Pekka Tarkka: Onnen Pekka

Pekka Tarkan omaelämäkerralliset muistelmat ovat valtavan runsaat. Teos on sympaattinen.

Wikipediassa on Pekka Tarkalle (s. 1934) viisi määrettä: kirjallisuudentutkija, kääntäjä, filosofian tohtori, kirjallisuuskriitikko ja journalisti. Kaikille niille löytyy vankasti katetta.  Pekka Tarkan elämä ja ura on tuhti ja poikkeuksellisen monipuolinen.

Tarkka määrittelee omaelämäkerrallista teostansa Onnen Pekka lisäyksellä Muistelmia.  Määre on hitusen vähättelevä. Kokonaisuus on jämäkkä ja aihealueiltaan tarkoin punnitta. Onnen Pekka on Suomen kulttuurihistoriaa Tarkan lapsuudesta ja perhetaustoista aina vuoteen 1989, jolloin kirjoittajan pitkäaikainen ja (ulkopuolisen silmin) tärkein työnantaja ja samalla näkyvin julkisuuden foorumi Helsingin Sanomat täytti sata vuotta. Onnen Pekka kattaa siis muistelmia puolen vuosisadan mitassa.

Teos ei ole puhdas autobiografia, se on omaelämäkertaa järeämpi. Onnen Pekka on ennen muuta Suomen kirjallisuusjournalismin historiaa sekä ajan historiaa Pekka Tarkan näkemänä, kokemana ja itse tekemänä. Teoksensa tarkoitukseksi Tarkka määrittää Martti Haaviota lainaten suomalaisen kulttuurin vahvistamisen. ”Tähän kirjani voisi yhtyä.”

Muistelmista on kysymys, mutta ilman lähteitä. Lähteissä viivähti ajatukseni aina, kun ihmettelin muisteluksen tarkkuutta. Tuontasoiseen tarkkuuteen ja vivahteikkuuteen inhimillinen muisti ei tietenkään kykene. Kirjoittajan henkilökohtaisten arkistojen täytyy olla hyvin kartutetut sen lisäksi, että sanomalehtien arkistot tuoreuttavat ja tarkentavat haurastuneet muistikuvat. Muistinsa tuista Tarkka ei kuitenkaan mainitse. Aineistoluettelossa ei olisi ollut mieltä: siihen olisi pitänyt mahduttaa miltei koko tuona aikana Suomessa ilmestynyt kaunokirjallisuus ja vallan tolkuttomasti muuta.

Teoksen henkilöhakemisto käsittää liki 1 400 kotimaista ja ulkomaista kirjailija- ja kulttuurihenkilönimeä. Ne antavat huiman kuvan sivistyneistöstä, jonka kanssa Tarkka on pitkän uransa aikana ollut kanssakäymisissä.

Kirjamies on vahvan brittisilauksen hankkinut kielitaitoinen, monipuolisesti sivistynyt Suomen ja maailmankansalainen, jonka elämään kuuluu kirjojen ohessa klassinen musiikki, jossain määrin myös elokuva, arkkitehtuuri ja kuvataiteet. Vain teatterin ja oopperan tulkitsin jääneen näitä ohuemmiksi.

Onnen Pekkaa on nautinto lukea.  84-vuotias Tarkka on mestarillinen, säkenöivä kirjoittaja, joka ei jaarittele. Se analyyttinen, pisteliäs, oivaltava ja ilkikurisella ironialla mehustettu kädenjälki, joka on vuosikymmenten saatossa tullut lukijoille tutuksi Tarkan kirjoittamina elämäkertoina ja kirjaesittelyinä, esittäytyy Onnen Pekassa omakohtaisesti eletyn elämän värikylläisenä ajankuvana.

Hajuaisti on ihmisen aisteista pitkämuistisin.  Kun sotien jälkeen lapsuusajan tamperelaisbusseista poistetaan puukaasutin, bussin korvaavassa hajussa asuu tulevaisuus:
”Nyt se kulki naftalla, tuprutti pakoputkestaan savupilveä, joka tuoksui huikaisevan hyvältä, se oli rauhanajan ja kehityksen haju.”

