Rax Rinnekangas: Mestarin viimeinen toivomus

Mestarin viimeinen toivomus -teoksen kuvitus luo ajattomuuden aistimuksen.

Rax Rinnekankaan hiljattain ilmestynyt teos Mestarin viimeinen toivomus kertoo eriskummallisesta luku-urakasta. Mestari tarkoittaa edesmennyttä teatteriohjaajaa Kalle Holmbergia (1939−2016). Urakan kohteena on Fjodor Dostojevskin viimeiseksi jäänyt romaani, vuonna 1880 yhtenäisenä kirjana ilmestynyt Karamazovin veljekset.  Toivomuksen tai velvoitteen toteuttaa Rax Rinnekangas, kirjailija, elokuvaohjaaja ja valokuvaaja, Holmbergin iältään nuorempi sielunveli. Toivomuksen hän täytti esittäjän tahtoa tulkiten Valamon luostarissa, lukulampun alla yksinäisessä vierashuoneessaan.

Mistä moinen asetelma? Sen Rinnekangas kertoo teoksensa alkusivuilla. Hän vieraili  Kalle Holmbergin luona saattokoti Terhossa vain pari vuorokautta ennen mestariksi kutsumansa tutun keskustelukumppanin kuolemaa. He keskustelivat nytkin pitkän tovin, kuten olivat tehneet  moninaiset kerrat aiemminkin, Linnunlaulun sillalla, Suomenlahden rantareiteillä, Holmbergien kesäpaikassa Ruovedellä, Valamossa. Vaikka kuolema jo ojenteli koukkusormiaan, Holmberg ehdotti uutta näkemistä, mukana myös kolmikon nyt puuttunut jäsen, näyttelijä Hannu-Pekka Björkman.

Siihen kohtaamiseen ei tiimalasin hiekka enää riittänyt.

Tehtävä

Rinnekankaan tehdessä lähtöä Holmberg esitti toivomuksensa. Toisen tuli lukea Karamazovin veljekset, sen jokainen sivu vieläpä kolmeen kertaan. Päivittäisen lukukokemuksen jälkeen hänen tulisi tulla Holmbergin haudalle kertomaan, mitä ajatuksia lukuosuus oli herättänyt.

Ortodoksisuuden jo vuosia aiemmin omaksunut Kalle Holmberg sai maallisen leposijansa Valamon luostarin hautausmaalta, aiemmin kuolleen puolisonsa Ritva Holmbergin viereltä. Olihan hän, teatterimaailmasta sivummalle pukattu uskonsa kanssa kilvoittelija, ollut Valamon vakiokävijöitä.

Rax Rinnekangas kirjoitti erikoislaatuisen kirjansa esimunkkiasteen veljekseen kokemansa Kalle Holmbergin muistoksi. Kuvaa kustaantajan kotisivuilta.

Rax Rinnekangas ei kyseenalaistanut hänelle sälytettyä tehtävää. Hän otti sen kunniatehtävänä mutta koki sen myös ansana. Hänen yrittäisi selvittää, miksi Holmberg halusi hänen lukevan venäläisklassikolta myös tämän kaikkein vaativimman teoksen. Mitä se avaisi ja mitä Holmberg halusi hänen kirjasta löytävän?  Ja miksi teos oli ollut niin tärkeä taiteentulkki Kalle Holmbergille, joka tarrasi Dostojevskiin ja erityisesti Karamazovin veljeksiin toistuvasti, liki piintymyksellä?

Kirja on tunnetusti vaikea, sokkeloinen, mitaltaan noin tuhatsivuinen. Rinnekangas käytti sen lukemiseen kymmenen päivää, varhaisaamusta lähelle vuorokausien taitetta. Jokainen sivu siis kolme kertaa. Urakka otti osansa. Tuli järjen ja tunteen ylivuototilanteita, joissa Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon.

