Jonna Nisun suunnittelema kansi kuvaa Andrei Ivanovin teoksen teemaa, muukalaisuutta omien joukossa.
Kourallinen tomua. Jotain pois ravisteltavaa, jotain, mistä mieli pyrkii vapaaksi. Viron tunnetuimman venäjänkielisen kirjailijan Andrei Ivanovin teos Kourallinen tomua (Grostj praha) on tylyhkö kuvaus mielen autiudesta, toiseuden kokemisesta ja muukalaisuudesta. Kokija on ulkomailta Tallinnan Lasnamäkeen palannut vironvenäläinen, Ivanovin kirjassa nimetön hän.
Ivanov on muistuttanut, ettei hänen aiheenaan ole Virossa asuvan venäläisvähemmistön muukalaisuus. Muukalaisuuden kokemus on yleismaailmallinen. Päähenkilö tuntee itsensä muukalaiseksi myös omiensa, venäläisvähemmistön keskuudessa – tai ehkä juuri heidän keskellään. Se korostuu, kun Viron hallitus toteuttaa vuonna 2008 monivuotisen aikeensa siirtää Pronssisoturi-patsas Tallinnan keskusta-alueelta sotilashautausmaalle. Venäläiset kuohuvat, särkevät näyteikkunoita ja mellakoivat. Henkilömme ei jaksa osallistua edes patsaasta käytävään keskusteluun, kuuntelee sivusta kyllä.
Kirjan nimetön päähenki henkii arvottomuutta, kyynisyyttä ja tavoitteettomuutta. Mutta mikä kaiken sen olemassaolon vierauden on hänessä herättänyt? En ole riittävästi ihmismielen tuntija voidakseni selittää. Virosta hän oli vuosia sitten mitä ilmeisimmin paennut ja menneisyydestä irtiotosta nytkin on kyse:
”Mitä vähemmän muistutin sitä nuorta miestä, jonka kimppuun oli kymmenen vuotta sitten päästetty sapelihammasgangsterit ja mädät jeparit, sitä enemmän kasvoi riemu rinnassani.”
Hän on henkisesti koditon vanhassa kotikaupungissaan Tallinnassa, jossa sentään asuu vanha äitimuori. Tallinna (ent. Räävel) on muuttunut miltei tunnistamattomaksi. Henkilömme välttelee ihmisiä.
Pelkkä ajatuskin johonkin tuttuun törmäämisestä on kauhistus. Hänessä muhii vuosikausia hermosoluihin kerrostunut pelko.
”Jostakin syystä aloin yhdeksäntoista iässä pitää Dostojevskista, mutta heti kun sain tietää, että hän oli asunut jonkin aikaa Räävelissä, kadotin heti mielenkiinnon häneen. Kaikki, mikä liittyi tähän kaupunkiin, oli pientä, mitätöntä, puolivillaista. Kiroan kohtaloa, koska se oli heittänyt minut juuri tänne. Skandinaviaan olin piilottanut menneisyyteni kuin rupisen polttohaavan, käärinyt pois silmistä kuin kädentyngän; kauhut liukuivat yhä esiin painajaisunissa, hiiviskelivät pimeissä porttikäytävissä. Minä paloin sisältä häpeästä, pelko haihdutti hien mukana minusta pois suuren osan entistä persoonaani, joka on kasvanut tässä kaupungissa eikä juuri mikään liitä enää häntä siihen… Itse en enää aikoihin ollut täällä; en ole täkäläinen. Siihen meni vuosia, vuosia… Niin kauan kuin elin siellä – lanka langalta, lenkki lenkiltä – yhteys tähän kaupunkiin ränsistyi: pudottaen muistot kuin painolastin…”
Hän etsii uutta alkua uudessa minuudessa. Mahdollisuus herää, kun hän tapaa Lenan, Leonidin vaimon ystävän. Harvaa ihmistä hän jaksaa kuunnella kuten Lenaa. He menevät naimisiin.
