Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri: Totuuden jälkeen

Onko Suomella vastuskykyä totuudenjälkeisessä ajassa? Kaksi tutkijaa ja kaksi toimittajaa pohtivat sitä kirjassaan Totuuden jälkeen.

Venäläisten trollien sylttytehtaat, valeuutiset, puolitotuudet, paskapuhe ja häpeämättömät valheet ovat uineet läntiseen tiedonvälitykseen tavalla, jolla ne huojuttavat jo vakaina pidettyjä vallan rakenteita, mukaan lukien laatumediaa ja asiantuntijuutta. Pidetään kiistattomina tosiasioina, että Venäjä pystyi merkittävästi vaikuttamaan Yhdysvaltain presidentinvaalien ja Iso-Britannian Brexit-äänestyksen lopputuloksiin vuonna 2016, horjuttamaan Saksan liittokansleri Angela Merkerin asemaa ja vahvistamaan Italiassa valtaan noussutta oikeistopopulistista Viiden tähden liikettä.

Suomessa pidetään tänä keväänä sekä eduskuntavaalit että EU:n parlamenttiedustajien vaalit. Molempien tulokset kiinnostavat myös taitavia ja röyhkeitä hämärävaikuttajat. Häirinnällä halutaan horjuttaa sekä Euroopan Unionia voimaa ja poliittista yhtenäisyyttä että kansallisvaltioiden demokratioita. Niin mediaa kuin kansalaisiakin on kehotettu valppauteen ja kriittiseen medialukutaitoon. Siihen jouduin itsekin päätymään luettuani korkeasti koulutetun, toimeliaan kirjoittajanelikon viime vuonna ilmestyneen teoksen Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikaan. Tutkivan journalistisen teoksen kustansi Teos.

Kirjoittajat ovat iältään 35–41 vuoden haarukassa. Valtiotieteen tohtori, dosentti Antto Vihma työskentelee kansainvälisen politiikan tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa, filosofian maisteri Jarno Hartikainen Helsingin Sanomien talouden ja politiikan toimittajana, yhteiskuntatieteiden maisteri Hannu-Pekka Ikäheimo asiantuntijana Sitran ennakointi- ja strategiayksikössä ja yhteiskuntatieteiden tohtori Olli Seuri Yleisradiossa toimittajana ja journalismin tutkijana.

Nelikko käsittelee totuudenjälkeistä aikaa rationaalisen viileästi vailla panikointia tai pyrkimättä herättämään sellaista lukijoissa. Mutta he osoittavat, millainen ulkopuolinen ohjaus on mahdollista ja jopa todennäköistä uudessa viestinnän ympäristössä, jota olemme tottuneet pitämään viattomana ja viihdyttävänä vertaisten ihmisten verkostona. Kansalainen äänestää itse, mutta takana voi myös olla ohjaava käsi rajojemme ulkopuolella.

Käsite totuudenjälkeisyys (post-truth) löi sanana läpi vuonna 2016, jolloin maailma seurasi hämmennyksen vallassa Yhdysvaltain presidentinvaalisirkusta. Ilmiö on varhaisempaa perua. Yksi tunnistettava paalukohta on 2000-luvun alku, jolloin ”Irakin sotaan johtanut kampanja avasi monien silmät huomaamaan, millä välinpitämättömyydellä maan poliittinen johto suhtautui tosiasioihin ja millä kyynisyydellä johti maata”.

Oxford Dictionariesin määritelmän mukaan totuudenjälkeisyys liittyy olosuhteisiin, joissa tieto vaikuttaa julkiseen mielipiteen muodostamiseen vähemmän kuin tunteet ja henkilökohtaiset uskomukset.  Kirjoittajat mainitsevat myös käsitteen Truthiness, joka pitää sisällään ajatuksen faktoista piittaamattomasta totuudenkaltaisuudesta.

