Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta

Masha Gessen kirjoittaa nyky-Venäjästä tuoreesta näkökulmasta. Kirja on tervetullut täydennys runsaaseen Venäjän politiikkaa ja kansalaisia käsittelevään kirjallisuuteen.

Luettuani loppuun Masha Gessenin järeän teoksen Venäjä vailla tulevaisuutta, Yksinvaltiuden paluu (2. painoksessa Totalitarismin paluu) ajattelin alakulon sävyttämällä kyynisyydellä Venäjän kansan enemmistön saaneen sen, mitä se on halunnut (vaikkei sittenkään ansainnut): paluun yksinvaltiuteen. Gessenin teos kuvaa tuoreesta näkökulmasta, miten ja miksi tähän tilaan on 1990-luvun alussa arasti orastaneesta kansanvallasta ja suojasäästä tultu.

Masha Gessen (s. 1967) on venäläis-amerikkalainen reportteri ja kirjailija. Hän syntyi Moskovassa, eli lapsuutensa Yhdysvalloissa ja on työskennellyt 20 vuotta toimittajana New Yorker -lehdessä. Gessen asuu pysyvästi Yhdysvalloissa. Hänen teoksensa valittiin viime vuonna Vuoden tietokirjaksi (National Book Award) Yhdysvalloissa. Lisäksi kirjalle on sadellut useita muita Paras kirja -palkintoja.

Tieteiden jälkeenjääneisyydestä

Teoksen toinen painos. Alaotsikkon teksti on muuttunut Totalitarismin paluuksi.

Kirja on massiivinen fresko. Siinä Gessen porautuu ensin Neuvostoliiton tieteellisiin hierarkioihin eri tutkimusalojen ulossulkemisineen ja sen myötä vuosisadan saatossa syntyneisiin jälkeenjääneisyyksiin yhteiskuntatieteissä, sosiologiassa ja psykologiassa.

Materialistiseen maailmankuvaan rakennettua valtiota ei kiinnostanut yhteisöjen ja ihmispsyyken liikkeet ja lainalaisuudet. Pitihän yksilöille kehittyä tavoitteet, jotka ovat linjassa heidät tuottaneen yhteiskunnan tavoitteiden kanssa. Poikkeamia saattoi olla kaksi: rikolliset ja mielisairaat. Näille molemmille ihmisryhmille oli omat käsittelykeinonsa. Sisäinen konflikti ei kuulunut vaihtoehtoihin. Venäjän psykoanalyysin loppu 1925 merkitsi lähes täydellistä loppua myös psyyken tutkimukselle.

Tieto ja tiede kumuloituvat. Kun sosiologiaa varovasti vapautettiin toisen maailmansodan jälkeen Leninin sille langettamasta kirouksesta, maan sosiologit kokivat vuosikymmeniä oman aloittelijamaisuutensa läntisten kollegoittensa rinnalla. Lännessä tutkijat seisoivat lähtökohdiltaan edeltäjiensä harteilla ja nämä vuorostaan omien edeltäjiensä harteilla.

Sosiologian paluu ihmistutkimuksen tärkeäksi haaraksi, ensin länsimaisen sosiologian kritiikin kaavussa, on kuitenkin keskeinen aines Masha Gessenin teoksessa. Kun politbyroo päätti perustaa huippusalaisen konkreettisen sosiaalisen tutkimuksen instituutin, uusi elin sai tehtäväkseen paitsi kritisoida porvarillisia teorioita, myös tutkia neuvostoyhteiskuntaa.

Sosiologinen tutkimus kristalloituu teoksessa käsitteessä homo sovieticus. Käsite on näkyvänä ja näkymättömänä teoksessa läsnä ja lukijan tunnistamana punaisena lankana halki kirjan. Kun siis yksinvaltius palasi, se sai palata kansalaisten enemmistön halusta.