Pitkään Tanskassa ja muissakin Skandinavian maissa työskenneltyään hän on oppinut tanskan kohtuullisen hyvin ja ymmärtää skandinaavisia naapurikieliä. Leonid ylipuhuu hänet myyntihommiin kovassa kasvussa olevaan monikansalliseen TeleNettiin. Teleyritys kokoaa yritystietoja ja eri alojen potentiaalisia asiakasverkostoja ja kauppaa niitä yrityksille uusina asiakaskontakteina. Ystäväämme pidetään varsin ammattitaitoisena ja tarpeellisena, mutta homma ja ennen muuta epäreilujen kollegoiden välistävedot, kauppavarkaudet, alkavat tympiä ja sankarimme ottaa töistään hatkat.
Andrei Ivanov ja hänen teoksensa suomentaja Jukka Mallinen Turun kirjamessuilla 2018. Kuva: Heikki Kajanto
Ivanovin kirja tuntuu lohduttomalta, mutta ei ole lohduton. Rakkaudeksi tunnistettava kiintymys Lenaan sairaalasängyn äärellä osoittautuu sittenkin elämänsuuntansa etsijälle pelastusrenkaaksi tai ainakin elämäntarkoituksen tarjoajaksi. Rakastamisen kokemus on kuitenkin kuin häilyvä virvatuli.
Riemastuneena luin Andrei Ivanovin ilkikurisen ironisen päähenkilömme listan vironvenäläisyyteen liittyvistä vaatimuksista. Mainiota venäläisyyden itseironiaa:
”Virossa on helpompi olla muslimi kuin venäläinen! Pitää tehdä niin paljon kaikkea! Pitää uskoa niin moneen juttuun! Ja kieltää itseltään niin monta juttua!
Jos olet venäläinen, sinun pitää käydä Venäläisessä draamateatterissa. Pitää ihailla venäläistä kulttuuria.
Pitää ottaa uusi vuosi vastaan oikealla kellonlyömällä. Yhdeltätoista! Koko Venäjän kanssa! Oletko venäläinen vai etkö, voi vitulla päähän?!
Pitää seurata mitä Venäjällä tapahtuu. Pitää katsoa olympialaisia ja pitää lukua mitaleista.
Lukea Peleviniä, Prohanovia, Prilepiniä ja jotain siellä jalkalistan takana… Sinun pitää kannattaa jalkapallossa Venäjää Viron joukkuetta vastaan. Karjua megafooniin: ”Vee-nää-jää!!!”
Pitää laskea kukkia kaatuneiden muistomerkille. Matkustaa Pyhtitsaan. Käydä katsomassa Viktjukia. Laskea kukkia. Mennä Pugatšovan konserttiin.
Lukea ”Argumenty i Faktya” ja ”Kommersantia”, ”Denj za dnjomia” ja Delfiä.
Pitää haukkua Viron lakeja.
Juoda ja yrjötä muiden kanssa!
Et voi olla huomaamatta, että venäläisiä painostetaan. Velvollisuutesi on huomata se. Jos et huomaa, et ole enää venäläinen, koska venäläisiä painostetaan, ja jos olet lakannut tuntemasta, että sinua painostetaan, olet siis vähitellen lakannut olemasta venäläinen!”
Kaikesta tästä tunnollisesta venäläisyyden vaalimisesta huolimatta ystävämme uskoo venäläisyyden Virossa katoavan, kahdenkymmenen viiden vuoden aikana tai jälkeen. Näin siksi, että koulut virolaistuvat eikä ole ketään opettamassa enää venäjää. Vanhemmilla kun on huolia riittävästi muutenkin.
Ken elää, se näkee.
Andrei Ivanov: Kourallinen tomua. Aviador 2018, 396 sivua. Suomennos Jukka Mallinen.
Annelin kirjoissa 