Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Yönaiset ovat rohkeita ja päättäväisiä. Heitä johtaa sammumaton löytämisen jano.

”Neljäkymmentä on kauhistuttava ikä. Silloin löydämme itsemme.” (Charles Péguy)
Kauhistuttava tai ihana. Tuohon muualta nappaamaani ajatukseen kiteytyy Mia Kankimäen uuden teoksen Naiset joita ajattelen öisin ydinajatus. Se on kirja naisista, jotka noin nelikymppisinä löysivät todellisen minänsä.

Lukiessani tätä kerrassaan mainiota teosta yritin sukeltaa kirjailijan nahkoihin. Tietenkään se ei onnistunut. Olin ja pysyin ahtaan rantakoppini, pääni, sisällä. Mutta aina voi yrittää. Mutta tätäkin ajattelin: Millaista on kirjoittaa toista kirjaa, kun on ensimmäisellä saavuttanut oikeastaan kaiken; saanut kirjalliset piirit hereille ja lisäksi heti Tieto-Finlandian ehdokkuuden? Toisen olisi oltava yhtä hyvä ja omaperäinen. Riittääkö sekään?

Riittää kyllä! Tuli mieleen Karl Ove Knausgård ja hänen kirjailijakaarensa. Taisteluni hätkäytti ja nostatti huuman. Jokainen osa oli yhtä lukemisen juhlaa. Kaikki myöhemmin häneltä ilmestynyt on saanut enää vaisuja kehuja, jos enää niitäkään. Mutta Knausgård on jo kirjoittanut itsensä Taisteluni-sarjallaan kirjallisuuden kaanoniin, samoin Kankimäki Suomessa kahdella ilmestyneellä teoksellaan.

Mia Kankimäki pani riman korkealle ja koki paineet koviksi ja ne hän myös tunnustaa kirjoittaessaan kirjassaan keskittymisensä vaikeuksista ja kirjan lopullisen hahmon tavoittamisesta, vaiheesta jonka jälkeen itse kirjoittaminen muuttuisi rutiininomaisemmaksi.
”… olen alkanut pitää koko `ihmiskokeet` -metodia epäonnistuneena. Olin ajatellut, että minun pitäisi tehdä samankaltaisia asioita kuin yönaiseni ovat tehneet… Sen sijaan minä olen se, joka istuu karusellissa leikkikirahvin selässä ja ajattelee öisin niitä naisia, jotka tekivät jotain oikeasti.”

Jättityölle asetettujen odotusten aiheuttamaa epätoivoa ja uskon haurastumista!  Ei hän istu karusellissa eikä leikkikirahvin selässä. Omalla tavallaan Mia Kankimäki on yönaistensa, kirjoittavien tutkimusmatkailijain jatkumossa. Suuntana eivät ole valkeat läikät maapallon kartalla, sellaisia tuskin löytyy, vaan suuntana ovat menneisyyden rohkeat ja huimapäiset naiset, he ja heidän elämäntarinansa, rajojen rikkojat, sukupuolisten itsestäänselvyyksien kaatajat.

Teoksen idea ja rakenteelliset kikat ovat pitkälle samat kuin esikoisessa Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Japanilainen hovinainen Sei Shōnagon on kääntänyt kirjailijan katseen lukuisiin muihin historian suuriin naisiin, joita Kankimäki haluaa pitää esikuvinaan. Aluksi heitä on aivan liikaa. On rajattava. Kankimäki valitsi kahdenlaisia sukupuolisia rajoja rikkoneita naisia, varhaisia tutkimusmatkailijoita, jotka kirjoittivat näkemästään ja kokemastaan, sekä varhaisimpia naisia taidemaalareina. Jane Austen ei matkustanut ja Frida Kahlo ei ollut enää pioneeri.

Muutaman alkusivun aikana Mia Kankimäki kertoo viisi kertaa ikänsä. Hän on 40+.  Miksi moinen alleviivaus? Selitys tälle lukijaa aliarvioivalle oman iän korostukselle tulee vastaan pitkin teosta. Kaikki naiset, joista Kankimäki kertoo kirjassaan omina esikuvinaan, naisina joita hän ajattelee öisin, tekivät elämänsä mullistaneen käänteen juuri noin nelikymppisinä.

