Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Meri, joki, sänkipellot, metsä, linnut, niissä Pauliina Rauhalan Synninkantajat-romaanin ulkoiset kehykset.

Lähikirjastossa silmiini osui tyrkkyhyllyssä Pauliina Rauhalan Synninkantajat. ”Best seller. Laina-aika 14 vrk. Ei voi uusia.”  Tottahan se lähti mukaani. Olin lukenut vuosia sitten Rauhalan koskettavan ja kauniin Taivaslaulun. Siitä ei voinut olla pitämättä.

Mutta nyt lukeminen tökki. Tuntui, etten saa kirjaan otetta. Kerronta viipyili, seisahteli, kiireetöntä ajattelua ja puhetta, missä sisällön antoivat uskon valtaamat aivot, Ilmestyskirjan hengessä. Lukemiseni eteni parina ensimmäisenä päivänä muutaman vaivaisen kymmensivuisen verran. Käänne tapahtui teoksen puolivälissä. Loppua kohti luin jo ahnaasti ja kirjan lopetettuani taisin nieleskellä.

Tokihan Rauhalan teoksessa on liikettä, paljonkin. Pihapuut ja metsä vilahtelevat lintuja, tuuli kahisuttaa puiden oksia ja säätelee meren aallokon korkeuden ja jylyn. Kuuluu puidenpilkonnan tai moottoriveneen ääniä. Arki täyttyy askareista.

Synninkantajat kuvaa vanhalestadiolaista yhteisöä ja perheenjäsenten välisiä suhteita Kylässä, joka on Joen varrella ja Meren äärellä. Paikansin Kylän johonkin Siikajoen tietämille, Raahesta pohjoiseen ja Oulusta reippaasti etelään. Tapahtumat sijoittunevat juuri sinne: Pauliina Rauhala (s. 1977) on syntyisin Siikajoelta. Teoksessa hän purkaa syntymänsä aikaisia tapahtumia, jotka nivoutuvat tiukasti omaan ukkiin, kirjan Taistoon.

Pauliina Rauhala käsittelee vanhalestadiolaisuuden kipeää, historiallisesti vielä lähellä olevaa vaihetta, hoitokokousten kulta-aikaa. Hoitokokoukset, sielunhoidolliset joukkotilaisuudet alkoivat jo edeltävillä vuosikymmenillä, mutta ihmisten käyttäytymistä ja keskinäissuhteita määritteleviksi ne nousivat 1970-luvulla. Synninkantajien tapahtumat sijoittuvat vuodenkiertoon 1978−1979.  Hoitokokouksissa yhteisön jäsenten odotettiin tunnustavan harhaoppisuutensa ja syntinen taipumuksensa julkisesti, katuvan ja saavan anteeksiannon.  Julkiripittäytymisestä kieltäytyviä uhkasi yhteisöstä eristäminen. Lapset erotettiin vanhemmistaan ja avioparit keskeltä kahtia, jos sellaiseen löytyi tarve.

Rauhala on pystynyt käyttämään sovintokokousten pöytäkirjoja. Niistä käy ilmi ihmisten yleisimmät synnit: taipumus kososlaisuuteen (1930-luvulla kukoistaneeseen lestadiolaisuuden sivuliikkeeseen), hempeähenkisyyteen, E-liikkeessä asioimiseen, kirkollisiin toimintoihin, joissa on mukana ei-lestadiolaisia, Marttoihin, maamiesseuraan, metsästysyhdistykseen tai kallistumista vältettävään SMP:hen. Ajan myötä kiellettyjen asioiden lista tarkentui.

Pauliina Rauhalan ukki, teoksessa Taisto, on tuomionjakaja, omasta mielestään vallan käytön sijasta vain raskaimman työn tekijä muiden puolesta, jotta liike pysyisi puhtaana ja olisi valmis edessä siintävään Viimeiseen Tuomioon.

”Minun pappani oli paha ihminen. Hän sokaistui asemastaan ja käytti valtaansa väärin. Hän oli kouluja käymätön kiivasluonteinen kalastaja, joka tutki tarmokkaasti Raamattua ja laati kekseliäitä oppeja uskosta, joka kaventui arjen kontrolliksi ja maanpäällisiksi tuomitsemisiksi. Hän aiheutti toiminnallaan hyvin suurta tuskaa hyvin monille ihmisille.
Minun pappani ei ollut paha ihminen. Hän teki pahaa mutta toimi itseään suurempien voimien vallassa. Hän ei uskonut hoitamiseen yksin. Hänet pyydettiin työhön noin 200 kertaa eri puolille Suomea, salintäysi seurakansa odotti häntä joka paikassa ja johtokunta syytelistoineen, keskusyhdistys välitti kymmenittäin kokouskutsuja, eikä kukaan halunnut pysäyttää häntä. Samanlaisia kiertäviä hoitomiehiä oli lukuisia ja tilaisuuksia tuhansia.”