Sukuhistoriansa kautta Pekka Tarkka maalaa muutamin valituin vedoin kuvan poliittisesti jakautuneesta Tampereesta ja työläisten Pispalasta nuoren pojan kasvuympäristönä. Luokkajako konkretisoitui heiveröiselle pojalle ensisijaisesti jalkapallon kautta. Siinä hän ei menestynyt.

Isä, pappi Topi Tarkka nimitettiin vaimonsa Ruth Sireniuksen myötäjäisinä Ahjolan opiston rehtoriksi. Ahjola on yksi setlementtiliikkeen opistoista Suomessa ja Ruthin isä Sigfrid Sirenius maamme merkittävin setelementtiliikkeen juurruttaja. Nuoren Pekan kasvuympäristöihin kuului myös setlementtiliikkeen Kalliola-opisto Helsingissä. Sigfrid Sireniuksen merkitys kasvuikäiselle nuorukaiselle on ollut ilmeisen suuri.

Kun Topi Tarkka valittiin setlementtiliiton johtoon, perhe muutti Helsinkiin, Mäkelänkadun ja Hämeentien risteykseen. Jälleen kertyi hajumuistoja:
Vedin sieraimiini Kallion kortteleissa leijuvaa raitiokiskojen ruostepölyä. Se tuntui kotoiselta, vierailut sukulaisissa olivat pitäneet minut koko ajan Helsingin tuntumassa…
Oltiin keskellä teollisuusmaisemaa: etelässä kaasulaitos vyörytti ilmoille pilviä, joihin liekit kajastivat, höyryveturi veti raskaasti vaunujonoa satamasta teurastamojen ohi ylämäkeen kohti Pasilaa. Elannon leipä- ja makkaratehtaiden hajut kantautuivat sopivalla tuulella Hämeentien kuilua myöten meille asti ja sekoittuivat etelästä nouseviin kaasun ja höyryn purkauksiin.

Vaikka lapsuuden kotikirjasto oli olematon, kirjoilla oli nopsasti taipumus tarttua nuoren koululaisen elämään. Niin myös niihin liittyvät tuoksut:
Nenäni haistaa tuon kaiken: sodan jälkeen ensimmäiset etelän hedelmät, sidotun kirjan hurmaava liimantuoksu, lehdillä viipyvä [tamperelaisen Varma Tarkka -tädin] kirjakaupan  ominaishaju, jossa lehahdus laattalattian pölynsidontaan käytettyä märkää sahanpurua. ”Melkein Proustia”, Tarkka luonnehtii tekstiään itsekin.

Jalmari Finnen Kiljusen herrasväki antoi ”arvokkaan oppitunnin anarkismista”. Anarkistia Pekka Tarkasta ei tullut, sen sijaan liberaali porvarispoika, joka kannatti Urho Kekkosta ja aikuisuudessaan hakeutui lähelle sosiaalidemokratiaa. Keskeisiksi arvoiksi ja elämänmittaisiksi eväiksi kypsyivät vapauden arvostus, tasa-arvo, yksilöllisyys, velvollisuudentunto, vastuu, rauhanaate, luonto ja demokratia. Tällaisia olin tekstin sisältä pitkin matkaa tunnistavinani.

Erään sortin luontoanarkismia on tuonut tutuksi elinikäinen ystävä Pentti Linkola. Tarkka on liikkunut Linkolan kyydissä, missä tämä kulloinkin on asunut, kalastanut ja rengastanut lintuja. Nuorena aikuisena läheinen ystävä oli Pentti Saarikoski. Molemminpuolinen vieraantuminen alkoi Saarikosken käynnistettyä oman kommunistisen herätysliikkeensä. Onnen Pekan aikarajauksen ulkopuolelle jäävät Pekka Tarkan järkälemäiset Pentti Saarikoski -elämäkerrat I ja II vuosilta 1996 ja 2003. Muistan lukeneeni, että Saarikoski toivoi juuri Tarkkaa elämäkertansa kirjoittajaksi ja parhaan mahdollisen kirjoittajan hänestä myös sai.