Mutta elimmekö siis aiemmin totuuden aikaa ja jos, niin milloin? Tähän itse esittämäänsä totuudenjälkeisen ajan vastaväitteeseen kirjoittajat vastaavat:
”Ei, me emme ajattele, että totuudenjälkeistä aikaa edelsi totuuden kulta-aika. Kyllä, politiikan keinovalikoimaan ovat aina kuuluneet valikoivat totuudet, totuuden säästeliäs käyttö ja suoranainen valehtelu. Ja ei, emme ole sitä mieltä, että vuonna 2016 maailma nyrjähti uraltaan ja siirtyi uuteen aikakauteen.”
Silti jotain oli ratkaisevasti muuttunut.

Totuudenjälkeisen ajan keskeiset muutosvoimat ja ilmiöt

Kirjoittajat kutsuvat totuudenjälkeisen ajan kahta keskeisintä perusilmiötä, muutosvoimaa, ajureiksi. Ne ovat teknologinen muutos ja poliittinen polarisaatio.  Polarisaatio viittaa kaksinapaistumiseen. Myöhemmin kirjoittajat käyttävät myös sanaa napaistuminen, mikä viittaa useampiin napoihin. Niitä voinee joissakin asiayhteyksissä kutsua myös kupliksi.

Nämä kaksi keskeistä ajuria ovat luoneet tutkijanelikon mukaan neljä ilmiötä. Jokainen niistä omalla tavallaan horjuttaa yhteiskuntaa tai ainakin tarjoaa väyliä horjuttamiseen. Ilmiöt ovat verkostojen valinta, asiantuntijoiden kriisi, median kriisi ja totuudenjälkeiset strategiat. Vihman, Hartikaisen, Ikäheimon ja Seurin kysymys kuuluukin: Onko Suomi vastustuskykyinen? Siihen he myös pyrkivät vastaamaan.

Pääluvussa Totuudenjälkeisen ajan ajurit nelikko kuvaa prosessia, jonka seurauksena Googlella ja Facebookilla on hallitsematon valta kontrolloida sitä, mitä ihmiset palvelimia käyttäessään näkevät ja tavoittavat. Sen seurauksena Google ja Facebook ovat nykyisin internetin solmukohtia, jotka tarjoavat kauttaan ”koko internetin”.  Ne ovat tiedonsaannin ja vaikuttamisen ylimpiä portinvartijoita.

Turvallisuusongelmiksi ne tajuttiin, kun käyttäjistä järjestelmällisesti tietoa keränneen Facebookin saatiin tietää luovuttaneen 50 miljoonan käyttäjänsä data Cambridge Analytica -yhtiölle, joka käytti sitä Donald Trumpin hyväksi Yhdysvaltain vaalikampanjassa. Yhteiskunnissa, missä käytännössä Facebook = internet, seuraukset voivat pahimmillaan riistäytyä kontrollista. Näin kävi Myanmarissa rohingua-vähemmistön joukkomurha- ja maastakarkoitusaallossa.

Sekä Google että Facebook ovat väittäneet omia alustojaan neutraaleiksi, vaikka niiden algoritmit on kehitetty seulomaan käyttäjien datatiedon mukaan kullekin mieluisia hakutuloksia ja viestisisältöjä ja valikoimaan sisällöt siten, että kävijä viipyisi niiden äärellä mahdollisimman pitkään. Näin pörssiyhtiöt pystyvät maksimoimaan mainostulonsa. Tarjonta on kuin noutopöytä, josta kansalaiset kokoavat oman Daily Me -mediansa, kuten tietojenkäsittelytieteen tutkija Nicholas Negroponte on algoritmien lopputulosta kutsunut.

Facebookin perustaja Mark Zuckerberg on idealistisesti kehunut FB:n ihmiskunnan yhdistäjäksi verkottumisen kautta. Todellisuudessa algoritmiensa avulla palvelin on kaventanut ja pirstaloinut keskustelun ja aiheuttanut käyttäjänsä jakautumisen erilaisiin toisiaan ymmärtämättömiin ja toisistaan piittaamattomiin kupliin. Yhdistämisen sijasta FB on hajauttanut ja eristänyt.

Pääluvussa Totuudenjälkeisen ajan ilmiöt nelikko käsittelee erikseen kutakin tunnistamaansa neljää ilmiötä. Niille kaikille on ominaista, että niiden kautta heikennetään liberaalia demokratiaa.