Karen Blixen

Tutkimusmatka yönaisiin tuntuu alkaneen Karen Blixenistä.  Kankimäki luki hänen elämänkertansa ja hakeutui Keniaan Blixenin maisemiin. Teoksen 150 sivua, siis kolmannes kirjasta käsittelee tätä legendaarisen elämän elänyttä tanskalaiskirjailijaa, paronitarta, joka eli kahdeksantoista vuotta Afrikassa kahviviljelmän pitäjänä ja palasi kotimaahansa vararikon tehneenä ja ylsi myöhemmällä iällään häikäisevään kirjailijauraan.

Kankimäki opettelee Keniassa kulttuurista lukutaitoa tietoisena siitä, että hänet erottaa paikallisista ihonväri, vaatteet, lompakko, hygieniakäsitys ja safarihaave Blixenin jalanjäljillä. Saanko ylipäätään kirjoittaa tästä, ja jos niin miten? hän pohtii:

Kyllä, minulle on alkanut jo valjeta, miten erilaisessa todellisuudessa täällä eletään. On paikallisten elämä ja on valkoisten elämä. On köyhien elämä, on rikkaiden elämä. On kaoottiset kaupungit, köyhät maalaiskylät, on ongelmat köyhyyden, hygienian, terveyden, pikkurikollisuuden, korruption ja turvattomuuden kanssa. On rikkaiden aidatut, turvatarkastetut alueet tavallisen köyhyyden keskellä. Ja sitten vielä jossain muualla on se Avaran luonnon maailma, koskemattoman luonnon ja villieläinten maailma, se unelmien Afrikka, jonne turistit rahdataan. Sitä maailmaa eivät tavalliset paikalliset näe koskaan.

Luin suurella vastenmielisyydellä Karin Blixenin yhdessä rakastettunsa Denys Finch Hattonin kanssa harjoittamasta villieläinten teurastuksesta.  Huojennuin, kun Kankimäki myöhemmin alkaa epäillä Blixenin esikuvallisuutta, juuri uljaiden eläinten itsetarkoituksellisen teurastamisen vuoksi. Ihannekuva saa muutenkin naarmuja.

Mutta jos olin ajatellut, että Karen … oli kadehdittavan reipas, terve ja vahva, niin ei kyllä ollut. Tosiasiassa Karen oli jatkuvasti sairaana. Karenkin kesti huonosti kuumuutta, hän kärsi malariasta, auringonpistoksista, märkivistä haavoista ja huonovointisuudesta. Hän oksenteli ja kärsi huimauksesta ja myrkytyksen kaltaisista oireista. Hän joutui usein sairaalaan hirveiden, selittämättömien kipujen vuoksi, jotka tuntuivat siltä kuin viiltävä hammassärky olisi iskenyt kantapäihin, käsiin ja korviin. Hän valitti hiusten lähtevän tukkoina päästä ja alkoi käyttää turbaania.
Lisäksi Karen kärsi masennuksesta ja myöhemmin hän alkoi jopa saada paniikkikohauksia. Johtui se sitten syfiliksestä, Denysistä, jatkuvista rahavaikeuksista, farmin myyntiuhan aiheuttamista paineista, yksinäisyydestä tai vain heilahtelevasta luonteenlaadusta, ahdistus pani hänet makaamaan sängyssä viikkoja putkeen. Viikkoja, kuukausia, vuosia. Karen makasi sängyssä vuosia!

Kankimäki palaa Karen Blixen -osion lopussa jälleen seikkoihin, jotka kokee yhdistävän hänet Blixeniin:
Sen sijaan hänen todellinen esikuvallisuutensa on siinä, että hän nelikymppisenä, perheettömänä, työnsä ja kotinsa jättäneenä naisena kykeni vielä kerran keksimään itsensä uudelleen… Alkoi kirjoittaa.

Naisia tutkimusmatkailijoina

Karen Blixenin tavoin myös Kankimäen muut maailmanmatkaajanaiset, yönaiset, elivät 1800-luvulla. Tutkimusmatkoista oli tullut trendikästä, kun ensimmäiset miestutkimusmatkailijat olivat löytäneet ”neitseellisiä” alueita. Euroopan valtiot havittelivat halpatuontimaita, joista sitten syntyi siirtomaita.

Kunkin Kankimäen yönaisen elämäntarina on huima ja omanlaisensa. Luin kirjaa kuin seikkailuromaania. Naiset kirjoittivat uskomattomista matkoistaan ja nousivat nopsaan kirjoillaan aikanaan tunnetuiksi henkilöiksi. Heidän teoksensa Kankimäki on listannut teoksen lopun kirjallisuusluetteloon.

