Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla ja Takapenkki

Miten kohdata tosiasiat, kun vaimon syöpäennusteet ovat huonot ja perheeseen kuuluu leikki-ikäinen lapsi? Laura Lehtola käsittelee lämmöllä ja ymmärryksellä kuoleman kohtaamista ja yrityksistä toipua tärkeän ihmisen menetyksestä.

PELKÄÄJÄN PAIKALLA

Liikuntaseurani Friskis&Svettis Helsinki on trendikäs. Yksi osoitin on lukupiiri. Lukupiiri on kokoontunut jo monen monituista vuotta yhdestä kahteen kuukauden tahdilla, 10−12 osallistujan vahvuudella. Marraskuun lopussa aiheenamme olivat Laura Lehtolan molemmat romaanit Pelkääjän paikalla ja Takapenkki.

Pelkääjän paikalla kertoo rakastetun kuolemasta ja sen jälkeisestä elämässä selviämisestä. Nuoresta aviomiehestä Aaposta tulee leski ja pienen Elsan yksinhuoltaja. Nuoruuden kuuluu olla kohti valoa ja pitkää, hyvää tulevaisuutta. Kuolema ei kuvaa istu. Mutta Annassa on tappava keuhkosyöpä.

Vaativa aihe siis tuolloin vielä nuorelle kirjailijanalulle! Laura Lehtola on kuitenkin itse kokenut selviytymisensä ulos kuoleman raastinrautojen terien välistä sen aikana ja jälkeen, kun hänen aviopuolisonsa kuoli.

Kun keskustelimme Lehtolan kirjoista, vaativasta kuolema-aiheesta ja Takapenkin irrottamista nauruista, itselläni oli juuri käynyt iltavieraana keväällä leskeksi jäänyt ystävämme − saman aikaisesti,  kun naapurimme maalta ilmoitti nuorehkon vaimonsa menehtyneen juuri tehdyn syöpäleikkauksesta jälkeen. Kaksi syöpäkuoleman kohtaamista ajallisesti  lukupiirini tuntumassa, kuin kehyksenä. Myös kolmas syöpäkuolema oli mielessämme: olimme menossa joukolla kynttilöinemme liikuntaseuramme entisen juoksuohjaajan haudalle itsenäisyyspäivänä. Sanna-ohjaajamme, pienen Ella-tytön äiti, menehtyi viime keväänä niin ikään syöpään, aivan liian nuorena hänkin.

Lehtola kuvaa Annan sairauden etenemistä ja perheen yritystä elää syövän asettamissa kehyksissä lämpimästi ja koskettavasti. Aapon suruun sekoittuu myös kiukkua kuolevaa rakastettuaan kohtaan:
Sinä olet jättänyt minut päättämään Elsan asioista yksin.
Sinä et ole näkemässä Aku Ankkaa etkä Joonaa. Sinä et ole todistamassa, kun Elsa oppii r-kirjaimen, kertolaskun, kärrynpyörän, matkakortin lataamisen ja verotuksen progressiivisuuden.
Sinä et havaitse yhtäkkiä kesäloman loppupuolella Turun saaristossa, miten 14-vuotias tyttäresi onkin kasvanut sinua pidemmäksi.
Me emme valvo yhdessä, kun hän ei palaakaan sillä yöbussilla, jolla piti.
Sinä lähdit alta pois. Ja minä olen sinulle siitä hirvittävän vihainen.

Lehtola on ilmetty kielentaitaja, jonka kirjoittamaan dialogiin istuu huumori. Pienen äitinsä menettäneen Elsan ajatustenjuoksu lapsen lyömättömällä logiikalla on kerrassaan riemastuttavaa luettavaa. Näitä Elsan tuumailun pätkiä on Aapon selviytymistarinassa hurmaavina katkaisuina.

Kun Aapo on rohjennut tuoda yhteiseen kotiin vieraan naisen, Veeran, jonka hän aamulla löytää ”Annan lakanoista”, reaktiona on jälleen kiukku. Mukana on ripaus mustasukkaisuutta, ainakin Veeralta Annaa kohtaan. Kuollut on jäänyt kilpailijattareksi piirongin päälle kehystettyine valokuvineen.