Tässä katsannossa kirja seuraa neljää Putinin kauden sosiologia ja yhteiskuntatieteilijää, Lev Gudkovia, Juri Levidaa, psykoanalyytikko Marina Arutyunyania sekä filosofia ja poliittista aktivistia Aleksandr Duginia. Heidän valitsemansa reitit kulkevat kovasti eri suuntiin. Heistä Gudkov ja Levida ovat analysoinneet mielipidekyselyiden materiaalista ihmisten ajattelunkeskittymiä, Dugin on ideoinut vastavoimana reipasotteista euraasialaista, nationalistista politiikkaa. Niistä myöhemmin.

Neljä nuoren polven aikuista pitkässä seurannassa

Masha Gessen on seurannut muutaman nuoren aikuisen (nyt jo keski-ikäisen) elämää lapsuudesta nykypäivään. Olisin odottanut hänen kertovat, missä nuo haastattelut on tehty. Kun tieto puuttuu, oletan ainakin osan niistä tehdyn Venäjän ulkopuolella.  Heitä seurataan teoksessa pitkin matkaa elämänvaiheittain, joten en pystyisi kertomaan kenenkään yhtenäistä elämäntarinaa ilman uusintalukemista.

He kaikki ovat syntyneet vuonna 1984 tai liki tuolloin, aikana jota George Orwell veikkasi kuvaamansa yhteiskunnan päättymisvuodeksi. Orwell erehtyi muutamalla vuodella – tai oikeammin – erehtyi reippaasti. Muutos jäi sittenkin kestävyydeltään lyhytaikaiseksi.

Gessen haastatteli henkilöitä yhden vuoden mitassa. Žanna on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisten vuosikymmenten näkyvimmän oppositiopoliitikon, ensin Nitšni-Novgorodin kuvernöörin ja myöhemmän valtakunnallisen poliitikon Boris Nemtsovin tytär. Nemtsov ammuttiin Moskovajoen ylittävällä Bolšoi Moskvoretskin sillalla helmikuussa 2017 hänen ollessa iltamyöhään palaamassa kotiinsa. Murha jäi selvittämättä, vaikka siitä toki tuomittiin viisi tšetšeniä. Boris Jeltsin suunnitteli omina vallanvuosinaan Nemtsovista seuraajaansa, kunnes tämä astui Jeltsinin varpaille kritisoimalla jyrkästi Jeltsinin aloittamaa ensimmäistä Tšetšenian sotaa. Nemtsovia pidettiin mahdollisena ja todennäköisenä presidenttiehdokkaana vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Sellaista hänestä ei siis tullut.

Žanna seurasi viereltä ja sisältä käsin Venäjän opposition nujertamista, koki lopulta Venäjän vailla tulevaisuutta ja lähti maasta. Nykyisin hän toimii Bonnissa isänsä nimeä kantavassa säätiössä.

Maša on yksinhuoltajaäidin Tatjanan, fyysikon, tytär, päättelyni mukaan isänsä puolelta juutalainen. Isä menetti opiskelupaikkansa Moskovassa ja joutui palaamaan Kaukoitään. Gessen kuvaa kirjassa yliopistollisia ruumisarkkuja. Ne olivat juutalaisille yliopistoon pyrkijöille asetettuja matemaattisia ratkaisumahdottomuuksia, joilla estettiin muuten pääsykokeissa menestyneiden pääsy opiskelemaan. Tatjanan onnistui onkia ruumisarkkujen ratkaisut haltuunsa ja niiden avulla Maša läpäisi portin.

Mašan, avioeron jälkeen itsekin yksinhuoltajan, elämä näyttäytyy varsin rajuna. Hän liittyi Sotšin talviolympialaisten alla ehdollisesti vapautetun Mihail Hodorkovskin venäläiseen liikkeeseen, yritti päästä parlamentin jäseneksi 2016 ja radikalisoitui nykypäivää kohti siinä määrin, että liittyi Pussy Riot -punk-rockyhtyeeseen. Hän on kuin ihmeen kaupalla välttynyt niistä hillittömistä tuomioista, joita monille viimeisen suuren mielenosoituksen aktiiveille on langetettu pitkine vankisiirtolatuomioineen.

