Markus Leikola: Sakean veren vuosi

Vahva, koskettava, tasapainoinen teos: Markus Leikolan Sakean veren vuosi.

Suomen sisällissodan historiallisena merkkivuonna ilmestyi lukuisia veljessotaa käsitelleitä teoksia. Luin niistä tuolloin joitakin, myös varhemmin ilmestyneitä. Kokeneen journalistin Markus Leikolan teos Sakean veren vuosi on lukemistani viimeinen. Teos on hyvin koskettava. Leikola käsittelee raiteiltaan suistunutta vuotta 1918 herkkyydellä, uutta tulkintaa tuoden ja aihetta sen arkuuden tietäen kunnioitettavan tasapuolisesti käsitellen. Hän maalaa nykylukijalle kuvan kansallisesta murhenäytelmästä.

Leikola kuvaa sotaa, jossa kaikki hävisivät; sotaa jossa ei ollut mitään ylvästeltävää vaikka moni tuolloin ylvästeli; kauhujen kyllästämää sota-aikaa ilman taistelukuvauksia; hulluutta ja mielen lukkiutumista, kiihtoa. Teos kuvaa yhden vuoden kiertoa pienin tarinafragmentein. Tällä tekniikallaan hän konstruoi realistisen ja monipuolisen kuvan historiamme kenties traagisimmasta tapahtumasarjasta.

Kohtaamme kirjassa torpan pojat Unton ja Matin, ensin kotijärven jäällä talvikalassa, sitten vastoin vanhempien tahtoa rintamille lähtevinä. Toinen heistä, Unto, liittyy punakaartiin. Matti liittyy valkoisiin ja joutuu pakotetuksi vastentahtoisesti teloittajaksi. Ammuttavaksi määrätty on vanha koulukaveri. Siitä kokemuksestaan Matti ei toivu. Joskus keväällä, kun taistellaan Tampereesta, Kalevankankaan hautausmaalla veljekset ryömivät vastakkain, mutta kumpikaan heistä ei siirry toisen puolelle. Vaikka eri puolilla, silti yhä he ovat toisilleen läheiset. Sodan loputtua he kylpevät kotisaunassa kurjat kokemuksensa samoilla lauteilla, sulassa sovussa, kunnes saunan ovea hakataan. Pojat joutuvat haravoivien teurastajien mestaamiksi saunansa takana. Nuoret maanviljelijät, juuri ennen torpparivapautuslain Lex Kallion voimaanastumista kokevat mielivaltaisen kohtalonsa ilman alkeellisintakaan oikeudenkäyntiä. Heidän CV:eitään sodassa omankäden oikeuden itselleen ottaneet teloittajat eivät kysele.

Erik ja Hedvig ovat sisarukset, Erik Vaasaan tuleva jääkäri, jonka juuri komentajaksi nimitetty Vapaaherra (Mannerheim) nimittää lähimmäksi miehekseen.  Hedvig on sisäpalvelijana senaatin puheenjohtajan, Pekka-sedän eli Pehr Evin Svinhufvudin ja hänen Ellen-vaimonsa kodissa. Pahan sodan päivinä sisarukset kasvavat eri suuntiin. Erikistä tulee maltillinen, Hedvig sen sijaan lietsoo itsensä äärimmäiseen punikkivihaan ja kykenee barbaarimaisen brutaaliin tekoon tilaisuuden niin koittaessa. Nopsaan Hedvigin tie johtaa rakkauden perässä Saksaan, onnelaansa.

Aliisa on helsinkiläinen työläinen, joka matkaa päivittäin raitiovaunulla Tehtaankadulle tehdastöihin, kunnes tehdas suljetaan. Myös Aliisa löytää kaiken ruman ja rujon keskellä rakkauden, Unton, ja tulee tälle raskaaksi. Aliisan kohtalo sodan loputtua on Leikolan konstruoimassa tarinassa mielivaltaisin.

Oli myös heitä, jotka kieltäytyivät valitsemasta puoltaan. He kätkeytyvät, minne osaavat. Aliisan isä kuuluu piiloutujiin. Rauhaa rakastaville käy enimmältään kuitenkin huonosti, sen määrää sosiaalinen tausta. Yksi heistä on Yrjö Kallinen, joka yrittää estää Oulun taistelut rauhanvälittäjänä, mutta tulee sisällissodan tiimellyksessä tuomituksi useamman kerran kuolemaan. Lopulta, kuten tiedämme, hän pelastui teloituksilta. Yksi hänen puolestaan vetoaja oli Kyösti Kallio, mutta sitä Leikola ei erikseen mainitse. Leikolan Sakean veren vuodessa tapaamme Kallisen viimeisen kerran Suomenlinnan vankileirillä.