Ticdän, mitä Veera aikoo kysyä jo ennen kuin se avaa suunsa.
− Onko sulla edelleen joskus Annaa ikävä?
”Edelleen” ja ”joskus”.
Miten minä tällaisiin osaisin vastata vieraalle naiselle meidän häälahjaksi saamissamme lakanoissa?
En minä tiedä, onko sitä ikävää enää, vielä, taas vai aina. Että mikä ruutu rastitaan? Ei koskaan, harvoin, usein tai koko ajan.
En minä tiedä, onko se ikävä tulossa, menossa vai jäämässä.
Ketä minä edes ikävöin?

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla. Otava 2015, 238 sivua.

Takapenkki kertoo nuoresta Anssista, johon yhteiskunta ei saa otetta. Anssi elää räppänät auki -elämäänsä kuin tanssien kuilun reunalla. Mutta Anssi rakastaa Elsa-mummuaan ja mummi rakastaa häntä.

TAKAPENKKI

Myös Takapenkissä puuttuu elämän turvavyö. Takapenkki on tragikomedia tai se olisi farssi, ellei roiskin huumorin takaa hohkaisi tyly nykytodellisuus. Lehtola kuvaa nuoressa Aleksissa yhdensorttisen syrjäytyneen nuoren.

Takapenkki on kuluneen syksyn toinen lukemani kotimainen fiktio, joka jysähtävästi kuvaa kompastelua aikuistumisessa. Sijoitan näet Sisko Savonlahden esikoisromaanin samaan problematiikkaan, vaikka kirjojen päähenkilöt ovat eri ikäisiä ja liki vastakohtatyyppejä toisilleen. Toinen on uusavuton nuori aikuinen, Lehtolan Anssi eli Asse sen sijaan amisikäinen ja vikkelä kuin elohopea löytämään äkkitilanteissa ratkaisuja. Ratkaisut ovat kuin pikavippejä elämältä. Aleksi ei tunnu ottavan vastuuta omasta elämästään.

Laura Lehtola on eriomainen ihmissuhde- ja ihmistyyppien kuvaaja. Henkilöt tunnistaa tosielämästä, vaikka itse tapahtumien farssimaiset käänteet ylittävätkin uskottavuuden.  Takapenkin poskettoman hauskat tyypit ovat luinen vanha Elsa-mummi, hänen kasvattinsa, murrosikäinen, elämässään ajelehtiva orpopoika Anssi sekä työnvälitystoimiston keski-ikäinen virkailija Tuula ja hänen miehensä Topi.  Kuudes kirjan henkilö on hentoinen ja soma Elina, Anssin teinirakkaus, joka joutuu nuorten ekasta yhdessäolosta siunattuun tilaan. Kävihän säkä!

Pidin eniten rämäpäisestä vanhasta mummista, Elsa Sahasesta, jota ei mikään pysäytä ja joka menee tarpeen vaatiessa vaikka kiviseinän läpi, hamaan kuolemaansa asti. Hänen ja holtittoman Anssin suhde on hitsautunut yhteen lämpimäksi huolehtimisen ja vastuunkannan keskinäissuhteeksi. Molemmat kantavat vastuuta toisistaan tavalla, joka keskinäisessä ikäerossa hakee vertaa. Mummi on tiukka mutta suhteellisuudentajuinen kasvattaja, Anssille tärkein ihminen maailmassa. Tyyppinä Elsa-mummi on ympäröivälle maailmalle ohjus ja jyrä samoissa nahoissa, mutta Anssille lämmin ja välittävä.