Naiset matkustivat liki rahattomina ja hankkivat kirjoillaan varat seuraavaan matkaansa. He keräsivät eri mantereilta outoja kasveja, hyönteisiä, perhosia ja mineraaleja. Tutkijoina heitä väheksyttiin siksi, ettei heillä ollut akateemista koulutusta alalla. Silti monet museoiden lajit kantavat tieteellisessä nimessään löytäjänaisen sukunimeä.

He tunkeutuivat kartattomille alueille ja ylittivät fyysisesti itsensä äärettömän rasittavilla reiteillään. He näkivät nälkää, söivät yhtä ja samaa ala-arvoista ruokaa koko pitkän matkansa ajan ja kokivat pöyristyttävää hygienian puutetta. Kukaan ei kuvaile sitä, miten ja missä he pystyivät peseytymään, missä saattoivat pestä harvat  vaatteensa tai tehdä päivittäiset tarpeensa. He joutuivat pukeutumaan naisilta odotettuihin asuihin, viktoriaanisesti nilkkoihin asti ulottuviin hameisiin, korsettiin, hattuun tai hilkkaan, ehkä valkoisiin tyllihihaisiin paitoihin ja nyöritettäviin varsikenkiin. Harva heistä uskalsi uhmata aikaansa pukeutumalla nahkahousuihin autioilla ratsastusmatkoilla.

Majatalot olivat kammottavia, joskus vain puoliksi luhistuneita hökkeleitä, täynnä kirppuja, hyttysiä, melua ja löyhkää. Joskus ne olivat mustanaan tulisijasta leviävää savua ja huone vain rikkinäisellä paperisermillä erotettu tukahduttava ja hämärä tila. Monesti ei ollut muuta syötävää kuin riisiä ja munia, tai mustapapuja ja keitettyä kurkkua. (Isabella Bird Japanissa)

Juuri nuo tutkimusmatkailija-yönaisten kokemat kurjuudet, nälkä, saasta ja itse matkanteon fyysinen voimainylitys ovat Kankimäen kirjan hurjaa luettavaa, uudelleen ja uudelleen, mutta eri paikoissa ja eri tavoin.  Oli päivän vaellus miten pitkä ja näännyttävä tahansa, he pakottivat itsensä kirjoittamaan illalla kaiken muistiin.  Kotimaahan palattuaan useimmilta heiltä edellytettiin naimattoman naisen roolia: hyväntekeväisyys- ja laupeudentyötä ja sukulaisten eteen työskentelyä.

Keitä he olivat?

Isabella Bird (1831−1904), englantilaissa pappisperheessä varttunut 40-vuotias (check!) nainen lähti pitkälle laivamatkalle lääkärinsä ehdotettua sitä lääkkeenä sietämättömiin selkävaivoihin. Laivassa olisi selkäkipua helpottava keinuva liike. Australiassa käynnistä tuli puolitoista vuotta kestänyt maailmanympärysmatka eikä se jäänyt Isabellalla likikään ainoaksi. Muistan Isabellan parhaiten valtavan pitkistä ratsastusretkistä Coloradossa seuranaan lainsuojaton Rocky Montain Jim.  Ja muistan äärimmäistä sietokykyä ja kärsimysten kestämistä vaatineen matkan karttojen ulkopuolisille alueille Japanissa. Hän näki ja koki suunnatonta kurjuutta. Japanissa häntä luultiin mieheksi, sillä hän ei ollut poistanut kulmakarvojaan eikä mustannut hampaitaan. Palkkioksi hän näki kauneudessa käsityskyvyn ylittäneitä maisemia.

Myöhemmin Isabella muiden muassa raahautui lavantautisena ja henkihieverissä beduiinien kanssa Siinain autiomaahan ja tarpoi Persian vuoriston jäisessä lumituiskussa.

Ida Pleiffer (1797−1858)

Ida Pleifferin oli isä, varakas itävaltalainen puuvillatehtailija kasvattanut pojaksi spartalaisella ankaruudella, karuissa olosuhteissa, niukalla ravinnolla ja kivun sietämisellä. Idan mieli paloi poliittisesti epävakaille alueille Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan, mutta naisena hänellä ei ollut sinne asiaa. Hän sai loistoidean: pyhiinvaellusmatkaa ei voitaisi naiseltakaan estää. Niinpä hän 44-vuotiaana (check!) nousi Wienistä Konstantinopoliin menevään laivaan, mutta palasi matkalta vasta yhdeksän kuukauden päästä toteutettuaan ensin haaveensa.