Markus Leikola, kirjailija ja palkittu journalisti.
Kuva: Wikipedia.

Markus Leikola kirjoittaa sakean veren vuodesta herkästi, kanssakärsien ja yrittäen ymmärtää tapahtunutta. Ilokseni sisällissotamme on saamassa uutta tulkintaa ja siinä Markus Leikolan teoksella on, joskaan ei uppouusi, ainakin vahvistava osuutensa. Leikola osoittaa useassa kohtaa, miten ”Pekka-setä” kauppasi juuri itsenäistyneen Suomen Saksan vasallivaltioksi, vaikka itse oli ajanut maan itsenäisyyttä ja ollut siinä ratkaisevia toimijoita. Hän tuntuu havahtuvan vasta Saksan hävittyä maailmansodan ja länsivaltojen painostettua Suomea jo ostetun viljan luovuttamatta jättämisellä. Saksasta viljanosto on loppunut.

Vastakohdiksi muodostuvat kirjassa Yhdyvallat−Englanti−Ranska−Ruotsi -suuntautunut Mannerheim ja saksalaismielinen Svinhufvud. Tämä vastakohtaisuus on sinänsä tuttu juttu. Mannerheim yritti sisällissodan alkuviikkoina kieltää viimeiseen asti Saksan sotajoukkojen ”kutsumista” Suomeen. Leikola tekee tiettäväksi, että senaatin vetoaminen Saksan apuun oli sittenkin vain pelkkä muodollisuus. Saksa päätti asian aivan itse. Sitä kiinnostivat Petsamon rautamalmi, Murmannin rata ja Suomen loppumattoman tuntuiset metsävarat. Metsäteolliset suunnitelmat oli jo laadittu.

Taloudellisen hyödyn tavoittelussa fyysiseksi roistoksi Leikola kuvaa Saksan joukoista muudan kapteeni Hochmutin. Hän toimi Leikolan mukaan Suomen tuonaikaisen vallan todellisen haltijan, Rüdiger von der Gotzin alaisena. Suomen itsenäisyydestä ei ollut enää kummia jäljellä. Leikolan kirjassa vuonna 1918 jopa senaatin päätökset tuli alistaa von de Gotzin hyväksyttäväksi. Saksalainen byrokratia levitti lonkeronsa  pienimpäänkin valtiolliseen ja sisällissotaa koskevaan päätöksentekoon.

Vapaaherra Mannerheim kokee olevansa ilman kotimaata, vetää omat johtopäätöksensä ja vetäytyy Tukholmaan. Saksalaiset pitävät häntä silkkana länsivehkeilijänä.

Tämän Leikolan tuoman vahvan uus(!)tulkinnan johdosta koin Sakean veren vuoden aivan erityisen virkistävänä ja tärkeänä kirjana. Lukiessani viime syksynä Martti Häikiön sinänsä ansiokkaan Svinhufvud-elämäkerran olin ihmetellyt Haavion ymmärrystä päähenkilönsä tekoihin silloinkin, kun ilmiselvästi Svinhufvud tunki Suomea Saksalle alisteiseksi maaksi. Tulkitsin tuolloin Svinhufvudin toiminnan nykymittareilla maanpetokseksi. Leikola sallii Svinhufvudin havahtuvan lopulta muodostuneeseen asetelmaan.

Sakean veren vuosi on pieni mutta painava kirja, rutkasti laajuuttaan painavampi. Ken sisällissodasta 1918 ei halua kummoisemmin lukea, sittenkin tämä kirja kannattaa panna merkille.

Markus Leikola: Sakean veren vuosi. Into 2018, 245 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Löydöt, Poliittinen historia Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Markus Leikola: Sakean veren vuosi

  1. Kimmo Eskola sanoo:

    Ukko-Pekan elämäkerran kirjoitti Martti Häikiö, ei Martti Haavio.

  2. Kiitos, Kimmo! Kamalaa, miten voi itsestään selvissä asíoissa tulla sekaannus, vaikka Haavion tietääkin sijoittaa kauaksi historiaamme ja Häikön kirjan on varsin äskettäin lukenut. Mutta korjattu on. Anneli K.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s