Heidi Jaatinen: Koski

Jämäkkä nimi! Heidi Jaatisen neljäs teos Koski kertoo yläsavolaisen talonpoikaissuvun tarinaa 1910-luvulla. Teokselle on luvassa jatkoa.

Päästyäni vauhtiin Heidi Jaatisen sukuromaanissa Koski mielessäni väikkyi termi eepos. Jäin miettimään, milloin olen viimeksi lukenut tuon sanan ansaitsevaa kirjallisuutta. Kuvaako eepos Antti Tuurin jyhkeää ja runsasta Äitini suku -sarjaa? Pitääkö mennä aina Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan tai Eeva Joenpellon Lohja-trilogiaan saakka?  Ovatko nykyajan kaupungistuneet lukijat vastaanottavaisia jykevälle talonpoikaiseepokselle?

Siitäkö Jaatisen teoksessa on ylipäätään kyse? Kyllä, mielestäni siitä. Kustantajan mukaan ”Koski aloittaa kirjasarjan Koskenjoen varrella 1900-luvulla asuvasta korskeasta suvusta”. Teos paikantuu Ylä-Savoon Kiuruvedelle ja ajallisesti nykypäivän lisäksi vuosiin 1912−1918. Heidi Jaatinen kertoo noina vuosina omasta talonpoikaissuvustaan juurevassa Kosken talossa ja sen naapurissa Puolakassa. Jaatinen itse, koulutukseltaan opettaja, on syntyisin Puolakasta. Teoksen mukaan talot sijaitsevat vuolaan Koskenjoen varrelta ja niitä ympäröivät viljavat rintamaapellot.

Mutta mitä pidemmälle teoksessa pääsin, sitä enemmän minussa vahvistui varautuneisuus. Kirjassa on kahden kirjan ainekset. Mahtoiko kustantaja ehdottaa yhden kirjan sijasta kahta erillistä, mihin rimansa korkealle asettanut kirjailija ei halunnut taipua? En tiedä. Tietenkään käsikirjoitusta ei olisi voinut noin vain panna kahtia ja koota kumpikin kirja kirjoitetuista aineksista kuin uudet palapelit. Eri teoksista olisi ollut kyse ja se olisi vaatinut hirmuisesti uusia voimia, motivaatiota irrottautua sementoituneista ajatusrakennelmista, ajatusten uutta strukturointia ja tavoitteiden uutta asettelua.

Kiuruvetinen kirjailija Heidi Jaatinen toimi opettajana ennen äänensä menettämistä ja sen seurauksena ryhtymistään päätoimiseksi kirjailijaksi, kuten teoksen Koski loppusivuja  tulkitsin. Kuva: Manne Manelius.

Kysymys on ennen muuta kaunokirjallisen fiktion ja suvun tarinan keskinäisestä painoarvosta, siis siitä, kumpaa niistä kirjailija itse Koskea kirjoittaessaan seurasi enemmän. Pelkään pahoin, että oman suvun tarinaa fiktiolla kokoon kutoen. Suvun vaiheiden tarjoama aineisto on aarrekammio, mutta myös kahle. Mielestäni Koskessa on enemmän kyse  jälkimmäistä. Oman isän kuolema teoksen lopussa nostaa hänen tytölleen, ”isän kottaraiselle”, kertoilemansa sukuhistorian pyhyyteen, joka sitoo ja velvoittaa. Isän kuolema on kovin tuore kokemus. Siitä hän kirjoittaa sydänverellään.

Kosken patriarkka on Tuure, isäntärenkinä talonpoikaistaustoin vävyksi aikanaan Kosken taloon tullut.  Hänellä oli näyttämisen tarve.
Ensin piti vanhalle polvelle näyttää olevansa työhullu, se kävi Tuurelta luonnostaan. Heitukalle taas piti väläyttää herkkyyttään, kallistaa korvansa murheille, niitä oli kuulemma joka naispuolella, ja haluja, niitäpä vasta…” Talon nuorikko Hilma nääntyi lasten synnytykseen ja lopulta hänet korjasi kuolema: ”Lapsia oli siitetty kuin kelloa vetämällä, ja ne, paksuposkiset pullapitkot, syntyivät tasaisin puolentoista vuoden välein.” Jotkut heistä vei hinkuyskä jo vuosikkaina.