On vaikeaa kuvitella, millaiset teot olivat naisilta tuolloin vallankumouksellisia. Idalta sellainen oli katkaista hiukset lyhyiksi. Lyhyet hiukset olivat vankien ja mielisairaiden merkkejä. Ida matkasi lopulta kaksi kertaa maapallon ympäri, eri suunnissa.

Idasta jäi mieleen äärimmäinen pihiys. Hän oli puritaanisen säästäväinen ja matkusti kitubudjetilla. Eli miltei vedellä ja riisillä. Hän oppi selviämään pyytämällä laivayhtiöiltä matkansa ilmaiseksi ja sellainen hänelle usein suotiin, kun hän oli jo saanut matkakirjoillaan nimeä. Harva yhtiö halusi löytää nimeään myöhemmin kirjoista huonon kohtelun vihjauksella varustettuna. Ida matkusti purjelaivoilla, höyrylaivojen kolmannessa luokassa, muulikyydissä ja jalkaisin, jopa paljain jaloin, kuten Sumatralla tiheiden piikkipensaiden repiessä ihoa ja piikkien upotessa jalkapohjiin.

Arabian niemimaa, Intia, Ceylon, Borneo, Indonesia, Jaava , Chile, Brasilia, siinä joitakin Idan etappeja. ”Nälkä on paras kokki!”, kuului Idan johtopäätös hänen nähtyään ruuanlaittoa, jonka hygieniassa oli toivomisenvaraa. Ida kuoli  malarian jälkitautiin 61-vuotiaana.

Mary Kingsley (1862−1900)

Brittiläinen Mary Kingsley koki sosiaalisesti karun lapsuuden. Äiti makasi masennuksen ja hermoromahduksen riuduttamana sängyssä vetämättömänä, lääkäri-isä matkusteli maailmalla ja kohtasi Kalliovuorilla miehen Isabellan Birdin menneisyydestä, Rocky Mountain Jimin, jonka hengenvaaralliset ampumahaavat hän paransi.

Maryn mieli janosi Länsi-Afrikkaan. ”Maailman tappavin kolkka”, sanoivat lääkärit Marylle. Noihin aikoihin 85 prosenttia Länsi-Afrikkaan lähteneistä kuoli tai palasi kotiin terveytensä menettäneinä. Nujertajina olivat kuume, keltatauti ja malaria. Mary rikkoo Kankimäen ikäsuoran. Hän teki testamenttinsa ja nousi Liverpoolissa laivaan 31-vuotiaana. Otetaan näyte Maryn pään yllä heiluneesta kuoleman viikatteesta:

Mary sai havaita, etteivät laivapuheet olleet olleet tyhjiä. Bonnyssa riehui keltakuume-epidemia, joka oli reilussa viikossa tappanut yhdestätoista kaupungissa asuvasta valkoisesta yhdeksän. Kakongoa piinasivat isorokko ja unitauti, kokonaisia kyliä oli kuollut, kaikkialla oli leprapotilaita ja Kongon alajuoksulla esiintyi myös pahanlaatuista melankoliaa ja itsemurhia. Kaikkien sairauksien syynä oli paikallisten käsityksen mukaan noituus ja pahat henget, mikä oli eurooppalaisten mielestä naurettavaa, sillä tokihan syy oli ilmassa, esimerkiksi malarian uskottiin tarttuvan ilmasta ja sen nimikin mal`aria tarkoitti huonoa ilmaa. Mutta Mary vaikutti olevan teflonia: pientä malariaa lukuun ottamatta hän ei koskaan sairastunut mihinkään.

Mary Kingsleyn kiinnostuksen kohteina olivat trooppiset kalat. Hän vaelsi ja meloi parin kuukauden ajan viidakossa pitkässä hameessa, korsetissa ja valkoisessa puserossa, asui alkuasukasmajoissa tai taivasalla ja söi mitä tarjottiin (maniokkia, kookospähkinää, okraa, etanoita, kalaa, sarvikuonokuoriaisten kotiloita). Hän taisteli hämähäkkejä, käärmeitä, krokotiileja, sairauksia ja paahtavaa kuumuutta vastaan ja preparoi pyydystämiään kaloja.

Itsesuojeluvaiston puuttumisen huippuna pidettiin hänen päätöstään matkata ihmissyöjinä tunnetun fangheimon asuinalueelle. Vastaanotto oli kireä, heimon miehet seisoivat veitset käsissä. Lopulta jännitys laukesi ja Maryn ja fangien välille muodostui jonkinasteinen kunnioittava ystävyys. Mary on tunnustanut, ettei hän uskaltanut pelätä!