Pekka Tarkka on teoksen mukaan ollut kolme kertaa naimisissa. Kukin elämänkumppaneista, kääntäjä ja kirjallisuustieteilijä Auli Kostioja (myöh. Viikari; avioliitto 1958−1970), Marianne Paersch (1971−1977) ja Leena Majander (1983−1991) olivat myös työkumppaneita. Tarkka kertoo heistä arvostavasti ja lämpimästi. Kysymys on myös yhteisten lasten äideistä.  Mariannen kanssa vaikeudet tuntuvat kilpistyneen poliittiseen eriseuraisuuteen. Marianne oli lähetystyöhenkinen vähemmistökommunisti.

Pekka Tarkka teki yliopistouraa Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella opettaen ja tutkien ennen muuta Joel Lehtosta, kun hänet poimittiin kirjallisuustoimittajaksi Helsingin Sanomiin 1958, esinaisena legendaarinen Toini Havu. Toini Havun persoonaa, käyttäytymistyyliä sekä kirjallisia antipatioita ja sympatioita kuvaavat alueet Onnen Pekassa ovat herkullista luettavaa, ulkopuolisille heikosti tunnettua mutta kiinnostavaa kulttuurijuorua. Havun ote toimituksessa tuntuu yksinvaltaiselta. Havu oli kuvauksen perusteella arvonsa ja valtansa tuntenut nainen, jolla oli vahvat mielipiteet ja joka taittoi matkan kuin matkan taksilla. Tarkka yritti oppia toimituksen tavoille.

Havun hampaisiin joutuivat kirjallisuustoimittajat Tuomas Anhava ja Kai Laitinen, molemmat modernisteja. Havu itse oli koskenniemeläis-konservatiivinen ja hänen aikanaan V.A. Koskenniemen valta ulottui myös Helsingin Sanomien kulttuuritoimitukseen. Anhavan Toini Havu savusti ulos lehtitalosta eikä sietänyt tätä koskaan. Kai Laitinen lähti itse, Parnasson päätoimittajuuden kautta yliopistomaailmaan.

Väinö Linnasta tuli soraa Toini Havun kenkiin, ei yksin Tuntemattoman sotilaan vaan myös Täällä Pohjantähden alla -trilogian vuoksi, missä ainoa Havun onnistuneeksi tunnustamaa oli trilogian nimi. Kun Havu arvioi Niilo Lauttamuksen kirjan Kannaksen lapset, kiittävän kritiikin mukaan teos oli ”vapaussotaan liittyvän virheellisen `historian` tuherruksen asiallinen vastapaino”. Linnasta on tullut Havulle tabu.

Kun Pekka Tarkka päätti jättää Hesarin 1961 ja siirtyä Uuteen Suomeen Annamari Sarajaksen johtamaan, tuolloin vireään kulttuuritoimitukseen, Havun saatesanat olivat kitkerät:
[Timo] Tiusanen ja minä olimme nauttineet ”suopeuteni ansiosta teille kuulumattomia etuoikeuksia”, saaneet ”sellaisiakin kirjoja, joita sitten ette olleet kypsiä arvioimaan”. Järjettömät luulottelut olivat Havun mukaan vääristäneet olemukseni: en sopeutunut tehtäviini vaan kuljin epärealistisissa unelmissa, innostuin ja herpaannuin yhtä nopeasti. Minulla ei ollut omia ideoita, syyllistyin ilmikapinaan ja röyhkeyteen. ”Et ole valmis arvostelija.” Lopuksi hän toivotti onnea tulevissa vaiheissa. ”Luonteeltasi konservatiivisena ehkä sovitkin paremmin US:een.”

Kun Eljas Erkko väistyi, tilalle 1992 astunut nuori Aatos Erkko alkoi uudistaa Helsingin Sanomia ja puuttui myös Toini Havun toimintaan. Tämä sanoi itsensä irti ja toimi siitä alkaen freelancerina. Pekka Tarkka kävi kerran Havun ehtoopuolella tapaamassa häntä vanhainkodissa. Kohtaaminen oli lämminhenkinen.