Näin kirjoittaa Pauliina Rauhalan tuntuinen, vuonna 1979 syntynyt, oletukseni mukaan kirjan tarinassa tuomittujen henkilöiden sukulaismies.

Synninkantajissa on neljä henkilöä: Taisto, Aliisa, Auroora ja Aaron. Kesti yli puolivälin, ennen kuin pystyin tietämään heidän keskinäissuhteensa.  Heti alussa tosin selviää, että Taisto-ukki on juuri ja juuri kouluikäisen Aaronin isoisä. Aliisa on hänen rakastava, viisas mumminsa. Mutta kaikki ei päässä natsaa. Aaronin isä ja äiti puuttuvat tai äiti ilmestyy kirjaan vasta loppupuolella: Raakel, jälleen raskaana.  Pysähtyneisyyden vaikutelma syntyi juuri henkilöiden niukkuudesta. Neljä ihmistä, aivan kuin tuon ajan maalaiskylässä ei olisi elämää ja muita ihmisiä, muuten kuin hoitokokouksissa.

Selviää, että Aliisa on Aaronin mummi äidin puolelta ja Taisto ukki isän puolelta. Auroora on nuori viriili nainen, Aliisan tytär ja Aaronin täti.  Koin sukulaissuhteiden selviämisen tärkeäksi henkilöiden keskinäisen käyttäytymisen ymmärtämiseksi.

Aliisan synnit rauhanyhdistyksen jäsenenä ovat havaittu asioiminen E-liikkeessä, kuuluminen kirkkokuoroon ja diakoniatyö, siis kanssakäyminen eriseuraisten kanssa. Aliisa rakastaa laulamista. Laulaa Taistokin, mutta vain Siionin lauluja. Aliisa on ohjannut Aaronin Bachin musiikkiin, pääsiäisajan passioihin ja oopperaan. Kaiken sen Taisto tuomitsee. Kun Aaron repii kasetilta Bachin Matteus-passion ja leikkelee silpuksi äänitteen ruskeat muovinauhat, lukijasta tuntuu kuin hän kynisi rakastamansa pikkulinnun elävältä eikä olisi enää sen jälkeen ehjä.

Teos on kuvaus, miten aika toimii Aliisaa ja rakastunutta Aurooraa vastaan, miten Taisto kieltäytyy vuoropuhelusta ja sovittelusta ja ajaa likisukulaisensa erottamisen yhteisöstä.
”Vaikene, nainen! Häpeä sinä pakana ja publikaani! Ulos talostani Babylon-portto ja Belsebul!” oli Taisto häätänyt sovittelukeskusteluun pyrkineen Aliisan liiteristään.

Kukaan ei kestä eristämista muista ihmisistä, ei viisas ja maltillinen Aliisakaan, vaikka hän pitkään tyynnyttelee mieltään. Kanssakäymisen äidiltään kieltää myös oma tytär Raakel rinnoillaan juuri synnyttämänsä vauva, Aliisan lapsenlapsi. Siihen asti niin energinen Aliisa vanhenee muutamassa kuukaudessa.

Taiston traagisimmaksi uhriksi joutuu kuitenkin kirjan lopussa yhdeksänvuotias Aaron.  Hän on palvonut ukkiaan, pyrkinyt kunnostautumaan tämän silmissä lapselle sietämättömin uhrauksin. Hän on ukin poika. Hänestä tulisi yhtä taitava kalastaja kuin ukista, toista ukin vertaista hän ei tiedä. Ukki on taitava kaikessa ja hirveän uuttera ja vahva. Mutta nyt ukki on katkaissut Aaronin siteen rakkaaseen ja tärkeään Aliisa-mummiin, ja lapsi valitsee kahdesta aikuisesta vahvempana pitämänsä.