Jos Karamazovin veljekset lukuisine sivuhenkilöineen, sivujuonineen ja slaavilaisine paniikkeineen on pirullisen vaativa, helpolla ei lukijaa päästä liioin Rax Rinnekankaan tiivispakkaus Mestarin viimeinen toivomus.  Rinnekangas jäljittää siinä myös niitä keskusteluja, joita hän Kalle Holmbergin kanssa kävi. Aiheet ovat ikuisesti tyhjentymättömiä filosofisia perusteemoja, kuten usko, jumaluus, kärsimys, kaipaus, rakkaus, kauneus, minuus. Lukija ei onnistu asettumaan menneiden keskustelujen sivustakuuntelijaksi kirjan ajatustiivistysten välityksellä. Ehkei ole aina syytäkään. Ne lienevät toimineet eräänlaisina kirjailijan katharsiksina, fyysisestä ”temaattisesta ja henkisestä esimunkkiasteen veljeydestä” luopumisen reitteinä.

Kiinnostavampaa on se, mitä Rax Rinnekangas löysi lukemastaan kirjasta, mitä tulkintoja hän teki suhteessa Kalle Holmbergiin ja mitä hänellä jäi kerrottavaksi haudalla.

Ihmiset monet minät

Ystäväkolmikosta kukin oli tuonut tuttavuuspiiriin oman tärkeän kirjansa. Hannu-Pekka Björkmanille se oli ollut Paavo Rintalan Minä Grünewald (omistamani kirja, jonka lukeminen jäi itseltäni joskus kesken, niin Rintala-fani kuin olinkin/ olenkin). Rax Rinnekankaan kirja oli W. G. Sebaldin Austerlitz (jonka olen kokenut Suurena Kirjana). Holmberg oli toistuvasti palannut portugalilaisen kaupunkierakon ja filosofin Fernando Pessoan (1888−1935) Levottomuuden Kirjaan ja siinä ajatukseen ihmisen monipersoonaisuudesta.

Persoonan monet puolet ja henkilöiden sivupersoonat tulevat vastaan myös Karamazovin veljesten keskeisissä henkilöissä: 28-vuotiaassa esikoispojassa Mitjassa, ”isänsä kaltaisessa riivatussa ja koheltajassa”, 24-vuotiaassa älyllisessä Ivanissa, 20-vuotiaassa pyhyyttä kohti pyrkivässä munkkikokelas Aljošassa ja Fjodor Karamazovin äpäräpojassa Pavel Smedjakovissa. Samaan päätyy myös lukija Valamon lukusopessaan: ”ristiriitojen luonnollisuus – totuus, että ihminen ei todellakaan ole mitään muuta kuin yhtä aikaa hyvin monta, niin itselleen kuin muille.”

Tai: ”… Dostojevskin makaaberit henkilöt tuijottavat usein jotakin huoneen tiettyä kohtaa – ikään kuin metafyysistä kohdetta tai omaa, toista itseään…” Tai: ”Dostojevski… osoittaa, miten monta ihminen on yhtä aikaa.”

Voimakkaimmin tunteita herättää veljesten isä, Fjodor Karamazov, Dostojevskin perkeleeksi kirjoittama.
”Jo ensiesittelystä alkaen hänen psykoottinen hahmonsa on kuin koston kaltainen: ikään kuin hän olisi kirjailijan harkittu täsmäisku jonnekin tekstin ulkopuolelle.
Tekikö Fjodor Dostojevski Fjodor Karamazovista oman isänsä peilikuvan siksi, että pääsi tekemään isänsä kaltaisesta Mitja Karamazovista itsensä perikuvan?”

Rinnekangas etsii Fjodorin vastenmielisessä kuvassa vanhemmuutta, niin lukijan suhdetta vanhempiinsa kuin lukijan omaa vanhemmuutta.  Hän ei voi välttyä asemoitumiselta: hän inhoaa isä-Fjodoria ja tuntee myötätuntoa Mitjaa kohtaan. Valamon jumalanpalveluksiin osallistuessaan hän saattoi tuntea itsensä Mitjaksi.  Hän on pian valmis heittämään Kalle Holmbergille teesinsä:
”Isä Fjodor oli sinun toinen isäsi ja sinä olit kaikki hänen kolme poikaansa?”

Karamazovin pojat tarjosivat siis Kalle Holmbergille peilin omiin moniin persooniinsa. Tämä, itsen tunnistaminen, on lopulta kirjan kirkkain johtoajatus.