Anssia ja hänen loputonta kekseliäisyyttään ja päähänpistojaan voisi rakastaa, ellei kaveri olisi niin uuvuttava koheltaja ja lyhytjänteisyydessään sietämätön.  Hänenlaisensa yhteiskunta kokee ongelmaksi, sillä hän on sodassa kaikkea järjestäytynyttä ja kaavamaista vastaan. Kaverista ei saa otetta, hän ei kesyynny eikä pysähdy. Hänet oksennetaan pois niin koulusta kuin armeijasta.  Koulunkäynti on ollut kehnoa parhaimmillaan ja niin ovat työllistymiskurssitkin. Tässä työkkärin Tuulan yhteenvetoa ensitapaamisesta:

Poika oli suorittanut peruskoulun ja kertomansa mukaan uimamaisterin tutkinnon. Rippikoulun läpäisystä hän ei ole varma, koska oli ajautunut ”opillisiin ristiriitoihin” puolessa välissä viikkoa ja lähtenyt omin neuvoin kotiin.
Poika oli aloittanut armeijan, jonka on lopettanut ensimmäisellä alokasleirillä viileästä ja kosteasta ilmasta aiheutuneen ”syvän vitutuksen” vuoksi.
… Työharjoittelussa Valintatalon kylmäosastolla hän on havainnut, ettei halua loppuelämäänsä ”latoa maitorahkaa hyllyyn jossain ryssän helvetissä”.
Ammattikoulun kokkilinjan hän on lopettanut liivateallergian vuoksi…

Mitenkäs tämä ATK-kurssi?
– Kävin…
– No niin, hyvä.
– … kääntymässä. En jaksanut enää toista päivää treenata hiiren käyttämistä.

Hoksottimissa ei ole valittamista, Anssi on älykäs ja tietää paljon mutta kaveri lipeää kaikesta ulos kuin märkä saippua. Tottahan hän haluaisi vakioduunin ja vakiopalkan.  Uimahallin turistivieraiden selkien ja pyllyjen pesijän hommat hän kokee syystäkin paskaduunina ja lähtee lätkimään, kun kerran asiakkaaksi osuu seksihullu pedofiili.

Anssilla synkkasi luokkakaveri Elinan kanssa hyvin, vaikka kondomi repesi ja Elina tajusi olevansa raskaana. Kun vauva lopulta syntyy varsinaisissa luomuoloissa, tytön ulkomailla viipyvillä vanhemmilla ei ole edes aavistusta alaikäisen tyttönsä raskaudesta.

Keski-ikäinen työkkärin Tuula on kouhottaja hänkin. Hän pelkää ruuan lisäaineita, bakteereita ja viruksia tuoksuyliherkän herkkyydellä olematta sitä itse.  Hän kuorruttaa elämänsä karsinogeenisten aineiden kauhulla ja niistä varoitteluilla. Suurimman osan ohjeistuksista saa aikuistumaan yrittävä Teemu-poika. Topi on jalat maassa -tyyppiä, suurpiirteinen, lakoninen ja vaimonsa touhuista viisastunut vetäytyjä. Ei hätkähdä turhasta.  On kuin vakaa mannerlaatta.

Kahdella romaanillaan Laura Lehtola on todistanut kertojanlahjansa. Tarinat sijoittuvat nykyaikaan ja nykyajan ihmisten suhteisiin älykkäällä, oivaltavalla ja tarvittaessa veitikkamaisen naurun kuorrutuksella. Kirjoittaja on kielen mestari, sukkeluudet ja sanaleikit natsaavat. Takapenkin ansioksi on lisäksi listattava odottamaton loppuratkaisu.

Laura Lehtola: Takapenkki. Otava 2017, 270 sivua.

Alkavan vuoden kolmannen viikon lauantaina lukupiirimme kokoontuu jälleen. Vuorossa on 1970- ja 1980-lukujen menestyskirjailijan, kirgisialaisen Tšingiz Aitmatovin (1928−2008) pienoisromaanit Zšamilja, Valkoinen laivaa ja Hyvästi, Gulsary.  Vuosia ja vuosikymmeniä sitten ilmestynyttä tulee harvoin luetuksi, vallankaan uudelleen. Lukupiiri tarjoaa siihen hyvän syyn.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s