Verkostovalta

Kirjoittajat toteavat hierarkioita ja verkostoja pidettävän vastapareina.  Luvussa Verkostovallan aika he erittelevät verkostoja, keskeisiä totuudenjälkeisen ajan ilmiöitä. Esiin nousee kaksi verkostoitumisen seurausilmiötä. Ensimmäinen, homofilia, tarkoittaa ihmisten hakeutumista kaltaistensa seuraan. Ihminen hakee vahvistusta omille käsityksilleen ja asenteilleen ja pyrkii torjumaan niiden kanssa ristiriitaisen informaation. Toinen, Matteus-vaikutus, tarkoittaa ilmiötä, jossa verkoston solmukohdat tulevat sitä keskeisemmiksi, mitä enemmän verkosto kasvaa ja siihen liittyy lisää linkkejä.

Verkostojen vapaus on suhteellista ja unelma tasa-arvoisesta nettikansalaisesta on abstrakti utopia. ”Kun verkostot haastavat hierarkiat, tuloksena ei suinkaan ole aina tasa-arvo ja inhimillinen vapaus. Homofilia johtaa helposti polarisaatioon ja Matteus-vaikutus epätasa-arvoisiin lopputulemiin. Tuloksena voi myös olla kaaos”, kirjoittavat tutkijat.

Verkostokäyttäytymisen seurauksena yhtenäinen, valtavirtainen kulttuuriymmärrys on heikentynyt. Pieni luova luokka ei enää kykene ylläpitämään käsityksiä hyvästä mausta. (Ks. *). Valta ei kuitenkaan jakaudu tasaisesti, se vain vaihtaa omistajaa. Googlesta on jo tullut synonyymi hakukoneelle ja Facebookista synonyymi sosiaaliselle medialle.

Totuudenjälkeiset strategiat

Totuudenjälkeiset strategiat – tunnen että miltei seisomme miinakentällä. Kyse on strategioista, joiden edessä perinteinen poliittinen eliitti ja journalistinen media ovat jossain määrin aseettomia. Näillä strategioilla on omat tarkoitusperänsä. Kuten: ”Trumpin totuudenjälkeisen strategian ydin oli vetää sovinnaisuuden rajat täysin uusiksi, pysyä edellä, hyökätä eikä puolustautua. Strategian tavoite oli vedota vihaan sekä ylöspäin että alaspäin yhteiskunnallisessa järjestyksessä: vihaan sekä Washingtonin eliittiä että köyhiä meksikolaisten tai muslimien maahanmuuttoa kohtaan.” Siinä trumpilaisessa strategiassa ”paskapuhe luottaa volyymiin ja aloitteeseen, ei harkintaan ja selityksiin”.
Iskevällä käsitteellään fake news Trumpin kohteena on laadukas ja faktoihin perustuva raportointi itsessään. ”Korruptoitunut tai syvästi ideologinen media on täysin hyväksyttävissä, kunhan se on hänen puolellaan.”

Kirjoittajat käyvät lyhyesti läpi Trumpin strategiaa edeltäneet totuudenjälkeisen ajan informaatiomuokkaajat, oikeistolaisen alt right -liikkeen, Fox Newsin, Breithartin sekä lukuisat muut totuuden kiertolaiset, jotka merkittävällä tavalla rakensivat presidentinvaalien asennemaaperän. Siihen iskivät ulkopuoliset tahot, ennen muuta Venäjä luomalla lukuisia yhdysvaltalaisilta näyttäviä, Trumpia kannattavia ja Hillary Clintonia vastustavia FB-tilejä. Yksi eriskummallisimmilta tuntuvista vaikuttajista olivat valeuutisia ja FB-valetilejä tehtailleet makedonialaisteinit, jotka toimivat samansuuntaisesti kuin Venäjä ja Yhdysvaltain oikeistomedia.

Trumpin totuudenjälkeinen strategia toimii loistavasti. Presidentti ei vastaa faktoja koskevaan väitteeseen kiistämällä tai puolustamalla väitettä, vaan kiistämällä sen, että faktoilla voisi olla väliä. Hän tarjoaa poliittista performanssia, normalisoitunutta humpuukia, jossa muiden tehtävänä on reagoida perässä pöyristymällä, kiihtymällä, kiistämällä ja valheita tunnistamalla.

