Michelle Obama: Minun tarinani

Minun tarinani on lämmin ja kaunistelemattomanmakuinen teos. Se näyttää elämää niin julkisuudessa kuin julkisuuden takaa, yksityisyydestä.

Michelle Obaman autobiografi Minun tarinani (Becoming) oli näkyvinä röykkiöinä suoraan sisääntulon tuntumassa joulunalusviikoilla Otavan kirjakaupassa Uudenmaankadulla sekä Akateemisessa ja Suomalaisessa kirjakaupassa. Kuljin pinojen ohi ja ajattelin: Taidanpa jättää väliin. Teoksesta tuli joulun 2018 myyntitykki.  Sitä käärittiin Kari Hotakaisen Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjan ohessa eniten lahjapaketeiksi.

Joululahjaksi sain sen minäkin. Kunnioituksesta lahjan antajaa ja kirjan kirjoittajaa kohtaan se kuului lukea. Olen mielissäni, että näin kävi. Minun tarinani ansaitsee tulla luetuksi.

Uteliaisuusvajeeni syy oli se, että olin Barack Obaman tultua Yhdysvaltain presidentiksi lukenut hänen teoksensa Unelmia isästäni. Kertomus rodusta ja sukuperinnästä. Paikoitellen olin kokenut sen hieman pitkästyttäväksi. Pelkäsin nyt samaa, aivan suotta.

Näiden kahden vitaalin, tahdonvoimaisen, eettisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneen ihmisen elämäntarinat kirjojen yltämässä elämänkaaressa ovat poikkeukselliset ja tutustumisenarvoiset. Yhdysvaltain optimistinen ideologia perustuu julistuksena demokratian lisäksi vapauden, yksilöllisyyden, monikulttuurisuuden, uutteruuden, kilpailun ja unelmien tarjoamien mahdollisuuksien ihannoinnille. Afroamerikkalaiset Michelle ja Barack Obama osoittavat kirjoissaan, millaiset esteiden vyöryt eri sosiaaliset ja etniset vähemmistöt joutuvat kohtaamaan pystymättä ylittämään niitä, unelmista ja yrityksistä riippumatta.

Näiden esteiden mataloittamiseksi Barack Obama taisteli ennen poliittista uraansa ja toimittuaan Yhdysvaltain 44. presidenttinä.  Samoja, ennen muuta naisten ja tyttöjen kohtaamia esteitä vastaan Michelle Obama kampanjoi niin kirjassaan kuin hän teki kahdeksan vuoden aikana Yhdysvaltain First Ladyna.

Newyorkilaisen grynderin ja tositelevisiojuontajan Donald Trumpin kaikkien ennustusten vastainen voitto presidentinvaaleissa 2016 merkitsi pökerryttävää takaiskua Obamain edustamien väestöryhmien ihanteille.

Michelle Robinson Chicagon Southsidesta

Michelle syntyi vuonna 1964 afroamerikkalaisten Fraser ja Marian Robinsonin toisena lapsena. Identiteettiä muovannut lapsuuden kasvuympäristö oli Chicagon Southside, alue jossa sijainneen kotinsa kulttuurista pääomaa hän tuntuu kantavan  läpi kirjansa, tietoisena, juuriaan unohtamatta.

Fraser-isä oli MS-tautia sairastava jätevesipuhdistamon boilereiden valvoja ja Marian-äiti aluksi kodista ja kahdesta lapsesta huolehtiva kotiäiti, myöhemmin Michellen yliopisto-opintoja rahoittanut virkailija. Alueen talot oli rakennettu 1950-luvulla asunto-osuuskunniksi helpottamaan mustien työväenluokan perheiden sodanjälkeistä asuntopulaa. Michelle havaitsi sosiaalisen muutoksen jo koulunsa ensivuosina. Syksy toisensa jälkeen luokkaan tuli aina vähemmän valkoihoisia. Alue rappeutui köyhyyden ja jengiväkivallan paineessa ja Robinsonit muuttivat asumaan muutaman kilometrin päähän äidin Robbie-tädin ja tämän miehen talon yläkertaan. Musikaalisesta Robbiesta tuli Michellen vaativa pianonsoiton opettaja. Koko perhe kasvoi musiikkiin ja eli sen ympäröimänä.

Vuosien kuluessa tämä ja moni muu Chicagon asuinalue ränsistyivät valkoisen väestön väistäessä muualle ja yrityksen toisensa jälkeen naulatessa laudat oviinsa ja ikkunoihinsa. Termi gettoutuminen oli kirosana ja merkitsi termin kohteeksi joutuneelle alueelle liki kuoliniskua ja sellaisen rappion Chicago, ennen niin menestynyt autoteollisuuskaupunki joutui kokemaan.

