alkoholisti. Saatetekstin kokoelman lopussa on kirjoittanut Lucia Berlinin hyvä ystävä Stephen Emerson. Hän ylistää sankarillisuudeksi Berlinin taistelua hellittämätöntä juopottelutaipumustaan vastaan ja elämän lopulla urheaa taistelua hänet lopulta nujertanutta syöpää vastaan. Annan viimeisen sanan Lucia Berlinistä Stephen Emersonille:

”Loppujen lopuksi Lucia Berlinin koko olemassaolo sijoittuu enimmäkseen marginaaliin.
Länsirannikon boheemit piirit, erilaiset toimistotyöt, itsepalvelupesulat, päihdekuntouttajien tapaamiset, kaupat joissa myydään kenkiä yksittäin ja asuntovaunujen kaltaiset asumukset olivat hänen maailmaansa valtaosin hänen aikuiselämästään (jonka aikana hänen sivistynyt käytöksensä ei koskaan lipsunut),
Itse asiassa juuri tämä ”marginaali” toi hänen tekstiinsä sille ominaista väkevyyttä.”

Kirjailijan ensimmäinen suomenkielinen kertomuskokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia ilmestyi vuonna 2017.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2.  Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia. Aula & CO 2018, 290 sivua. Käännös Kristiina Drews.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s