Kirja ajassa ja yhteiskunnassa

Tottahan Rax Rinnekangas löytää lukemastaan paljon ihmisen eksistenssin perusfilosofiaa, samoin kuin teokselle merkityksiä aikansa yhteiskunnallisessa kontekstissa. Teoksen hän määrittelee ”tsaarinajan pro-dekkariksi ja yliromanttiseksi kamarinäytelmäksi”, joka syvästä traagisuudesta huolimatta hipoo farssia, ja istuttaa kirjan aikaansa näin: ”Kirja on puberteettisten aikuisten kasvukertomus, metafora orjuuden ajasta, joka kaikkineen jäi hyvinkin keskenkasvuiseksi. Sen vuoksi vallankumoukselliselle ajattelulle kasvoi hedelmällinen maaperä hetkeä myöhemmin. Karamazovin poikien käytös, kaikessa hurjuudessaan, enteilee kapinaa vallitsevia rakenteita kohtaan. Ja venäläinen jumala hyväksyy sen?”

Rinnekankaan tulkinnan mukaan Dostojevski halusi sekoittaa teoksensa ihmisten ymmärrysten kielen ja myös aikalaisten lukijoittensa ymmärrysten kielen, jotta nämä oppisivat nöyryyttä. ”Karamazovin veljekset on kuvaus tästä, lyhyesti sanottuna.”

Kirja nostattaa voimakkaita tunteita mutta herättää myös ajatuksia tunteista. Rinnekangas esittää teoksen antavan lukijoille tilaisuuden tuntea poikkeuksellisen voimakkaasti, vailla mitään esteitä. ”Tätä Dostojevskin teoksen sisältämää terapeuttista, psykiatrista ja sielullista hoitotasoa ei ole tuotu esille missään kirjallisuustutkimuksessa. Vai onko?” hän kysyy. Myöhemmin Rinnekangas luonnehtii Karamazovin veljeksiäloputtoman kaipauksen teokseksi, Kaipuun Amokiksi”.

Tunteista

Dostojevskin teos jysähtää lukijaan siis suoraan tunteiden kautta. Tunteet korostuvat Rinnekankaan kirjassa järjen ylittävinä voimina.  Niistä on kyse myös ns. kriittisessä ajattelussa. ”… ihmisille on luontaista olla kriittisiä syystä, että he tuntevat, ei siksi, että he ajattelisivat…”

Kirjansa loppupuolella Rinnekangas epäilee maailman tilaan viitaten, onko älyllisellä erittelyllä mitään todellista merkitystä.  On se ainakin viihdyttävää leikkiä, kuten se lienee kuvatun mukaan ollut myös Linnunlaulun sillalla ja Suomenlahden rantareiteillä.

Kun kirjailija kirjoittaa tunteista, hän erottaa toisistaan tunteen ja tunnetilan. Tunne on ihminen itse sen vuoksi, että perustunne, käsitys olemisen oikeutuksesta, on syntynyt jo ennen tietoisuutemme syntymistä ja juuri se tunne kerää tuskaisia tunnetiloja puoleensa. ”Kaipaus on näiden purkamattomien tunnetilojen vuoksi.” Tunne on ihminen itse, tunnetila sen sijaan ”röyhkeä, kyltymätön, ahne vierailija tunteessa”.

Entä tunteet ja rakkaus? ”Rakkaus rakastaa mielihyvää, minkä se luo kantajassaan…” . Rinnekangas kutsuu rakkaudeksi kutsuttua elintilaa itsekkyyden peitekilveksi, jonka suojissa ihminen rakastaa eniten omaa tunnettaan. Kyyninen väite, vaikka saattaakin olla tosi.

Ajatus, teko ja vapaus

Kun miljöönä on Valamon luostari, itsetutkiskelua, oman minuuden sekä uskon, epäilyn, synnin ja armon pohdintaa tuskin voi välttää. Teen aiheesta poimintani poimijan itsevaltaisella oikeudella.

Asukkailtaan, munkeilta, luostari edellyttää sitoutumista. Sitoutumisen Rinnekangas tulkitsee palvelijansa suojaksi ja toistuvat kirkolliset seremoniat hapenotoksi. Ilman niitä luostarissa asuvien kestävyys voisi loppua lyhyeen. Traditiot sitovat, yhdistävät  ja virkistävät.