Robinsonit eivät olleet luovuttajia. Sellainen ei ollut isä, joka pahenevasta ja tuskallisesta sairaudestaan huolimatta pakotti itsensä aina kuolemaansa asti inva-autollaan töihin. Isän lopunajan kohtaloa on tuskallista lukea. Eikä luovuttaja ollut liioin säästeliäs ja käytännöllinen äiti. Vanhemmat tähtäsivät lastensa koulutukseen. Heidän oli saatava parempi elämä.  He tinkivät omasta edustaan lasten hyväksi. Äiti oli opettanut Michellen jo pienenä lukemaan ja äiti tuli tytön kouluun vaatimuksineen, kun sellaiseen oli tarve.

Isoveli Craigista tuli koripallotähti. Michelle tunnettiin aikuisuuteen asti Craigin pikkusiskona. Siirryttyään lähikoulusta Whitney M. Young High Schooliin tähtäimenään hakea joskus yliopistoon Michelle tunsi, miten hänen oli ensimmäistä kertaa elämässään selvittävä ilman isoveljen suojelusta.
”Craig oli repseään, hymyilevään tyyliinsä raivannut minulle kaikki siihenastiset polut.”
Molemmat lapset oli kuitenkin kotona ohjattu oma-aloitteisuuteen, ratkaisemaan itse tai keskenään eteen tulevat ongelmat.

Robinsonin perhe on Michelin muistoissa avoin, lämmin, sosiaalinen, puhelias, herkkä nauramaan ja hyvin sukurakas. Monet näistä piirteitä olivat leimallisia myöhemmin Yhdysvaltain First Ladylle.

Koulupuurtajan tähtäin yliopistouralle

Michelle oli menestynyt tavoitetietoinen puurtaja. High Schoolissa Michellen maailmankuva muuttui monessa mielessä.
”Ensimmäisinä kuukausina Whitney Youngissa näin vilauksen jostain, mikä oli siihen asti ollut näkymätöntä – varakkuuden ja suhteiden koneiston, joka oli kuin ilmassa riippuvien puoliksi piilotettujen tikkaiden ja köysien verkosto, valmiina yhdistämään jotkut meistä mutta ei meitä kaikkia.”

Hän seurasi veljeään Princetonin yliopistoon (New Jersey), vaikka opinto-ohjaaja oli ilmaissut kantansa: Michelle Robinsonilla ei ole aineksia yliopistoon!

Princetonissa hän lukeutui ani harvojen afroamerikkalaisten joukkoon ja tunsi itsensä  kummajaiseksi luentosalissa. Yliopisto oli erittäin valkoinen ja miesvoittoinen. ”Princetonissa minä edustin rotuani.” Hän joutui kaiken aikaa kysymään itseltään, onko hän riittävän hyvä. Hän tunnustaa yhdeksi keskeiseksi motivaatiokseen näyttämisenhalun ja vaistomaisen halun tavoitella muiden hyväksyntää. Mutta valkoisia ystäviä ei hänelle tullut. Mustat hakeutuivat keskinäiseen seurusteluun. Hän keskittyi kiipeämään omia tikkaitaan ja toteaa lopputuloksesta:
”Jos olisin pysähtynyt miettimään, olisin saattanut tajuta, että olin palanut loppuun opiskelusta.”

Mutta eteenpäin oli elävän mieli. Michelle Robinson pyrki Harvardin yliopistoon (Massachusetts) oikeustieteelliseen ja pääsi varasijalta.

Töihin kotikaupunkiin

Harvardista juristiksi valmistuneille ovat kaikki tiet auki. Michelle otti vastaan palkkatyön Chicagossa Sidley & Austen lakiyrityksessä, liki tornitalon huipulta.  Lakitoimistossakaan ei juuri ollut muita tummia palkollisia. Hän suostui, kun häntä kysyttiin erään kesätöihin tulevan oikeustieteen opiskelijan mentoriksi. Opiskelija oli Barack Obama.

Ei romanssia syntynyt likikään heti. Vaikka nuorukainen oli miellyttävä, Michelleä kiusasi tämän ympärillä leijunut hype. Ihmelapsen maine oli kiirinyt miehen edellä. ”Lahjakkain milloinkaan nähty oikeustieteen opiskelija”, kaikuivat kehut yliopistosta. ”Miehellä on täyteläinen, seksikäs baritoni”, yllättyi Michelle mielihyvää tuntien. Mies oli komea, itsevarma, urheilullinen, mielenkiintoinen, ystävällinen, älykäs ja menestyvä. Hänen päänsä on ”täyteen pakattu matkalaukku, supertietokone”. Hän luki valtavasti ja omaksui asioita nopeasti.