Uudessa Suomessa vallitsi tilanpuute. Siksi jokaisen julkaistavan jutun tuli olla laadukas ja punnittu. Lehdellä oli joka taidelajissa maineikkaat kriitikot. Vaikka monikymmenvuotisten kriitikoiden V.A. Koskenniemen ja Rafael Koskimiehen tekstien ”parasta ennen päivä oli jo jäänyt taakse”, näillä kahdella jätillä oli kuitenkin ”hallussaan Euroopan klassisen kirjallisuuden perintö tavalla, jota etäältä kadehdin”.

Juuri tuo, Euroopan klassisen kirjallisuuden perintö, on se kiistaton Pekka Tarkan pääoma, jota Onnen Pekkaa lukiessani juuri hänessä sekä ihailin että haikailin.  Kun se perintö on Suomessa haalistunut, se on tapahtunut Tarkan aktiiviuran jälkeen.

Mutta kaikkea aikansa. Uusi Suomi oli konservatiivinen puoluelehti ja päätoimittajaksi 1964 astunut Pentti Poukka teki sen myös tiettäväksi. Sarajas oli siirtynyt yliopistoon. Tarkka tajusi väärinarviointiensa jälkeen oman lähtölaskentansa alkaneen.  Se konkretisoitui arvosteluun Jörn Donnerin Uudesta Maammekirjasta, jota Uusi Suomi ei julkaissut, ja vieläkin kärjistyneemmin filosofi Georg Henrik von Wrightin kirjoittamaan tekstiin, jossa Wright vaati Yhdysvaltoja luopumaan sotatoimista Vietnamissa. Wrightin teksti julkaistiin samanaikaisesti kaikissa suurissa pohjoismaisissa lehdissä. Uusi Suomi ei liittynyt mukaan. Tarkasta Poukan ratkaisu oli häpeällinen.

Yksi näyttävimmistä jaksoista Pekka Tarkan uralla on kiistatta kausi Helsingin Sanomien koko kulttuuritoimituksen päällikkönä 1984−1988.  Aatos Erkko oli halunnut kulttuurisivuista Suomen upeimmat, ja tehtävää toteutti ennen Tarkkaa ansiokkaasti Marja Niiniluoto. Tarkka tuli sitten tehneeksi Pohjoismaiden näyttävimmät kulttuurisivut. Lehti oli menestyksensä kukkuloilla ja kulttuuritoimitukseen oli varaa palkata kunnioitettava määrä erikoistoimittajia. Lehti käytti hulppeaa määrää ulkopuolisia avustajia, omalla alallaan maan parhaita. Muistan Tarkan maininneen toiselle tuhannelle yltäneen avustajarekisterin.

Tarkka pohdiskelee teoksessaan journalismin filosofiaansa. ”Perinteisen esteettisen näkemyksen mukaan kulttuuritoimittajat ovat taidekentän edustajia mediassa. Journalistisen näkemyksen kannattajat tähdentävät, että kulttuuritoimittajat ovat median edustajia taidekentässä… Edustinko taiteita lehdessä vai lehteä taiteissa? Vastaus on ilmiselvä: sekä että.”  Hän halusi aiempia lyhyempiä juttuja, haastatteluja, kolumneja, väriä, iloa ja eleganssia.

Tarkan journalistiuraan ehti mahtua lukuisia kirjallisuussotia. Yksi niistä, 1970-luvun alkuun osunut, koski WSOY:n julkaisulinjaa. Vastakkain ajautuivat kahden omistajasuvun Jänttien ja Meinanderin tukijat. Yrjö A. Jäntti oli nimittänyt uudeksi pääjohtajaksi Hannu Tarmion, uudistushenkisen johtajan, jota oltiin pian erottamassa. Kamppailu linjasta kilpistyi yhtiökokoukseen, johon istuvan hallintoneuvoston (Meinander) ja halutun uuden (Jäntti−Tarmio) taustatahot olivat ennalta hyvin valmistautuneet. Tarmion puoli voitti niukasti. Helsingin Sanomat, Pekka Tarkka kärjessä, toimi täysin rinnoin journalismissaan Tarmion puolesta.
Kirjallisuus ja tiedonvälitys näyttivät voimansa, liberaali demokratia eteni”, Tarkka tiivistää, osin omaa vallankäyttöään.