Jos Mary Kingsley oli teflonia Länsi-Afrikassa, hän ei ollut sitä enää Etelä-Afrikassa, minne hän hakeutui syttyneen buurisodan sairaanhoitajaksi.  Hän näki sairaalassa suunnatonta alkeellisuutta ja kurjuutta, sai lavantaudin ja kuoli vain 37-vuotiaana. Hänen toivomuksensa mukaan hänen arkkinsa laskettiin mereen Kapkaupungin rannikolla.

Alexandra David-Néell (1968−1969)

Aleksandran uskomattomassa tarinassa tullaan jo viime vuosisadalle. Aleksandra oli belgialainen yltiöpää, oopperalaulaja, joka nuorena kiinnostui buddhalaisuudesta. Hänen intohimoinen haaveensa oli päästä suljettuun Tiibetiin ja sen ytimeen Lhasaan. Sinne ei hänellä valkoihoisena naisena olisi mitään asiaa. Buddhalaisessa vuoristoluostarissa hän tutustui 15-vuotiaaseen munkkiin Yongdeniin, josta tuli hänen oppaansa, elinikäinen  matkakumppaninsa ja myöhemmin adoptiopoikansa.

Aleksandra asettui kahdeksi ja puoleksi vuodeksi tiibetiläiseen Kumbumin luostariin opiskelemaan tiibetinkielen ja kääntämään buddhalaistekstejä. Kaikki oli valmistautumista edessä olevaan yritykseen päästä Lhasaan. Vuonna 1923 kaksikko pani suunnitelman täytäntöön: he naamioituivat tiibetiläisiksi kerjäläisiksi, äidiksi ja pojaksi. Aleksandra värjäsi hiuksensa kiinalaisella musteella, teki lettipidennyksen mustista jakinjouhista, puuteroi kasvonsa tummaksi kaakao- ja hiilijauheella ja mustasi kätensä hieromalla niitä kattilanpohjaan. Lähes tuhat kilometriä pitkä talvinen vaellus Himalajan vuoristoalueilla alkoi. Matka kesti neljä ja puoli kuukautta eikä Aleksandra ollut enää nuori. Hän oli 55-vuotias.

Tätä hengenvaarallista (jo paljastumisuhankin vuoksi) matkaa lukija seuraa jännityksen piinassa. He ovat läheltä piti -tilanteissa, miltei ilman ravintoa, lumimyrskyjen keskellä, eikä oikeasta suunnasta ole aina täyttä varmuutta. Lopulta itse kohde Lhasa oli hänelle pettymys, pahainen pieni kylä.

Aleksandra sai tuen matkoilleen käsittämättömän pitkämieliseltä aviomieheltään, joka odotti, odotti ja odotti. Vielä satavuotiaana Aleksandra uusi passinsa, mutta kuoli pian sen jälkeen vähän ennen 101-syntymäpäiväänsä.

Nellie Bly (1864−1922)

Amerikkalaisen journalistin Nellie Blyn matka maailman ympäri on kirjan hauskin tarina. Hän sai juttuidean: yrittää matkustaa maailman ympäri lyhyemmässä ajassa kuin Jules Vernen kirjassa Maailman ympäri 80 päivässä. New York World -lehden päätoimittaja suostui. Nellie sai lähteä. Mutta matkan edistyessä hän sai kuulla, että Cosmopolitan-lehti oli siepannut hänen ideansa ja varustanut toisen naisen kilpailijaksi. Lehti pisti julkisuuden ja suhteensa liikkeelle: kilpailijaa tuli auttaa voittamaan Nellie Bly kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Nellie lienee ollut viimeinen, joka sai tietää katalasta tempusta. Hän oli uutisen kuultuaan ollut matkalla 39 päivää eikä aikaa ollut yhtään hukattavaksi. Lopulta käy niin, että Nellie pääsi New Yorkiin ennen kilpailijatartaan, San Franciscosta itsensä Pulitzerin hankkimalla erikoisjunalla. Matkaan kului 72 päivää, kuusi tuntia ja 11 minuuttia. Kilpailijatar saapui neljä päivää myöhemmin.

Mutta Mia Kankimäen kirjassa Nellie on ihme aivan muusta syystä. Hän matkusti tavaroitta, mukanaan vai pieni nahkainen laukku, kuin normaalia tilavampi käsilaukku.