Michelle näki miestä huoneessaan lähes joka päivä. Keskikesällä Barack ehdotteli seurustelua, Michelle kauppasi ystävyyttään. Mutta jossakin vaiheessa uranainen myönsi itselleen olevansa rakastunut. Avioliiton kaltainen muodollisuus nousi Barackille kuitenkin kynnykseksi, jonka yli hän astui vasta väsytyskeskustelujen jälkeen. Parin vihki Southsidessa 1992 oma pastori Jeremian Wright, jonka myöhemmistä puheista Barack Obama joutui sanoutumaan irti. Nuori pari asettui asumaan samaan Roddie-mummin taloon, samaan yläkertaan, missä Michelle eli lapsuutensa ja nuoruutensa. Alakerrassa, aivan lähellä, asui leskeksi jäänyt Marian-äiti.

Aktivointityötä kansalaistasolla

Becoming on maailmanlaajuinen menestys. Nimellä Michelle Obama viittaa kehittymiseen ja lakaamattomaan kurkotukseen kohti parempaa elämää. ”Matka ei pääty milloinkaan.”

Kuten Barack Obama laveasti omassa kirjassaan Unelmia isästäni kertoo, mittava määrä hänen työstään ennen poliittista uraa muodostui kansalaisten aktivointiprojekteista vaikuttaa itse lähiongelmien ratkaisemiseksi. VOTE! -projekti on niistä keskeisin. Värillisen vähemmistön mahdollisuus muuttaa todellisuuttaan on kytköksissä äänestysaktiivisuuteen. Projektin tulokset näkyivät osittain Bill Clintonin voittaessa presidentinvaalit 1992.

Michelle alkoi hyljeksiä omaa juristin uraansa. Hän pestautui ensin Public Allies -järjestöön. Järjestö etsii nuoria, joiden parhaat ominaisuudet saattaisivat muutoin jäädä huomaamatta, ja antaa heille tilaisuus tehdä jotain merkittävää. Public Allies sai Clintonin hallinnolta tuntuvaa tukea ja järjestö toimii edelleen, neljännesvuosisata perustamisensa jälkeen.

Michelle Obama työskenteli myös Chicagon yliopiston apulaisdekaanina sekä Chicagon suurimmassa julkisessa sairaalassa. Molemmissa oli päätyönä keskittyä paikallisväestöä koskevaan suhdetoimintaan. Kykynsä osoitettuaan Michelle kohosi sairaalan varapääjohtajaksi. Hän oli nyt saanut tehdä sitä työtä, jota hän arvosti ja rakasti, vaikka sai paljon vähemmän palkkaa kuin ennen lakitoimistossa.

Keinohedelmöitystä ja pariterapiaa

Barack toivoi lasta. Pariskunta yritti pitkään. Raskaus ei onnistunut ennen taipumista keinohedelmöitykseen. Kauan kaivatut lapset, tytöt Malia ja Shasha syntyivät, välissään  pari vuotta. Michelle ja Barack olivat tyttärilleen hurmaantuneen, rakastavat vanhemmat.

Barackin alettua määrätietoisesti rakentaa poliittista uraansa yhteisen ajan olemattomuus alkoi käydä rasitukseksi suhteelle. Michelle kertoo kirjassaan, miten he päätyivät turvautumaan parisuhdeterapiaan ja miten hyödylliseksi se osoittautui, kun alun ennakkoluulot oli voitettu.

Barack tavoitteli ensin senaattorin paikkaa Illinoisin parlamentissa ja tuli valituksi. Näin hänen työnsä siirtyi 1996 osavaltion pääkaupunkiin Springfieldiin.

Jos Michelle Obama teoksessaan on kuvannut kahden sadan sivun verran omaa lapsuuttaan, nuoruuttaan ja avioliiton alkuvuosia oman henkilönsä kautta, kerronnan painopiste siirtyy nyt teoksessa yhteisiin ponnistuksiin, yhteisiin tavoitteisiin sekä Barack Obaman ajamiin poliittisiin asiasisältöihin. Michelle vastusti miehensä pyrkimistä  politiikan tikapuille, mutta antoi myöten ja Obaman lähtiessä tavoittelemaan liittovaltion senaattorin asemaa Michelle antoi mahdollisuuksiensa  rajoissa oman panoksensa kampanjoinnissa.