Hannu Salaman romaanista Siinä näkijä missä tekijä tuli toinen vedenjakaja. Tarkka esitteli kirjan hyvin näyttävästi ja positiivisesti. ”Sitten lähti liikkeelle marxilais-leniniläisen kirjallisuuskritiikin jyrä”, hän luonnehtii seurauksia. Kommunistisen puolueen vähemmistön nuoret käännynnäiset Rauno Setälä ja Anssi Sinnemäki vaativat eri foorumeissa moisen ”repsahtaneen” ja ”salakaunaisen” kuvauksen tilalle ”rohkeita taistelijoita, todellisia internationalisteja, maailmanlaajuisen fasisminvastaisen taistelurintaman sankareita”.

Tarkka käynnisti vastakritiikkinsä sellaista kirjallisuuskäsitystä vastaan, missä ”romaanihenkilöiden tulisi olla, aina ja kaikessa, marxilaisen historianaapisen muniva kana”. Tarkka kertoo syyttäneensä molempia kirjailijan tehtävän latistamisesta. ”Itse tykönäni mietin, että tulossa olisi vielä pahempaa, jos Salaman syyttäjien kaltaiset pukarit saisivat tavoittelemansa vallan. Silloin kirjailijat joutuisivat käskynjaolle ja saman tien toverituomioistuimen kautta ojennusleirille.”

Suomessa oli tapahtunut sukupolven vaihdos, yksi Tarkan ammattiuran aikaisista. Nuorstalinistisen hyöyn Tarkka kuvaa raatelevan rajuksi uusstalinistiseksi tsunamiksi (Tarkka käyttää sen leviämisestä kulttuuripiireihin sanaa epidemia). Jo ennen esimiesasemaansa kulttuuritoimittajana työskennellyt Tarkka oli käynnistänyt oman vastarintansa uusstalinismia vastaan. Julkisesta tuleen astumisesta hän sai osakseen  raivoisan vastamyrskyn. Rohkea tyyppi, pakko myöntää! Luvuttomat aikalaiset ajattelimme samansuuntaisesti kuin hän, mutta pysyimme turvallisesti hiljaa.

Uusstalinistista vaihetta Suomen kulttuurielämässä Tarkka käsittelee varsin laajasti.  Rintamaerot konkretisoituivat myös toimituksen sisällä Tarkan toimiessa esimiesasemassa. Jäi tunne, että jokin kana jäi Tarkalta kynimättä ja hän on Onnen Pekassa halunnut kirjoittaa vanhat hiertäneet asiat ulos siten, kuin oli ne nähnyt ja kokenut. Kritiikki kohdistuu pariin kulttuuritoimituksen nimeltä mainittuun henkilöön. Osa toimittajakollektiivista nousi heidän johdollaan kapinaan Tarkan johtamistapaa vastaan. Sovitteluyritelmä yhteisessä laivaseminaarissa mitätöityi paljon suurempaan päällekkäistapahtumaan, Olof Palmen murhaan. Luennoija, Aftonbladetin Yrsa Stenius ei voinut saapua laivalle. Kun Tarkka ehdotti pääsyä pois esimiestehtävistä, hän koki itsensä liki loppuun palaneeksi.

Suomalaisen nuorstalinismin kokonaiskuvaan pyrkivää tutkimusta ei ole toistaiseksi ilmestynyt”, hän kirjoittaa teoksensa ilmestymisvuonna 2018, muta esittää siitä toki oman teoriansa lyhennelmän. 1980-luvulla ehti nousta vielä uusi kulttuurisukupolvi Pete Q:neen ja Koijärvi-liikkeineen.