Naiset pioneeritaidemaalareina

Jos Mia Kankimäki samaistuu tutkimusmatkailijanaisiinsa matkustamalla  (todella paljon ja liki alinomaa!) ja kirjoittamalla matkoistaan, se metodi yltää myös taidemaalari-yönaisten yli. Kankimäki kertoo Euroopan ensimmäisistä taiteellaan eläneistä naisista ja näkee vimmaisesti vaivaa päästäkseen näkemään näiden historiallisten naisten töitä, edes joitain, edes jossain. Uskomattomalla sitkeydellä ja itsepäisyydellä hän onnistuu varsin hyvin, kun ottaa huomioon, että työt makaavat joidenkin suurten taidemuseoiden varastoissa. Kaikilta näiltä yönaisiltaan Kankimäki on tallentanut teoksensa loppuun yhden teoksen.

Hyppään näiden taiteilijoiden yli pelkin nimimaininnoin. Varhaisin heistä on renessanssikauden pohjoisitalialainen Sofonisba Anguissola (1532−1625), jonka maine mestarillisena taiteilijana johti kutsuun Espanjan kuninkaan Filip II:n hoviin. Hän maalasi siellä hovin tilauksesta useiden vuosien ajan. Jokin Sofonisban maalauksista oli kaikesta päätelleen vuonna 2016 esillä Suomen Kansallismuseon hienossa Renessanssi. Nyt! -näyttelyssä. Kävin, mutten enää muista yksittäisiä töitä.

Bolognalainen taiteilija Lavinia Fontana (1552−1614), Sofonisban aikalainen, yhdisti työn, perheen ja äitiyden, oli siis raskaana jokseenkin aina. Hän maalasi liki kaksi sataa maalausta, sai mainetta ja paavi kutsui hänet Roomaan, missä hän kuoli maineensa huipulla.

Artemisia Gentileschin (1593− noin 1654) kohtaloksi oppia freskomaalari Agostino Tassin opissa freskomaalausta koitui tulla opettajansa väkivaltaisesti raiskaamaksi tytön ollessa vasta 16-vuotias. Artemisia tuli teosta raskaaksi. Rikoksesta käytiin pitkä oikeudenkäynti, missä Tassi mustamaalasi Artemisian. Tyttö suostui jopa peukaloruuvikokeeseen todistaakseen, että puhuu totta. Lopulta Tassi tuomittiin maanpakoon, mutta kirjan mukaan ei ole todistetta, että rangaistus olisi pantu täytäntöön. Artemisian maine taiteilijana sen sijaan lähti nousukiitoon ja hän teki hienon uran. Silti hän eli vararikkotilanteessa. Artemisian teos oli Kankimäen mukaan ensimmäisen kerran esillä Firenzen Uffizissa vasta vuonna 2000, siis neljä vuosisataa teoksen maalaamisen jälkeen. Teoksen nimi on Judit surmaa Holoferneen. Ehkä juuri tällä työllä on osuutensa siihen, että 1970-luvulla Artemisiasta tuli feministien ja naistaiteilijoiden kulttihahmo, Kankimäen teoksen mukaan siis. ”Totuutta Artemisiasta rekonstruoidaan yhä pala palalta”, Kankimäki kirjoittaa.

Mia Kankimäen kirjan luettuani aloin kaivata tänne uudelleen Yayoi Kusaman värejä leiskuvia tilatöitä. Amos Rex, hoi!

Ja on vielä yksi, meidän ajaltamme! Hän on Yayoi Kusama (s. 1929), japanilainen taiteen vallankumouksellinen, joka loi maineensa New Yorkissa ja asuu nykyisin kotimaassaan Seiwan mielisairaalassa. Yayoi Kusamalle on rakennettu studio sairaalan viereen ja sinne hän rientää joka aamu tekemään työtään. Hän on asunut mielisairaalassa jo yli 40 vuotta.
Hänen suuria, väkevänvärisiä tilateoksiaan oli esillä Helsingin HAM:ssa vuonna 2016. Eikö niitä saisi tänne uudelleen, onhan meillä nyt myös Amos Rex!

Toivotan nautinnollisia ja turvallisia (!!) seikkailuja Mia Kankimäen yönaisten kiehtovassa seurassa jokaiselle, joka suunnittelee lukevansa tämän hienon ja hurmaavan kirjan Naiset  joita ajattelen öisin.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Otava 2018, 448 sivua + kuvaliitteet.

 

Kategoria(t): Löydöt, Taidekirjat, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s