”Ajatus on Pyhän Kirjan mukaan itse teko”, tajuaa Karamazovin veljesten lukija, kun Mitjan aie ja uhkaus tapaa isänsä tulkitaan oikeudessa itse teoksi, isän murhaksi. Fjodor Karamazovhan koki väkivaltaisen lopun. Rinnekangas pitää aikeen ja teon yhteen liittämistä Pyhän Kirjan kirjoittajien harkittuna poliittisena ohjelmana, jolla haluttiin alistaa ihmisten tahto ja tunne; tajunnan liike ja mielikuvitus. ”Tajunnan on liikuttava vapaasti”, ilmaisee Dostojevskinsa lukija irtisanoutumisensa.

Koin ajatuksen ja teon erillisyyden koskevan myös ihmissuhteita, ennen muuta avioliittoa, vaikkei se kirjassa nouse erikseen esiin. Siihen viitataan kuitenkin monipersoonallisuuden yhteydessä. ”Itse kullakin on aivan samat oikeudet omaan täyselämäänsä: elettävään ja elämättömään.”
Niinpä.

Keskittyneen kuuntelun taito

Keskittyneen kuuntelun taito; siinä on kirjan tärkein muistutus itselleni. Rax Rinnekankaan mukaan Kalle Holmberg kuunteli keskittyneesti. Siinä, maltissa kuunnella,  piilee elämästä oppimisen ja antavan keskustelun merkitys.

Kirjailija luonnehtii Kalle Holmbergia ihmiseksi, jossa oli läsnäolon lämpöä, luonteen tulista tuntoa ja katseen voimaa. Kirjan mukaan Holmberg, suurten ohjaustensa mestari, siirrettiin teatterimaailmassa sivustalle eikä hän itsensä pidättelyn vuoksi toteuttanut tulkinnoissaan todellisia tavoitteitaan… ja kärsi sen vuoksi. Tuota en osaa kommentoida. Mestarin viimeinen toivomus ei pyri elämäkerraksi eikä sitä myöskään ole.

Karamazovin veljesten lukija palaa Helsinkiin erinäisin ironisin ja kyynisinkin miettein siitä maailmasta, jonne hän on palaamassa. Tuoreena on epäily siitä, onko olemassa Karamazovin veljesten jälkeistä elämää. ”Onko enää tämän prosessin jälkeen, jossa olen ollut kaikki nämä vuorokaudet?”, hän kirjoittaa tietäen, että tottahan on, vaikka luku-urakka jätti jälkensä.

Parhaimmillaan Rax Rinnekankaan teksti on verbaalista ilotulitusta, vaikkapa luonnehtiessaan Karamazovin veljekset -kirjan kahta naista, Katerina Ivanovna Verhotsevaa ja Grusenka Svetlovaa, demonia ja vampyyriä. Rinnekangas kirjoittaa pitkähköjä, poimuilevia, sivuaskeleita ottavia lauseita, joista osa avautuu kitsaasti. Mutta kielen ilmaisuvoimasta nautin.

Vaikka kirjailija pukeutuu vaatimattomuuden viittaan, viitan läpi kuultaa vahva omanarvontunto. Rinnekangas kirjoittaa kirjansa loppupuolella itsemyötätuntoiseksi aistimani toteamuksen: ”Kaltaiseni potilastapaus osaa…kirjoittaa vain tavalla, joka teos teokselta vieroittaa lukijansa tekstin ääreltä, tässä maassa.”
Ei ongelma ole tekstin vieroittavuudessa, päinvastoin Rinnekankaan kirjat palkitsevat niihin tarttuvan. Kirjojen olemassaolosta ei vain juurikaan tiedetä. Siinä on villakoiran ydin.

Kirjassa käsitelty laitos perustui Martti Anhavan käännökseen. Omistamani Karamazovin veljekset -kirjasarja on 1920-luvulta. Sen kääntäjäksi  on merkitty Suomessa tuikituntematon V.K. Trask. Jos joskus Karamazovin veljeksiin uudemman kerran tartun, luen teoksen Martti Anhavan käännöksenä.

Rax Rinnekangas: Mestarin viimeinen toivomus. Lurra Editions 2019, 272 sivua. Kirjassa on tekstiin istutettu kuvitus.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s