Vuonna 1963 käynnistyi Lahden kansainvälinen kirjailijakokous -traditio. Tarkka oli siinä osallisena sekä toimittajana että yhden järjestäjätahon, Eino Leinon Seuran jäsenenä. Onnen Pekka kuvailee Tarkan muistoja Mukkulasta. Idän ja lännen kohtaamisiin sisältyi monia tragikoomisia tapauksia.

Suomen kirjakustantamot Tarkka lienee tuntenut paremmin kuin omat taskunsa ja kustantamojen kustannuspoliittiset erot, kirjailijaryppäät ja kustantamoiden ala- ja ylämäet syineen ja seuraamuksineen kuuluvat Onnen Pekan antoisaan ainekseen.   Tarkka kutsuu 1960-lukua kustantamoiden kukoistuskaudeksi. Syntyy Weilin & Göös. Gummerukseen kirjalliseksi johtajaksi noussut Ville Repo suuntasi yhtiönsä realistiseen kansankuvaukseen ja löysi Kalle Päätalon. WSOY leimautui vanhakantaiseksi ja modernistien kritiikki henkilöityi pääjohtaja Yrjö A. Jänttiin. WSOY:n kirjallisia voimia olivat Mika Waltari ja Eeva Joenpelto. Heikki A. Reenpään johtama Otava kokosi nuoria kirjailijavoimia, keskeisimpinä Paavo Rintalan, Pentti Saarikosken ja Hannu Salaman. Otavan kirjailijaharavana toimi Tuomas Anhava. Tammen Jarl Hellemann suuntautui kansainväliseen kirjailijaeliittiin rakentaen maineikasta Tammen kultaista kirjastoa.

Päivälehtien ja kustantamoiden ohessa Tarkka erittelee kirjallisuuslehti Parnasson linjaukset eri päätoimittajien ohjauksissa.  Hän erittelee myös omalta esimieskaudeltaan tarkemmin muutaman Helsingin Sanomien suuren kriitikkopersoonan. Tällaisia kirjassa ovat Erik Tawaststjerna, häntä musiikkikriitikoksi seurannut Seppo Heikinheimo ja kuvataiteiden Markku Valkonen. Yksi joukosta puuttuu, teatterikriitikko Sole Uexküll. Puuttuminen lienee vahinko, sillä kyllä hän kuului lehden kriitikkokalustoa Pekka Tarkan tultua kulttuuritoimituksen leipiin. Kylmiä pyyhkeitä saavat ne kirjallisuuskriitikot, joilta ei herunut montakaan kirja-arviota vuoden mitassa.  Tarkan moittijaksi nousee teatteritoimittaja Kirsikka Moring, jota Tarkka ei liioin kirjassaan silitä myötäkarvaan.

Onnen Pekka on liian runsas ”haltuun otettavaksi” yhdellä lukemisella. En siis plaraa opuksen sivuilta kaikkia niitä teoksia ja kirjallisuustutkimuksia, joita Pekka Tarkka on työuransa aikana kirjoittanut. Niitä on monta. Ne lukija tavoittaa jäsentyneimmin Wikipediasta. Mutta kaikkiin niihin liittyvät omat kiinnostavat taustansa, historiansa ja vaiheensa, jotka löytyvät vain Onnen Pekka -teoksesta. Niiden takana on valtava määrä työtunteja, -päiviä ja kuukausia, intohimoa, löytämisen ja oivaltamisen iloa.

Sivistys on pääoma, jonka voi kartuttaa ja ylläpitää vain paljolla sen eteen tehtävällä uurastuksella. Pekka Tarkalle se on ollut tapa elää. Kenties siksi teos on niin sympaattinen.

Pekka Tarkka: Onnen Pekka. Otava 2018, henkilöOnnenOhakemistoineen 575 sivua. Teos on kuvitettu.

Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Pekka Tarkka: Onnen Pekka

  1. Hannu Savolainen sanoo:

    Mikä ihmeen Sirelius? Käsittämätöntä sivistymättömyyttä!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s