Yhteinen nimittäjä totuudenjälkeisessä ulkopolitiikassa on kiilastrategia. Kiilastrategian tavoitteena on nimensäkin mukaan kylvää epäilyä, heikentää instituutioita ja yhteiskunnallista luottamusta ja saada ihmiset olemaan uskomatta mitään näkemystä. ”Epäluottamuksen synnyttäminen on totuudenjälkeisen informaatiovaikuttamisen ytimessä.”  Totuus on suhteellista, jos sitä ylipäätään on.

Tässä luvussa kirjoittajat erittelevät kattavimmin nimenomaan Venäjän todennettuja tapoja käyttää totuudenjälkeistä strategiaansa sen vaikuttaessa eri maiden politiikkaan. Osansa on saanut myös Suomi.
”Sekä Trumpin twiittailuun että Kremlin propagandaan on mahdollista suhtautua naureskellen… vähätellä sillä perusteella, että ne ovat niin kreisejä, liian naurettavia otettaviksi vakavasti… Tämä on virhe. Paskapuheen poliittinen voima on tehnyt vähättelystä vanhanaikaisen”, kirjoittajat toteavat.

Asiantuntijoiden murros

Kolmas totuudenjälkeisen ajan ilmiö on asiantuntijuuden murros. ”Perinteinen asiantuntijuus on monella tapaa ajautumassa samankaltaiseen pyörremyrskyyn, jossa perinteiset journalistiset mediat ovat kamppailleet olemassaolostaan jo vuosikymmenten ajan”, kirjan tekijät kirjoittavat. Esimerkiksi Brexitiä kannattanut leiri vetosi äänestäjiin tavalla, jolla se kylvi epäluuloa asiantuntijoita kohtaan. ”Äänestäjä on ainoa asiantuntija, jonka mielipiteellä on väliä”, julisti tuolloin Labourin kansanedustaja Gisela Stuart, eikä jäänyt ainoaksi.

Asiantuntijavaltaa on helppo minimoida vetoamalla siihen, ettei yhteiskunnallinen tieto, edes asiantuntijain omaava, voi olla täysin neutraalia ja objektiivista. Asiantuntijuus on levennyt ja hajonnut samalla, kun asiantuntijoiden arvostus on kaventunut. Tieteellisen ja perinteisen asiantuntijuuden rinnalle ovat kiilanneet jokamiehen kokemusasiantuntijuus, itseoppineisuus ja erisorttinen näkyvyyttä saava tietämisen puoskaruus. Esimerkkejä löytyy päivittäin terveyskysymyksissä, ravitsemuksessa, rokotuksenvastaisuudessa ja jopa siinä, onko ilmastomuutos totta vai ei. Toisaalta ”(p)elkkä huippuasiantuntijoiden kuuleminen kaikkia kansalaisia koskevissa kysymyksissä ei täytä demokratian hyväksyttävyyden kriteereitä”.
Timo Soini on suhteellistanut tiedon ja uskomuksen välisen tantereen lausahduksellaan, jonka mukaan ”kenenkään mielipide ei ole väärä, jos se on hänen omansa”. Sosiaalisen median tarjoamassa uudessa informaatioympäristössä ”kuka tahansa kirjoitustaitoinen voi ilmoittautua asiantuntijaksi ja ryhtyä sekoittamaan pelikenttää”.

Nelikon teoksesta löytyy itselleni hyvin mielenkiintoinen yksittäistieto asiantuntijuudesta: Tutkimuksissa on havaittu, että korkeasti koulutetut ovat usein kouluttamattomia taitavampia vastustamaan ei-toivottua tietoa ja argumentoimaan itselleen, miksi kannattaa luottaa omaan arvioon asiantuntijatiedon sijasta.