Noiden eri mielenosoitusten ja niiden tukahduttamisten kuvaukset ovat kirjan tärkeää ja yksityiskohtaisesti kuvattua antia. Parlamentin säädöksillä joukkokokoontumisia on vaikeutettu villillä määrällä määräyksiä ja ehtoja ja mielenosoitukseen osallistujalle voidaan lätkäistä jopa 1500 dollarin sakot. Houkuttaapa osallistumaan! Järjestäjien vankeustuomiot lasketaan vuosissa. Kahden viikon putka on peanuts.

Haastatelluista Serjoša, Aleksandr Jakovlevin pojanpoika, on teoksen tarinan päättyessä kadonnut Gessenin tavoittamattomiin. Isoisä Aleksandr Jakovlev oli Neuvostoliiton keskuskomitean jäsen vuodesta 1953 alkaen. Kirjassa hän näyttäytyy Mihail Gorbatšovin kauden ajattelijana ja neuvonantajana, jota uudistuksissaan sittenkin perin varovainen Gorbatšov kuunteli vain johonkin rajaan asti. Jakovlev toimi vuonna 1989 perustetun rehabilitointikomission puheenjohtajana. Komissio kävi läpi vanhoja oikeusasiakirjoja ja puhdisti perustamisvuonaan liki 370 000 terrorin uhrin nimen. Jakovlevin mukaan se oli noin kaksi prosenttia urakasta, sillä Stalinin joukkoterrorin uhreiksi on arvioitu joutuneen 20 miljoonaa ihmistä.

Ljošan, nykyiseltä nimeltään Aleksei Klauserin, elämää ja elämäntyötä koskevia osuuksia oli ahdistavaa ja pelottavaa lukea. Ljoša tunnisti jo nuorena homoutensa. Se pakotti hänet pidättyvyyteen; rakkaussuhteisiin ei ollut sijaa. Putinin kolmannen presidenttikauden alussa 2013 käynnistyi ankara kurinpalautus kaikilla yhteiskunnan rintamilla. Yhteiskuntaan läpäisevästi iskostettiin hysteriaan yltävä homofobia ja homoseksuaalisuuden synonyymiksi juntattiin pedofilia. Jokainen homoseksuaali on vaarassa. Omankäden oikeuden itselleen ottaneet katupartiot lähtivät lynkkaustavoittein saalistamaan määräpaikkaan houkuttelemiaan uhrejaan. Siinä hetteikössä taitava tiedemies Ljoša selvisi varsin kauan, kiitos vuosina 2008−2012 vapaamielisen Permin yliopiston, jonka tutkijana hän teki pitkähkön uran. Lopulta kaikki hänen toimintaedelletyksensä riistettiin. Hän pakeni maasta ja sai Yhdysvalloista turvapaikan.

Gessenin kirja käsittelee nyky-Venäjän suhdetta homoseksualismiin ja seksuaaliseen poikkeavuuteen varsin laajasti ja seikkaperäisesti kansalaisten ja poliittisen vallan (mielestäni) ”holokaustista” asennetta läpivalaisten. Milteipä masentavinta lukemaani tästä aiheesta!

Homo sovieticus

Gorbatšovin kauden alussa 1987 Neuvostoliiton keskuskomitea päätti perustaa ammattiyhdistysviraston ja työministeriön suojelukseen laitoksen ”tutkimaan neuvostokansan julkisia mielipiteitä ajankohtaisista sosioekonomisista kysymyksistä”. Laitoksessa kohtasivat sosiologit Lev Gudkov ja Juri Levada. Gudkov oli jo kauan sitten oivaltanut, että jos hän ei itse etsisi tietoa, tieto ei koskaan löytäisi häntä.

Tutkimuslaitos ehti toimia Putinin kolmannen presidenttiyskauden alkuun, kunnes Putinin määräyksen noudattamuuden seurauksena Levada sai potkut ja perusti Venäjän ulkopuolellakin tunnetun Levada-keskuksen jatkaen kansalaisten mielipiteiden ja yhteiskunnan analysointia. Vuonna 2016 Levada-keskus sai määräyksen liittää nimensä perään kansalaisjärjestöistä jo tutun määreen ”ulkomaan agentti”.