Lapset ovat vielä pieniä ja tarvitsevat äidin. Liki nelikymppinen, jo isovatsainen Tuure nai naapurista Puolakasta vanhimman tyttären, hädin tuskin naimaikäisen Stiinan, omien lastensa ensimmäisen serkun. Hilma-vainaa ja Puolakan emäntä Ida kun olivat sisarukset.

Tuure, (Hilma,) Stiina ja Miina

Jos Koski jakautuisi kahdeksi eri tarinaksi, ensimmäinen kertoisi Tuuresta ja Stiinasta ja kolmiodraaman yhtenä kärkenä keittiöpiika Miinasta. Tuure käyttää Miinaa mennen tullen kivespussinsa tyhjennykseen, mutta musertaa Miinan piilevät odotukset kohota talon emännäksi. Kunkin kuului tyytyä osaansa, kai taivaasta annettuun. Talon oli pysyttävä tiukasti suvun käsissä.

Vaikka Heidi Jaatinen kuvaa Tuuren suurikokoiseksi ja -kouraiseksi, ruumiillisen työn kuvaukset Tuuren osalta puuttuvat. Koskessa on piikoja ja renkejä, ruotiukkoja ja kehruuakkoja, torppareita taksvärkkeineen, aikuistuvia lapsia, tekeviä käsipareja. Mutta vaikka isäntä ei tarttuisi lapioon, miksi hän ei mieti talonsa asioita ja keskustele niistä talon muun väen kanssa: hän ei koskaan tutki oraan nousua kesän alkaessa, ei korren kasvua, ei tähkien kehittymistä korsien päihin, ei valvo vuoteessaan hiestä märkänä ja välillä ikkunaan nousten hallaöinä, ei nosta kämmenelleen elokuun auringossa tuleentuvia tähkäpäitä, ei arvioi puinnin jälkeen tuotosta. Navetasta vastaa sangen itsenäisesti navettapiika Tilda, ojien kaivuusta ja peltotöistä rengit. Lehmiä tosin Tuuren mielestä tulisi lypsää kolme kertaa päivässä, se nostaisi maidon määrää.

Tuure jää pääosassa kirjaa luonteettomaksi, mieheksi, joka syö eteensä kannettua pottuhaavikasta, tirripaistia ja talkkunaa, kuorsaa nukkuessaan hirret täristen, ajelee hevoskyydillä tapaamaan kirkonkylän pikkuherroja ja tyhjentää eri naiskohteisiinsa kivespussinsa. Talossa ei juurikaan piitata maailmanmenosta. Iisalmelainen Salmetar tulee taloon, kenties Savon Sanomatkin, mutta aivan kuin niitä ei kukaan lukisi. Hevonen on Tuurelle tuttu ja mieluinen, mutta reissuiltaan yöllä palattuaan hän enintään nostaa hevosen turvan alle vesisangon ja jättää mukavuudenhalussaan hevosensa seisomaan valjaisiin lopuksi yötä. Irrottakoon renki, kun herää.

Vasta vuoden 1918 lopulla Tuure alkaa saada Jaatisen kuvauksessa luonnetta: silmää, korvaa ja tajunnan herkkyyttä huonekuntansa ihmisille, etenkin vielä nuorelle Stiina-vaimolle.

Antelias Kosken talo on, uskomattoman antelias. Puolakassa ja Koskessa ovet ovat yöllä avoinna yösijaa tarvitseville ja ruokaa ei kielletä keneltäkään. Ruokavarannot tuntuvat ehtymättömiltä, myös viljanpuutevuonna 1917, kun omassa kirkonkylässä on ruokapula ja pääkaupungeissa suorastaan nähdään nälkää.

