Johanna Laitila: Lilium regale

Upea esikoisteos ja sen upea kansi, designarina Jenni Noponen.

Lilium regale. Se on Johanna Laitilan esikoisromaanin nimi. En ole latinisti, mutta omistan suppean latinan sanakirjan. Lilium – lilja. Kirjan kannessa hehkuu auennut lilja. Regale – sanakirjani ei riitä, enkä yritä päätellä.  Teoksen lopussa nimi tulee ensi kerran vastaan: Lilium regale – kuningaslilja. Siis elegantti koristekasvi.

Kirjan sisältä nousee kuitenkin muutaman kerran aivan toinen kukka, luonnonvarainen valkokämmekkä, ”jota löytyi vain isän syntymäseuduilta Inarista.” Sillä ja valkoisella kruunupäähirvellä on teoksessa mystinen symbolimerkitys elämän ja kuoleman raja-alueena. Laitilan teos käynnistyy juuri sillä.

Kirjan tarinalla on ulottuvuutta yli puoli vuosisataa. Lilium regale on tarina Peräpohjolasta, sotavuosista, Lapin evakuoimisesta, kotien ja navettojen polttamisesta, paluusta kotikylään sekä elämästä sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Mutta ennen kaikkea se on tarina 1930-luvulla maalaispaikkaan syntyneestä Elsasta sekä muutamista muista Elsalle tärkeästä naisesta: inarilaissyntyisestä mummosta, pohjoisruotsalaisesta Ingasta evakkokaudelta, apteekkarinrouva ja kirjakauppias Irinasta Sieppijärvellä ja Elsan omasta tytöstä Elisasta. Elisan osalta ollaan jo meidän ajassamme Ruotsin Eskilstunassa.

Kirja on myös tarina Urhosta, mummon huostaansa ottamasta, orvoksi jääneestä miehenalusta, vallantäyteisestä ja väkivaltaisesta, pahuutta huokuvasta Elsan viinanhuuruisesta ahdistelijasta ja uhkaajasta, joka lopulta tapaa kohtalonsa Elsan mukanaan kantamasta isän puukosta. Lukija vetää omat päätelmänsä siitä, miksi mummo viimeiseen asti selitti Urhon pahat teot parhain päin, vaikka näki ja tajusi.

On myös Hilja-äiti, mutta isän jäänti sotareissulle mursi äidin eikä hänestä ollut enää reunustamaan Elsan kasvua. Äidin kirkkaat silmät muuttuivat pysyvästi sumeiksi. Ympäristö kuiski äitiä hulluksi. Elsa pelkäsi pitkään sen olevan perinnöllistä.

Teos on tarina itsellisestä, sitkeästä ja vahvatahtoisesta peräpohjalaisesta naisesta, joka muovaa elämänsä ja päättää omasta kehostaan. Humalaisen Urho ei onnistu raiskata Elsaa, useammasta vähältä piti -tilanteesta huolimatta. Elsa ottaa lesbona itselleen oikeuden seksuaaliseen nautintoon, mutta toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa se saattoi tapahtua vain salaa, varastettuna aikana ja varastetuissa paikoissa. Hänen elämänsä naisiksi piirtyvät nuori Inga ja itsetietoinen Irina.

Elsan kotitalo paikantuu Kolarissa Sieppijärven ja Tornionjoen välille. Menneinä vuosikymmeninä se ei siis ollut vielä Lappia, vaan Oulun lääniin kuulunutta Peräpohjolaa. Alueella puhuttiin ja puhutaan meän kieltä, kuten myös Laitilan romaanissa. Elsan ja mummon kieli kutittaa ja hemmottelee lukijan makuhermoja.

Johanna Laitila on syntyisin Rovaniemeltä. Nykyisin hän asuu Helsingissä.

Johanna Laitilalla on ilmiömäinen taito pelkistää sanoiksi tunnetiloja: kun taivas on pudonnut päälle ja ihminen tajuaa todellisuutensa ja ympäröivän maailmansa tilan tajunnan lävistävänä salamanvalaisuna. Laitila tavoittaa rintamalla isän murtuneen mielen, kun isä lähtee liian pahoja tekoja kohdattuaan seuraamaan kiväärinsä kanssa omaa näkyään, metsän valkokämmeköitä ja valkoista sarvipäistä hirveä, vapauttajaansa. Äiti ja mummo saavat viestin, jonka mukaan isä itsemurhan tehneenä ei saa sankarihautajaisia.

Laitila antaa sanat lohduttomuudelle, kun vielä nuori Hilja-äiti etsii miestään yhteisistä lakanoista.
Hilja vei nenänsä melkein kiinni tyynyyn, haistoi sitä, muttei koskenut. Hän tunsi, miten Heimon tuoksu hapristui joka kerta, kun hän painoi kasvonsa tyynyyn, eikä hän ollut enää lainkaan varma, etteikö vain kuvitellut haistavansa miehen ihon vieressään ja tuntevansa tämän lämmön lakanoissa.

Tätä kadotetun aviomiehen etsintää Laitila kuvaa kirjassa herkin vivahtein yhden luvun mitassa. Lopulta äiti tekee saman ratkaisun kuin miehensä. Häntä ei kutsu kuitenkaan metsän sarvipäinen hirvi, vaan joki.

Tunnetilat ja aistimukset ovat tämän kirjan ilmaisuvoimaisia kuvauksia, etenkin Elsan rakkauden nautinnoissa. Mutta täräyttävintä tekstiä Johanna Laitila kirjoittaa kuvatessaan, miten Elisa hoitaa kuolemaansa lähenevää äitiään, pesee tämän lurpahtaneen ihon alta viimeisenkin poimun. Äidin pesu on tyttären rakkaudenteko, hieno ja realismissaan karun ja kuvottavan kaunis. Kun Elsa kuolee, hän ylittää valkokämmekkäniityn sarvipäisen valkoisen peuran selässä.

Laitilan aistivoimainen kieli tavoittaa yhtälailla kuuman valkeiden öiden kesän, itselleenkin tutun:
Näinä äärettöminä kesäpäivinä  lihava aurinko tirisi taivaalla eikä laskenut kuukausiin. Se retosteli aamuyöstä myöhäiseen iltaan saakka, kuumotti ja kieriskeli iholla.  Kasvihuoneen seinät hikoilivat huurussa, ja ilma sisällä tuoksui tukahduttavan  tahmealta, tomaatin rehevältä lihalta, kurkun vetiseltä vihreydeltä ja tiineeltä, kuumalta mullalta, joka seisautti hengityksen.

Lilium regale on vahva naiskuvaus lähihistoriamme dramaattisissa kehyksissä.

Johanna Laitila: Lilium regale. Gummerus 2019, 347 sivua. Kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s