Tutkijain hypoteesin mukaan kaikki totalitaariset valtiot määrittelevät tietynlaisen ihmistyypin, johon niiden vakaus nojautuu.

”Uuden ihmisen luominen on hallinnon nimenomainen tarkoitus, mutta luomus ei ole niinkään hallinnon ideologian vastaanottaja kuin ihminen, jolla on parhaat edellytykset selvitä tietyssä yhteiskunnassa. Hallinto puolestaan tulee oman jatkuvuutensa taatakseen riippuvaiseksi tästä uudesta luodusta ihmisestä”, kuului Levadan teesi pestroikan vuosina.

Näin syntyi homo sovieticus -ihmistyypin muotokuva. Järjestelmä oli vuosikymmenet palkinnut kuuliaisuuden, yhdenmukaistumisen ja alistumisen. Levada esitti, että neuvostoyhteiskunnassa menestyvä jäsen uskoi itsensä eristämiseen, valtion paternalismiin ja ”hierarkkiseen tasa-arvoon” ja poti ”imperiumioireyhtymää”. Neuvostovaltio oli äärimmäinen isä ja äiti.
”Neuvostoliiton `sosialistinen` valtio on jo rakenteeltaan totalitaarinen, koska se ei saa jättää yksilölle lainkaan itsenäistä tilaa”, Levada esitti.

Saksalainen sosiologi Hannah Allardt ilmaisi asian runsas vuosikymmen aiemmin näin:
”Kun ihminen menettää yksilöllisyytensä ja siten kykynsä olla mielekkäässä vuorovaikutuksessa muiden kanssa, hänestä tulee pohjattoman yksinäinen ja sellaisena täydellisen otollinen totalitaarisen valtion alamainen.”

Totalitaarinen valtio hallitsee kaikkien elämää jakamalla arvostuksia ja tavaraa vastineeksi arvostetuista palveluksista.”Hierarkkinen tasa-arvo” merkitsi homo sovieticuksen tasa-arvoa vain ryhmien sisällä, kaltaisten kesken.

Levada käytti käsitettä antinomia, ristiriitaa kahden väittämän välillä ja osoitti, miten tällaiset antinomiaparit ovat ominaisia homo sovieticukselle. Yksi tärkeimmistä on imperiumioireyhtymä, missä Levada helppotajuisella esimerkillä osoitti, että neuvostoihmisen ihana elämä oli seurausta isänmaan koosta.

Homo sovieticuksen, jonka voisi yksinkertaistaa käsitteeksi alamainen, Levada uskoi sukupuuttoon kuolevaksi lajiksi, kunhan kahden rankan vaiheen kokeneet sukupolvet, neuvostovallan väkivaltaisen synnyttämisen ja Stalinin ajan terrorin, ovat siirtyneet ajasta iäisyyteen. Seuraavassa mielipidemittauksessa 1990-luvun alkupuolella hän sai havaita olleensa väärässä. Ihmisissä eli vahvan vallan kaipuu.

Totalitarismi, autoritarismi ja pseudototalitarismi

Homo sovieticus jatkaa kirjassa nimeämättömänä eloaan, kun Masha Gessen erittelee useiden eri yhteiskuntatieteilijöiden pyykityksiä totalitarismiksi ja autoritaarisuudeksi. Yksi heistä on Saksasta vuonna 1934 paennut psykoanalyytikko Erich Fromm, joka teoksessaan Vaarallinen vapaus (1941) esitti käsitteet ”vapaus jostakin” ja ”vapaus johonkin”.

Neuvostoihminen ei kestänyt vapautta, koska se oli vapautta pois tutusta menneisyydestä kohti tulevaisuutta, jota ei voinut nähdä eikä tuntea.  ”Autoritaarinen luonne palvoo menneisyyttä”, kirjoitti Fromm. Hänellä on pysyvyyden kaipuu. ”Luomisen ihme on hänen tunnekokemuksensa ulkopuolella.”