Kaikkiaan kirjoittavat päätyvät siihen, että marginaaliin joutuneen akateemisen tieteen on pystyttävä ansaitsemaan takaisin menettämänsä luottamus. ”Asiantuntijuuden on löydettävä ja määriteltävä yhteiskunnallinen asemansa uudelleen. ”

Median kriisi

Kirjoittajat lähestyvät neljättä ilmiötä, median kriisiä, kuvaamalla laatulehtien nopeatahtista kuolemaa ja levikkien laskua läntisissä maissa. Jyrkintä kehitys on ollut Yhdysvalloissa. Muutos koskee myös Suomea. ”Vielä 1990-luvun alussa sanomalehden säännöllinen seuraaminen oli laajalti jaettu, yhteinen elämäntapa, jopa osa ihannetta hyvästä kansalaisuudesta.”  Sanomalehden lukeminen rinnastui kansalaisvelvollisuutena äänestämiseen. Sama joukko, joka hylkää vaaliuurnat, jättää myös lehdet. Sanomalehtien molemmat tukipilarit, tilaustulot ja mainostulot, ovat laskeneet ja pilarit horjuvat.

Ihmiset ovat siis suuressa määrin siirtyneet digitaalisten välineiden äärelle, samoin sinne virtaavat mainostulot. ”Noin puolet kaikista Suomessa digimainontaan laitetuista rahoista menee jo Facebookille ja Googlelle”, tietävät kirjoittajat.

Yleismaailmallinen ilmiö on median menettämä luottamus. Tutkimuslaitos Pew`n laajan kansainvälisen selvityksen perusteella luottamus mediaan korreloi vahvasti sen kanssa, kuinka ihmiset luottavat maansa hallitukseen ja kuinka he kokevat taloustilanteen. Luottamus on vahvinta Pohjoismaissa ja Saksassa, kaikkein vahvinta se on Suomessa. Olemme siis vielä tässä asiassa osittain lintukoto, onneksemme.

Mediatalojen toimitukset seuraavat omien nettilehtiensä juttujen klikkausten määriä ja ne vaikuttavat juttujen valikoimiseen ja painostavat journalistiseen kärjistämiseen ja ärhäkkyyteen. Klikkaustiedot pääsevät vaikuttamaan siihen, että lukijoille tarjotaan sitä, mitä heidän huomataan haluavan. Se syö laatumedian merkittävyyttä ja lopulta arvostusta, ainakin vallan kammareissa. Kuitenkin media ja poliittinen valta tarvitsevat toisiaan. Kirjoittajat rummuttavat laatukriteereistä kiinni pitämistä, erityisaloja hallitsevien erikoistoimittajien säilymistä, median omaa sisäistä kritiikkiä sekä median toimitusperusteiden avoimuutta kansalaisiin päin.

Kirjassa toivotaan myös median keskittymistä sisällöllisen laadun paremmaksi takaamiseksi. En minäkään usko maakuntien kakkoslehtien, jos edes maakunnallisten ykköslehtienkään, kykenevän tuottamaan riittävän monipuolista uutisvirtaa. Mutta median keskittyminen vielä harvempiin käsiin merkitsisi myös tiedon portinvartija-aseman keskittymistä yhä harvemmille mediataloille ja jopa yksittäisille toimittajille, eikä se automaattisesti johtaisi laatuun ja laatutoimittajiin investoimiseen. Laatu faktantarkastuksineen on kuitenkin mediakriisissä perusrohto.

Neljä journalistista tapauskuvausta

Luvussa Suomalainen media ja totuudenjälkeisen ajan haasteet kirjoittajat paneutuvat seikkaperäisesti neljään journalistiseen tapaukseen, jotka ohitan tässä liki maininnoin. Niissä käsitellään yhtä median totuudenjälkeisen ajan perussyntiä, tasapuolisuusharhaa (false balance). Siinä media synnyttää illuusion tasapuolisuudesta silloinkin, kun todellinen tilanne ei ole tasapuolinen.

Ensimmäinen tapauskuvaus koskee perussuomalaisten lokakuussa 2016 pitämällään tiedotustilaisuudella käynnistämää tuulivoimalavastaista kampanjaa, missä he väittivät tuulivoimaloiden aiheuttavan lähelle joutuneiden lepakoiden keuhkojen ja verisuonten räjähtämisen ja terveyssyistä maan sisäistä pakolaisuutta. Kohu juttuineen, kiistävine juttuineen, pääkirjoituksineen ja pakinoineen velloi pitkään. Yhteenvetomaisesti kirjoittajat toteavat Helsingin Sanomien ja sen perässä maakuntalehtien menneen puoluevirkailija Matti Putkosen virittämään ansaan, mutta Ylen selvinneen ”rapalan vieheestä” paremmin. Jos vieheessä on kolme koukkua, kirjoittajat tunnistivat vielä neljännenkin, ja kaikki koukut nappasivat kiinni.