Jäin siis kaipaamaan sosiaalipsykologista ja psykologista talonpoikaiseeposta ajan aatevirtojen verkostossa. Koskea ja Kiuruvettä aatteiden virrat taisivat vain hipaista, vaikka aika oli suurten liikkeiden vuosikymmen. Tuure ei ole aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja, vaikka olikin vuosia sitten perustamassa työväenyhdistystä ja seurustelee kirkonkylän kauppiaiden, pastorin, apteekkarin ja Hingunniemen isännän kanssa.  Kylällä kaivataan omaa osuuskauppaa. Sitä puuhaavat muut. Yhteiskunnallinen edistys ei merkitse nyt kuvatulle Tuurelle pyrkimystä poistaa tai lieventää rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta, edes miettiä sellaisesta, vaan edistys rajoittuu uuden Fiskars-kyntöauran hankkimisen kokoiseen kehitykseen.

Stiinan Jaatinen on rakentanut, kuin muun kerronnan ohessa, hienoksi henkilökuvaksi: vaatimattomaksi, lämpimäksi, viisaaksi ja taitavasti auktoriteettiaan kasvattavaksi  naiseksi.

Paavo, Tilda ja Heppe

Koski-teos yltää ennen puoliväliään Suomen sisällissodan vuoteen ja Viena Suomelle -unelmaan. Siitä ja sen osallisista olisin lukenut Heidi Jaatisen ”toisen kirjan”. Heidi Jaatinen näet siirtyy vuoteen 1917 tultaessa kuvaamaan Tuuren pojan Paavon, kuumapäisen kiihkoilijan, edesottamuksia. Paavon ajaa alkutalvesta 1917 perustettuun suojeluskuntaan ja seuraavan kevään sisällissotaan kuvitellun sankaruuden ylevyys. Kun sota ei yllä Kiuruvedelle, Paavo lähtee kavereineen etsimään sitä, ensin aseidenhakureissulle Pohjanmaalle, sitten Kuopioon ja lopulta Warkauteen.

Tuo toinen kirja olisi vahvasti psykologinen, mutta myös yhteiskunnallinen. Sen kirjan Jaatinen on Koskeensa liki kirjoittanutkin. Koski kuvaa paneutuen Warkauden tapahtumia, punaisten teloituksia siellä sekä nuorten miesten joukkokunnan lähtemistä Vienan Karjalaan ”vapauttamaan” heimoveljiä. Paavo häärää siinä päällä päsmärinä, vastuutehtävissä. Vienasta tullaan illuusio kadotettuna ja syyllisyyden lyijylasti aivoissa. Paavo on Vienan Kemissä ampunut pakoon juosseen pitkänhuiskean laiheliinin, punaisen, ja tajuaa viiveellä ampuneensa kotikylänsä työmiehen Hepen.

Mutta Paavo ei kykene vapautumaan Hepen turhasta ja kunniattomasta tappamisesta, ei, kun siitä ei ollut sankaritarinaksi ja kun hän tajuaa Kosken navettapiika Tildan odottavan juuri Heppeä itärajan takaa palaavaksi. Tilda rakastaa Heppeä, sisällään kantamansa lapsenalun isää.  Tuosta poliittisesta kolmiodraamasta ”sakean veren vuonna” (ilmaisu Markus Leikolan) olisi siis kehkeytynyt itsenäinen teos. Teos ei olisi suonut Paavolle vapautusta, sillä hänen tyyppisissään itää tulevan IKL:n ja fasismin siemen.