Masha Gessenin teoksen luettuani kiinnostuin oitis Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin teoksesta Neuvostoihmisen loppu. Onhan hän haastatellut kirjaansa suuren joukon entisiä neuvostokansalaisia. Kirjan otsikosta huolimatta havainnot ovat samansuuntaiset. ”He eivät päässeet eroon suuresta historiasta, eivät kyenneet jättämään sille jäähyväisiä, olemaan onnellisia sitä vailla”,  Aleksijevitš tiivistää. Kommunismi merkitsi suuruutta ylitse muiden: ”Isä muisteli, että hän oli itse alkanut uskoa kommunismiin Gagarinin avaruuslennon jälkeen. Me olemme ensimmäisiä! Me pystymme kaikkeen!” Kun perestroikan aika tuli, ”monet ottivat totuuden vastaan vihollisena. Ja samoin vapauden… kaikki olivat juopuneet vapaudesta mutta eivät olleet valmiita vapauteen. Missä se vapaus oikeastaan oli? Vain keittiössä…

Uusi väljentynyt olotila koettiin siis kodittomuutena ja juurettomuutena. Vapauden taakka kävi sietämättömäksi.  Aleksandr Jakolev oli ilmaissut saman antamassaan haastattelussa vielä profetaalisemmin: ”Me pelkäämme vapautta. Emme tiedä, mitä tehdä sillä. — Näin ilmaantuvat myös fasistiryhmät – huomispäivän iskujoukot.” Kansalaisten keskuudessa kaivattiin vahvan auktoriteetin paluu. Kun sellainen ”isä” tuli, hänen kansansuosionsa räjähti likelle 90 prosenttia. Mielipidemittaukset osoittivat, että Vladimir Putinia rakastettiin ja rakastetaan yhä.

Voima ei viehätä autoritaarisia ihmisiä siihen liittyvien arvojen takia, vaan sen takia, että se on voimaa. ”Ja samoin kuin voima automaattisesti herättää hänen rakkautensa, voimattomat ihmiset ja instituutiot automaattisesti herättävät halveksuntaa”, kirjoitti Erich Fromm. Vuonna 2008 Putin äänestettiin Venäjällä viiden kaikkien aikojen suurimman ihmisen joukkoon koko maailmassa.

Sosiologi Lev Gudkovia hämmästytti tutkimustuloksissa ainoastaan täydellinen tulevaisuudenkäsityksen puuttuminen. ”Mutta tutkiessaan kommunistista ja natsi-ideologiaa hän tuli siihen tulokseen, että retoriikan vetovoima perustui kummassakin tapauksessa arkaistiseen, primitiivisiin mielikuviin: yksinkertaiseen yhteiskuntaan, ”meidän” maailmaamme, heimoon.”

Gudkov näkee Venäjän totalitarismin uusiutuvana totalitarismina. Yhteiskuntatieteilijä Levida esittää kaiken jälkeen, että nyky-Venäjä on lähinnä pseudoautoritarismi, siis näennäisautoritarismi. Tämä lauhkea luonnehdinta vielä senkin jälkeen, kun koko kirjan mitassa kerrotaan ja kerrataan ne vallan keskittämisen ja mielipiteenilmaisun ja opposition tukahduttamisen luvuttomat toimenpiteet, joita Putinin hallinto on kahden vuosikymmenen aikana toteuttanut ja joista länsi-ihminen ei likikään kaikkea tiedä ja joista kohutuimmatkin hän alkaa jo unohtaa. Gessenin teos on siis myös nykyisen Venäjän hallinnon historiaa.

Entä vastavirrassa?

Sosiologien vastavirran päähenkilö on Aleksandr Dugin. Hänet nimitettiin 2009 Moskovan valtiollisen yliopiston sosiologian laitokselle. Hänen käsityksensä mukaan maailmaa ja erityisesti Venäjää vetää kaksi vastakkaista voimaa: euraasialaiset ja atlantistiset. Vasta Putinin valtaannousu merkitsi euraasialaisen aatteen todellista nousua. ”Individualistiset ja itsenäiset mielipiteet ovat ominaisia Euroopalle, johon me emme kuulu. Kuuliaisuus ja johtajaan kohdistuva rakkaus ovat Venäjän kansan ominaisuuksia”, Dugin esitti 2001.