Toinen tapauskuvaus koski Bioenergia ry:n sekä turpeentuottajien ja -käyttäjien yhteisen turveinfo.fi:n helmikuussa 2017 aloittamaa valtakunnallista mainoskampanjaa turpeen puolesta. Mainonnan sisällössä kyse oli kirjoittajien mukaan siitä, mikä on totta ja mikä valheellista tai korkeintaan puolitotuudellista. Syntyneen kohinan tuloksena Turveinfo korjasi virheelliseksi osoitettuja väittämiä matkan varrella.  Kirjoittajat antoivat pyyhkeet Maaseudun Tulevaisuus -lehdelle, joka omassa journalismissaan nojasi kampanjaväitteisiin totuuksina.

Kolmas tapauskuvaus on EU kieltää -myyttien anatomia. Kaikissa EU:n jäsenmaissa on vuosien mittaan vellonut erilaisia EU kieltää -muunnelmia. Varhaisin muistamani Suomessa oli käyrien kurkkujen myyntikielto. Sen jälkeen suomalaisten kahvipöytäpuheissa EU on kieltänyt tervan, saunan lämmityksen puilla, luumuhillon joulutortuissa, grillauksen, kalakukot ja palvinlihan. Kaikki ne ovat osoittautuneet väärinkäsityksiksi ja ankoiksi. Suurin möly syntyi kuitenkin palvinlihasta. Kyse oli EU:n antamista suosituksista syöpää aiheuttavien PAH-yhdisteiden välttämiseksi. Kansallisella maa- ja metsätalousministeriöllä oli oikeus hakea poikkeuslupa. Suomi ei aluksi hakenut, mutta lehdistön myrskyämisen jälkeen päätyi hakemaan ja luvan palvinliha myös sai. ”Kansallisten viranomaisten käsissä alusta pitäen ollut asia saatiin lopulta käännetyksi Suomen torjuntavoitoksi EU:ta vastaan.” Media oli lobbareiden vietävissä, kirjoittavat teoksen tekijät, sillä lihanjalostusteollisuus vältti näin vastuunsa parantaa PAH-yhdisteitä tuottavia jalostusmenetelmiä ja onnistui suuntaamaan syyn EU:hun.

Kirjoittajat jäävät palvinlihakohun ja sitä seuranneen ilmapallokohun jälkeen kummastelemaan, miten media vielä senkin jälkeen, kun Suomi on ollut EU:n jäsenmaa kaksi vuosikymmentä, lankeaa uudelleen EU kieltää -ansoihin, jotka kerta toisensa jälkeen osoittautuvat väärinymmärryksiksi. Emme ole yksin. EU kieltää -myyttien maasta toiseen toistuva rakenne kertoo niiden vahvasta kytköksestä kansallisaatteeseen. Sitä edustavat juuri kansalliset herkut. Siksi myyttien kohteina ovat olleet Ruotsissa perinteinen joulukalja, julmust, Italiassa simpukkapasta, Skotlannissa perinneruoka haggia jne. Slovenialaisfilosofin Skavoj Žižekin mukaan kansallisaate näyttäytyy vahvimmin niissä tavoissa, joilla yhteisöt järjestävät nautintonsa. Tällöin nautintojen ytimissä ovat perinneruuat.