Teos kertoisi myös – kuten Heidi Jaatinen Koskessa − sovun rakentamisen yrityksiä Kiuruvedellä. Hingunniemen mahtitilan isäntä Antti Tikkanen, Hinku-Antti tulee aatetovereineen työväentalolle ehdottamaan järjestysvoimien yhdistämistä aseellisten toimien ehkäisemiseksi. Työväenyhdistys hylkäsi ehdotuksen, mutta tammikuussa kielsi aseiden tuonnin ja päätti pidättäytyä väkivallasta. Jaatisen teoksessa lahtari-nimitykset vilisevät aktiivisimpien kielenkäytössä. Tätä hieman ihmettelin, vaikka agitaattori olikin suorittanut kunnassa kylvönsä ja sosiaalidemokratia oli tuolloin pitäjässä vahvin aate. Poliittisessa historiassa kun tavoitteena oli vallan ottaminen työväestön käsiin, ei itsetarkoituksellinen tappamisen ja talojen polttamisen himo.

Sisällissota ei tullut Kiuruvedelle. Tieteellisen aikakauskirjan Työväentutkimus vuosikirjan 2018 artikkelin ”Kansakoulunopettaja Kalle Korhonen ja avunanto valtiopetokseen 1918” mukaan pitäjän porvaristo toisti tammikuussa 1918 työväenyhdistykselle ehdotuksen suojeluskunnan ja punakaartin yhdistämisestä. Asialla olivat tuolloin Jaatisenkin kirjasta tuttu kauppias Ambro Kärkkäinen sekä kauppias Paavo Hyvönen. Tällöinkin ehdotus torjuttiin. Sota oli silloin jo oven takana.

Eläköön mehuisa kieli

Heidi Jaatinen käyttää savolaisten repliikeissä murretta, mutta hillitysti ja viisaan harkitusti, juuri passelisti. Murteeton teksti olisi epäuskottavaa. Eniten nautin kuitenkin sanoista, jotka kuuluvat kirjassa kuvattuun aikakauteen, mutta ovat kadonneet arkipuheesta. Testasin niitä hämäläiseen aviomieheeni: ape, kerkko/kerkkoja, pottuhaavikas (murteellinen), ropsi (myös murteellinen), tirri, holkki, kiesit, laipio, laahka, välly, retnekka (kieliväännös) ja rollirauta. Hänelle ventovieraita olivat retnekka, laahka ja rollirauta.

Kokeilkaapa huvin vuoksi! Hieman vihjeitä: ret – grädda, laahka – toripöytä tai myyntikoju, rollata, juoruta; rolliakka, juoruämmä. Rollirauta löytyi entisajan keittiöistä, rautahellan ulomman nurkan pystynä kannatintaoksena. Siihen sopi akkojen vieraillessaan nojailla.

Nautittavimmillaan Jaatinen on sittenkin ympäröivää luontoa kuvatessaan. Kirjailija rakastaa lapsuutensa maisemaa koskineen, peltoineen, metsineen, hiihtomäkineen ja talon pihapiireineen. Ja rakastaa vanhaa Kosken taloa:
Matkata unen valtaisalle Koskelle, tulla hämyisiin viileisiin huoneisiin, askeleista hioutuneille lankuille, ehkä keittiöstä tulvii uusien perunoiden ja katajaisen paistin tuoksu, valo pilkahtaa kynnyksen yli. Isä napauttaa merkiksi seinähirteen ja palvelijat, Tilda etunenässä, alkavat kantaa vateja pöytään. Unen valtaisa Koski.

Kirja päättyy kirjailijan rippiin, omaan ja lähisuvun. Niin sen tulkitsin. Se oli hieno ja herkkä päätös mammuttiteokselle.

Koski on Heidi Jaatisen neljäs kaunokirjallinen teos. Se voitti vuoden 2018 Savonia-kirjallisuuspalkinnon, mistä lämpimät onnitteluni kirjailijalle! Jaatisen kolmas teos Kaksi viatonta päivää oli Finlandia-palkintoehdokas vuonna 2014.

Heidi Jaatinen: Koski. Gummerus 2018, 638 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s