Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Jenny Offill, romaanin rakenteen ja kertomatekniikan uudistaja, yksi urheista . Hänen toinen romaaninsa ainakin vauhkoonnutti kriitikot.

Miten he osuivatkin aviopariksi: kohtelias, muut huomioonottava mies ja helposti kiivastuva, sähköinen vaimo?  Ainakin se ihmetyttää vaimoa:
Hän ei myöskään pidä listaa niistä ihmisistä, jotka häntä kunakin päivänä ottavat päähän. Hän uskoo, että ihmiset tarkoittavat hyvää. Miten hän on sitten päätynyt naimisiin minun kanssani? Minä tunnen vihaa usein ja helposti. Vihaan esimerkiksi ihmisiä, jotka istuvat jalat haarallaan. Ihmisiä, jotka väittävät antavansa satakymmenen prosenttia. Ihmisiä, jotka sanovat tienaavansa ”mukavasti”, vaikka tarkoittavat olevansa sikamaisen rikkaita. Olet niin tuomitseva, terapeutti sanoi…

Yhdysvaltalaisen Jenny Offillin teos Syvien pohdintojen jaosto on epäromaani tai ainakin epätavallinen romaani. Se kertoo kahden luovan ihmisen avioliitosta. Mies tekee lauluja ja soittaa niitä radio-ohjelmassaan, vaimo opettaa luovaa kirjoittamista, hankkii tienestiä kirjallisilla tilaustöillä ja yrittää saada aikaiseksi toista romaaniaan, kun esikoisen ilmestymisestä on jo vierähtänyt vuosia. Jenny Offill itse? Hän opettaa luovaa kirjoittamista New Yorkissa Columbian yliopistossa. Hänen esikoisensa ilmestyi vuonna 2004 ja toinen kymmenen vuotta myöhemmin.  Luin teosta kirjailijan mukaeltuna omakuvana.

Syvien pohdintojen jaosto on avioliittoromaani.

Epätavalliseksi teoksen tekee sen sirpalemainen rakenne. Kirja koostuu lyhyistä, lauseen tai muutaman lauseen katkelmista, joiden väliin on siroteltu aforismimaisia lainauksia tai muita ajatuspoikkeamia. Sirpalemaisuudesta huolimatta rakentuu kuva eräästä parisuhteesta, avioliitosta ja äitiydestä, rakkaudesta ja petetyksi tulemisesta, yrityksistä rakentaa romahtaneita siltoja uudelleen ”Loukattujen tunteiden pikku teatterissa” tai viesteissä, joiden palautusosoite on ”Syvien pohdintojen jaosto”. Suomenkielisen laitoksen ulkokansiin on mahdutettu seitsemän teosta ylistävää kansainvälistä arvostelukatkelmaa.  Yhdessä niistä kirjoittaja ilmaisee kirjan omaperäisyyden/ omalaatuisuuden näin: ”Näinä päivinä on melkeinpä mahdotonta keksiä romaanimuotoa uudelleen, mutta tämä kirja onnistuu siinä… Heti kun sain kirjan loppuun, käänsin sen ympäri ja aloitin alusta. Upea!”

Näin tein minäkin: luettuani aloitin alusta ja luin uudelleen. Vaikka ihailenkin Offillin velhomaista tyylin ja ilmaisun hallintaa, en kuitenkaan langennut nirvanaan. Yksi Offill omakuva kuuluu näin: ”Kolme lausetta, joita kukaan ei ole koskaan sanonut minulle: Saat sen näyttämään niin helpolta…” (s. 95) No, minäkin sanon: Offill saa kirjoittamisensa näyttämään helpolta.

Poimin tekstistä pienen esimerkin, missä Offill aikaansaa yhdellä merkinlyönnillä sanajonoa suuremman ja juuri tuosta merkistä riippuvan merkityksen. Miehellä on suhde vaimoa nuoremman tytön kanssa, mihin vaimo miettii omaa ratkaisuaan:
Kun hän kertoo harkitsevansa muuttoa maalle, hänelle sanotaan: ”Etkö pelkää, että sinusta tulee siellä yksinäinen?”
Tulee?

Tarinassa odotetaan vauvaa, seuraa keskenmeno, syntyy vauva, joka osoittautuu koliikiksi. Vaimo löytää yritysten ja erehdysten kautta keinoja hillitä päänsä räjäyttävää, loputonta palosireeniä, joka karkottaa avioparilta ystävätkin. Äitinä rakkaudentäyteinen vaimo tuntuu täydelliseltä pitkäpinnaisuudessaan. Vauva on kaiken keskipiste: ”Hiuskiehkura vauvan takaraivolla. Otimme siitä varmaan tuhat valokuvaa.” Ja kun vauva tyyntyy miehen rintaa vasten: ”Syötin sinulle toisinaan illallisen lusikalla, jottet joutuisi nostamaan käsiäsi ja herättämään häntä.”

Aviopari käy Brooklynin kodissaan ensin hiiritaistelua, sitten lutikkasotaa. Se on tehdä heidät hulluiksi. Vaimo yrittää joogata, vaikka ”ainoa mukava osuus tuli lopussa, kun opettaja peitteli meidät huovalla ja saimme teeskennellä kuollutta kymmenen minuutin ajan.”

Jenny Offillin teos on viisas, pienillä hauskoilla, ironisilla ja itseironisilla heitoilla maustettu avioliittotarina, jossa taitaa sittenkin olla osapuolille siedettävä ja tyydyttävä loppu siitä huolimatta, että vaimon agentilla on avioliitosta teoriansa: Hän sanoo, että jokainen avioliitto on hatara kyhäelmä. Hän sanoo, että nekin liitot, jotka näyttävät ulkopuolisten silmin kohtuullisen toimivilta, pysyvät sisäpuolelta koossa purkalla ja rautalangalla ja narulla.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto. Gummerus 2018, sivuja 234. Suomennos Marianna Kurtto.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s