Neljäs ja viimeinen tapauskuvaus analysoi Itämeren turvallisuustilannetta todennetuissa tapauksissa, kun tahallisen vaaratilanteen aiheuttanut osapuoli on ollut Venäjä. Kirjoittajat ovat analysoineen suuret joukot mediauutisointeja ja juttuja sen mukaan, miten niissä mediamme on mukautunut Venäjän strategiseen narratiiviin ja miten niissä tulee läpi tasapuolisuusharha.  Tasapuolisuusharha ilmenee yleensä otsikoinnin passiivimuodossa tai ”puolin ja toisin” -ilmaisuissa.
”Kyse on journalismia laajemmasta asiasta: vanhasta poliittisesta jakolinjasta sekä pitkästä perinteestä varoa puhumasta Venäjästä ulkopoliittisena toimijana.”
Kirjoittajien taulukoista ilmenee, että valtaosassa juttuja media on osannut taustoittaa tapahtumat, mutta tasapuolisuusharhaan myös sorrutaan. Yleisradio on selvinnyt Helsingin Sanomia huonommin, osin siksi, että Ylessä juttuja on ollut tekemässä vaihtuva joukko toimittajia, joilta on puuttunut turvallisuuspoliittinen asiantuntemus.

Osuudessa on myös esimerkkejä, missä jutun tekemättä jättäminen olisi ollut parempi ratkaisu silloin, kun ainoa lähde on ollut Venäjän viranomainen tai venäläinen valtion media. Suorassa lausunnon välittämisessä on tuolloin järkiään mukauduttu Venäjän totuudenjälkeiseen ulkopoliittiseen strategiaan. ”Tasapuolisuuseetos on tänä päivänä ilmeinen strateginen kohde niin lobbareille kuin harhauttajillekin”, toteavat teoksen kirjoittajat.

Teoksensa lopuksi kirjoittajat pohtivat sitä, miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Ja kuinka selviää kuluttaja, kansalainen? Kuva muuttuu entistäkin sameammaksi, kun kirjoitettujen valeuutisten ja paskapuheen lisäksi sosiaalinen media alkaa tulvia myös totuudenjälkeisen ajan audio- ja videoaineistoa, jollaisen muokkaamiseen valmiudet ovat olemassa.  Nämä uudet, korvan ja silmän tarkoitukselliset huijauskeinot synnyttävät uuden vaikuttamisen aallon ja feikin tunnistaminen muuttuu entistä kimurantimmaksi.

”Vain hieman kärjistäen Googlen, Facebookin ja Amazonin kaltaisista digitaalisista media- ja alustayrityksistä on tullut uusia portinvartijoita ja sosiaalisesta mediasta viides valtiomahti”, teoksen tekijät tiivistävät ja näkevät Euroopan ainoana pääsynä eettisempiin datapalveluihin sen, että EU pystyisi luomaan sellaisen alustan itse.

Datan ja sitä analysoivien algoritmien ymmärtäminen kuuluu nykykansalaisen yleissivistykseen, heittävät kirjoittajat vastuuta kansalaisille, meille.

Silti Suomen immuniteetti, rokotesuoja voi pettää:
”Suomalainen media näyttää huonosti valmistautuneelta tilanteeseen, jossa siihen kohdistuisi huolellisesti valmisteltu ja toteutettu vaikuttamiskampanja.”

Aloitin juttuni viittaamalla edessä oleviin vaaleihin. Kirjoittajanelikko ei tarkoita mitään nimenomaisia vaaleja havainnoidessaan kriittisen massan vetäytyvän keskustasta. Jos ennen vaaleja voitettiin keskeltä, totuudenjälkeisessä ajassa niin ei enää ei tapahdu. ”Mitä enemmän vedät reunaan, sitä todennäköisemmin tulet kuulluksi”, he siteeraavat yhtä haastattelemistaan asiantuntijoista. Toinen haastateltava tukee tätä käsitystä: ”On tärkeämpää olla oikeassa ja oman näkemyksensä takana kuin yrittää kuunnella ja ymmärtää, miten eri tavoilla ajattelevat asioihin suhtautuvat.”

Totuuden jälkeen on virkistävä, älyllisesti haastava, runsas, sivumääräänsä painavampi, ajankohtainen, journalistisesti laadukas teos. Se edellyttää keskittynyttä lukemista mutta palkitsee siihen tarttujan.

Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri: Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Teos 2018, lähteineen ja liitteineen 296 sivua.

*)
Pierre Bourdieun distinktioteoria johtavasta luokasta ja hyvästä mausta Suomen Akatemian tutkimusta Suomalainen maku käsittelevän blogisarjani I-osassa: https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/04/02/semi-purhonen-tyoryhma-suomalainen-maku-i/

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s