Valkoinen talo sai tumman presidentin

Barack Obama valittiin Yhdysvaltain senaattiin vuodesta 2004 alkaen. Hänen työnsä oli nyt Washingtonissa. Tälle afroamerikkalaiselle ihmemiehelle esitettiin yhä tiheämpään tahtiin kysymys aikomuksesta pyrkiä demokraattien presidenttiehdokkaaksi. Mies väisti kysymyksen, mutta Michellen taivuttua suostumukseen uusi vaalikampanjarumba, tällä kertaa pidempi, raskaampi ja haavoittavampi käynnistyi varojen keruineen, strategiasuunnitteluineen ja kampanjamiehistön valintoineen. Voittomahdollisuudet olivat kapeat: ehdokasasettelussa johtoasemaa piti tukevasti Hillary Clinton.

Saatoimme vielä hiljattain seurata äimistyneenä Donald Trumpin likaista vaalikampanjaa, missä hän parjasi sotaveteraani John McCainia, pilkkasi vastustajiaan ja uhkasi heittää vastakilpailijansa vankilaan. Ilmiö ei kuitenkaan ollut uusi. Myös Obamat saivat niskaansa valtaisan valeuutisten ja ilkeämielisten väittämien vyöryn. Facebook, Twitter ja muut kansalaisten suoramediat olivat kukoistuksessaan ja republikaanileiri pani koneistonsa kuumaksi. Barack Obaman nahka kesti valheellisia väittämiä ulkoisesti tyynesti, mies ei provosoitunut. Michelle sen sijaan otti hänen henkilöönsä menevät julkiset ilkeydet raskaasti. Hänessä oli kaikki väärin, milloin liian leveä lantio, milloin väärä kynsilakka. Hän oli vihainen musta.

Pari herätti valtavasti huomiota ja sai julkisuutta. Heitä myös ihailtiin. Kun vaalit ratkesivat Obaman hyväksi, pariskunnan kietoivat heti sisäänsä hätkähdyttävän voimakkaat turvajärjestelyt. Niihin oli vaikeaa tottua. Niiden keskellä Obamat valitsivat koulun tyttärilleen ja vierailivat väistyvän presidenttiparin, George W. Bushin ja hänen vaimonsa luona Valkoisessa talossa. Michelle kuvaa kunnioituksella ja arvostuksella tätä lähiaikaa Laura Bushin seurassa.

Valkoinen talo erosi Southsidesta

Michelle Obama antaa teoksessaan runsaasti tilaa ensivaikutelmilleen ja myöhemmille kokemuksilleen Valkoisesta talossa, heidän perheensä kodissa seuraavan kahdeksan vuoden ajan.  Heidän tuli sopeutua presidentistä riippumattomiin käytäntöihin ja talon perinteisiin. Lukijalle tämä seikkaperäinen Michellen mukana talon sisälle pääsy on kihelmöivän kiinnostavaa luettavaa. Tiesimmekö esimerkiksi, että presidenttipari maksaa itse ateriansa ja omien vieraittensa yöpymiset ja ateriat sekä käyttötarvikkeensa aina wc-papereita myöten? Mutta ostoksille heillä ei ole asiaa. Valinnan tekee oma henkilökunta. Se on varsin lukuisa. Asuminen ja talon vakiohenkilökunta tulevat valtiolta, niin myös virallisten tilaisuuksien kustannukset.

Michelle kuvaa oman ja perheenjäsentensä liikkumisen rajat. Ne olivat tiukat. Vain kerran hän karkasi avustajansa kanssa ulos tavarainkuormausovesta, kun halusi nähdä ulkopuolelta sateenkaarenväreillä valaistun Valkoisen talon. Valkoisen talon edustalle oli kokoontunut valtaisa kansanpaljous valaistusta katsomaan. Homoseksuaaleja koskeva avioliittolaki oli hyväksytty kongressissa! En huomannut, että samoin olisi toimittu Suomen Eduskuntatalon valaisemiseksi joulukuussa 2014. Julkisten rakennusten sympatia- ja myötätuntovalaisemiset alkoivat tosin pian meilläkin.