Dugin nousi euraasialaisen aatteen näkyväksi julistajaksi. ”Euraasialaiset jatkavat lännen vastustamista niin kauan kuin länsi inttää omien arvojensa olevan universaaleja, pakottaa muut kansat omaksumaan ne…” Vuonna 2004 Kiovassa alkoi  oranssivallankumous. Duginin näkemyksen mukaan sellaisen estämiseksi Venäjällä tarvittiin uusi opritšina, terrorihallinto.  Georgian sota vuonna 2008 sai Duginin liekkeihin: ”Ne jotka eivät kannata iskulausetta ”Tankit Tbilisiin!”, eivät ole venäläisiä. — ”Tankit Tbilisiin! tulisi kirjoittaa kaikkien venäläisten otsaan.”

Siinä varmaan Dugin on oikeassa, että Venäjällä on kaksi päähaaraa. Sanotaan toista niistä vaikkapa Putinin hallinnon politiikkaa tukevaksi kansan selväksi enemmistöksi ja toista hajautetuksi, toimintaedellytyksiltään varsin verettömäksi vähemmistöksi.

Talous poissa

Masha Gessenin laajan teoksen suuri puute on kenties kuitenkin se, että yhteiskuntatieteellisessä ja sosiologisessa tarkastelukulmassaan se sivuuttaa talouselämän. Tietomme siitä ovat median aktiivisuuden varassa. Uusimman, Maailman Pankin, katsauksen mukaan romahtamista ounasteltu Venäjän valtiontalous on nousussa. Tulolähteet ovat pääasiassa öljy ja maakaasu. Oletan Gessenin aiherajauksen suurteokselleen olevan harkittu ja kenties osoitus siitä, ettei alue ole kirjailijan ilmeisiä vahvuuksia.

Gessen ei spekuloi Putinin jälkeisellä ajalla. Sitä ei oikein spekuloi kukaan. Luullakseni pidetään varmana, että Putin varmistaa oman koskemattomuutensa ja selustansa samalla tavalla kuin Jeltsin vaati itselleen turvatakuut ennen luopumistaan vallasta.

En kykene antamaan kokonaiskuvaa Masha Gessenin teoksesta. Selaillessani lukemaani kirjaa tajuan ne aukot, jotka jäävät tyystin koskematta. Vaikka Suomessa ilmestyy Venäjän kehitystä ja tilaa analysoivia teoksia kirja tai kaksi vuodessa ja niiden perusteella tietoperustamme on mahdollista olla kiitettävä, Venäjä vailla tulevaisuutta on yhtä kaikki huolellisen ja paneutuvan lukemisen arvoinen. Kirja palkitsee lukijansa, paljon nyky-Venäjästä tietävänkin.

Gesseniä on kiittäminen luotettavuuden takaavan runsaan lähdeaineiston käytöstä. Henkilöhakemisto on tällaisissa teoksissa ehdoton. Sen sain havaita, kun tahdoin tehdä joitakin henkilövertailuja kahden kirjan, tämän ja kaksi vuotta sitten suomeksi ilmestyneen Mihail Zygarin teoksen Putinin sisäpiiri, Nyky-Venäjän lyhyt historia välillä. Ei onnistunut. Zygarin kirjasta hakemisto puuttuu. Se tekee Zygarin kirjasta liki kertakäyttöisen. Zygar käsittelee kuitenkin Putinin sisäpiiriä, mihin vuorostaan Gessen ei puutu. Valta henkilöityy Vladimir Putiniin, ei hänen ”hoviinsa”.

Masha Gesseniltä on aiemmin, vuonna 2012, ilmestynyt suomeksi teos Kasvoton mies: Vladimir Putinin nousu Venäjän valtiaaksi (Otava).  Käsillä oleva uusi teos yltää vuoteen 2016.

Masha Gessen: Venäjä vailla tulevaisuutta, Yksinvaltiuden paluu. 2. painoksessa Totalitarismin paluu. Docendo 2018, lähteineen ja henkilöhakemistoineen 528 sivua. Suomennos Ilkka Rekiaro.

Kategoria(t): Löydöt, Poliittinen historia, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s