Kirja päättyy keskushenkilöiden kannalta kohtalokkaasti. Taiston vallankäytön hintana ovat Aaron ja Aliisa – ja lopultakin hän itse. Rauhala kertoo kirjan epilogissa perhehistoriaansa miesminänsä kynällä. Pappa ymmärsi viimein tekojensa hinnan, ”katui ja olisi halunnut pyytää anteeksi, mutta hänen ei sallittu. Se olisi aiheuttanut hämmennystä seurakunnassa. Hänen oli taas rahdattava harteillaan Jumalan valtakunnan puhtautta. Ensimmäinen epätoivo vaihtui toiseksi, synnin hätä sovinnon mahdottomuudeksi. Pyhien yhteisössä ja erehtymättömien historiankirjoituksessa syyllisyys jää langenneiden kannettavaksi yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.”

Sairauksien runteleman, puhekykynsä menettäneen papan elämä venyi sietämättömäksi kidutukseksi ja piinaavaksi katumukseksi muiden ihmisten unohduksissa. Edes oma poika ei tullut sairaalaan katsomaan. Rauhala kuvaa istumistaan papan vuoteen äärellä, tämän ainoana saattelijana kuoleman rajan yli.

Synninkantajat-teoksessaan Pauliina Rauhala on kuitenkin varsin armollinen Taisto-ukille.  Taiston suhde ympäröivään luontoon on luontoon liudentuva. Taistolle jokainen pikkulintu on ”hän”. Rauhalan teos on paikoin kuin kaunokirjallinen lintukirja säkättävine ja lurisevine kerttusineen, surisevine kehrääjineen, sirisevine sirkkalintuineen, hienostelevine punavarpusineen, kuningaslaulaja satakielineen, lurittavine peippoineen, trumpettiäänisine kurkineen, yksinäisine kaakkureineen, kirkuvine luhtakanoineen – kirjan lintumaailma on liki ehtymätön. ”Heille”, linnuille, Taisto rakentaa keväisin pesiä, rakkaudella ja laatutarkkuudella.

Jos lintu ja metsän eläin on Taistolle ”hän”, oma vaimo on ”se”. Eristetty ja alistettu Eeva-mummu saa mieheltään linnun hahmoja, useimmiten loukkaavia ja väheksyviä: pahansuopa harakka, punasilmäinen uikku, koriseva uivelo, kurnuttava fasaani, kömpelö kalkkuna, mutta joskus myös lämpöisempiä, kuten arka mutta valpas kulorastas, piileskelevä pajulintu, ruosteensävyinen pikkulepinkäinen tai hiljainen harmaasieppo. Luonnehdinnat kuvaavat naisen asemaa Taiston yhteisössä.

Ihmisten liudentuminen harmoniseksi osaksi ympäröivää luontoa, meren ja metsän kunnioitus ja vuodenkierron ilmentymät ovat teoksen lyyristä antia, ihmeellisen aidontuntuista ja kirjailijan itse kokemaa. Taisto tuntee valtavasti perhoslajeja ja kukkia, joista perhoset saavat ravintoaan. Jumala-yhteys ilmenee parhaimmillaan juuri luonnon kunnioituksessa.

On kirjassa myös viides henkilö, matkakertomuksen kirjoittaja. Hänen merkityksensä ymmärtäminen edellyttäisi itseltäni välikertomusten uudelleen lukemista. Ehkä hän on Raakelin poika, hukkuneen Aaronin pikkuveli. Ehkä. Hänen tarinoissaan tutkitaan suvaitsevaisuuden ja joustamattomuuden rajoja. Hän ryyppää, minkä hänen taustansa kieltää. Hän matkaa Pennsilvanian maaseudulle museaalisen, sulkeutuneen amissien uskonnollisen yhteisön pariin ja Kemiin turvapaikanhakijain vastaiseen öiseen katupartioporukkaan, lukee pikaiseen maailmanloppuun uskoneesta uskonyhteisöstä Chicagossa 1954 ja katsoo dokumenttia afrikkalaisten tyttölasten sukuelinten silvonnasta.  Monesta muusta varsin yllättävästä sisällöstä kuoriutuu etsivän ihmisen rosoinen ja ristiriitainen kuva; tuskin ihan kirjailijan alter ego, mutta jonkin uskonyhteisön jättäneen suvun jäsenen alter ego kuitenkin.

Synninkantajat, koskettava ja vahva teos, tarjoaa aineksia sille jälkipyykille ja ilmanpuhdistukselle, jonka välttelyyn Pauliina Rauhala kertoo törmäsnneensä eri perustein haastatellessaan kotikylänsä nykyisiä ja entisiä lestadiolaisyhteisön jäseniä ja etsiessään lisävalaistusta papastaan ja hoitokokouksista. Rohkea nainen tämä kirjassa kuvaamansa Aliisan sielunsisar!

Pauliina Rauhala: Synninkantajat. Gummerus 2018, 368 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s