Michelle Obamaa hehkutettiin ainakin Euroopassa tyylikkään pukeutumisen ikonina. Itse hän ei sellaisiin kehuihin viittaa, ehkei huomannutkaan. Hän mainitsee kuitenkin yrittäneensä tehdä hieman yllättäviä valintoja tarkoituksenaan erottua joukosta jättämättä muita varjoon sekä sopia joukkoon jäämättä näkymättömäksi. Hän suosi vähemmän tunnettuja amerikkalaisia muotisuunnittelijoita ja hankki sillä johtavan muotigurun kaunat.

Tärkeät projektit

Michelle Obama kuvaa perheensä julkista ja yksityistä elämää. Yksityistä hän varjeli koko tarmollaan samalla, kun otti edistäväkseen itselleen tärkeitä hankkeita naisten ja tyttöjen esteiden mataloittamiksi.

Hän käynnisti ja johti First Ladyna viittä eri hanketta. Ensimmäinen niistä koski kasvisten lisäämistä aterioissa ja painonnousun pysäyttämistä. Kimmokkeen siihen hän sai, kun vaalikampanjoiden aikoihin lääkäri ilmaisi huolestumisensa esikoistyttären painonnoususta. Syyksi osoittautui liian tiheä turvautuminen valmisruokiin aikapulassa. Michelle avasi Valkoisen talon puutarhaan kasvimaan, jonne hän kutsui ja sai washingtonilaisen koulun lukiolaisia. Kampanja laajeni valtakunnalliseksi ja siihen lähtivät mukaan keskeiset valmisruuantuottajat, koulut ja viranomaiset.

Toinen projekti on jatkoa kasvisprojektista, Let`s Move!  Kolmas, amerikkalaissotilaiden vaimojen aseman parannus koulutuksessa ja työnhankinnassa vaati aviomiehen aktiivin mukaan lähdön ja lainsäädännöllisiä toimia, sillä esteet olivat osavaltioiden välillä. Sotilaskomennuksen saaneen miehensä mukana muuttanut vaimo kohtasi toisessa osavaltiossa edessään seinän.

Kaksi viimeistä projektia kannustivat tyttöjä koulutukseen ja uskomaan mahdollisuuksiinsa rakentaa itsellinen tulevaisuus koulutuksen kautta. Reach Higher! innosti nuoria pyrkimään yliopistoon ja viemään siellä opintonsa loppuun. Projektin Let Girls Learn tavoitteena oli helpottaa tyttöjen pääsyä kouluun kaikkialla maailmassa. ”Oli järkyttävää, kuinka paljon maailmassa oli tyttöjä, jotka eivät päässeet käymään koulua. Heitä oli Unescon tilastojen mukaan yli 98 miljoonaa.”  Projektin taitavana rahoituksen junailijana toimi Barack Obama.

Jakautunut kansa ja sen poliitikot

Minun tarinani -teos hehkuu optimismia, vaikka Donald Trumpin voitto edustamine arvoineen ja tavoitteineen merkitsi suurta takaiskua Obamain edustamille arvoille. He tajusivat, että mitä enemmän heitä oli kannatettu, sitä enemmän vastapuolella oli vihattu ja vihattiin. Kansa jakautui jo silloin kahtia, punaisiin ja sinisiin.”Toivon, että Obama epäonnistuu”, julisti konservatiivinen radiojuontaja Rush Limbaugh vuonna 2008 ja republikaanit alkoivat ottaa hänestä mallia. ”Tärkein tavoitteemme on se, että presidentti Obama on virassa vain yhden kauden”, linjasi senaatin vähemmistöjohtaja Mitch McConnell vuonna 2011 republikaanien kärkitavoitteen. Siis valtakunnallisen kärkitavoitteen!

Michelle Obama kertaa kirjassaan myös miehensä keskeisimmät saavutukset presidenttikaudellaan. En ryhdy niitä kertaamaan. Ne löytyvät kirjasta ja netistä. Mutta yleiseen huoleen on syytä yhtyä: Yhdysvallat on nykyiselläänkin poliittisesti kyvytön kompromisseihin ja asiat henkilöityvät. Onko kompromisseihin, dialogiin ja kuunteluun paluuta (sikäli, kun sellaista on nykyistä enemmän aiemmin ollut), sen näyttää aika.

Michelle Obaman teos on kiinnostava, lämmin ja inhimillinen; inhimillisenä tarinana nöyrä mutta omanarvontuntuinen, esikuvallinen ja valaiseva. Michelle  kirjoittaa tarinaansa kiehtovasti ja mukaansa imaisten. Kannattaa lukea!

Michelle Obama: Minun tarinani. Otava 2018, 503 sivua. Suomennos Ilkka Rekiaro. Teos on kuvitettu.

Kategoria(t): Löydöt, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s