Hannu Mäkelä: Valo. Kertomus rakkaudesta

Valo. Kertomus rakkaudesta on kuoleman julmuudesta huolimatta valoisa teos.

Svetlana, Svetulja, Svetulenka, Svetka, Svetulissimo ja vakiintuneessa muodossa Sveta. Kirjailija Hannu Mäkelä antoi neljännelle vaimolleen lukuisia hellittelynimiä. Sveta (= valo) Aksjonova toi valoa hänen elämäänsä yhdeksän vuoden mitassa. Valo. Kertomus rakkaudesta on Mäkelän tarina heidän kohtaamisestaan, tutustumisesta, rakastumisesta, vihkimisestä avioliittoon, syvenneestä rakkaudesta, lukuisista yhteisistä matkoista, Svetan äkillisestä ja yllättävästä kuolemasta, toisen surusta ja kalvavasta kaipauksesta.

Kirjoittaessaan kirjaa kuolleesta vaimostaan ja heidän yhteisistä vuosista Mäkelä koki Svetansa taas palaavan luokseen. Mäkelä oli haudannut syvästi uskovaisen vaimonsa Pietarin Smolenskin hautausmaan ortodoksiselle lohkolle. Muistot tulivat vahvoina kokemuksina. Kirja on suruprosessin keskeinen tuote ja samalla lääke kalvavan kivun keventämiseksi.

Mäkelä haluaa ja aikoo elää yhteisten muistojen kera. Jäihän hänelle Svetan pietarilainen perhe, kaksi tytärtä, nuorempi Olja sekä Ruslan kanssa avioitunut Olesja ja heidän yhteinen pienokaisensa Sonja. Vaimon fleece-pusero ja farkut ovat yhä samalla paikalla Nummi-Pusulan Sitarlan kodin korituolissa, mihin Sveta ne viimeisen kerran lähtiessään jätti pukeakseen ne ylleen taas saavuttuaan.

Hannu Mäkelä tutustui journalisti Svetlana Aksjonovaan, kun tämä tuli Pietarin Suomi-instituutin tilaisuudessa pyytämään haastattelua. Mäkelä muistaa olleensa rättiväsynyt ja yrmäkkä, kaikkea muuta kuin haastatteluvireessä. Kun hän halusi tekstiin muutoksia ja korjauksia, yhteydenpidosta tuli luonteva ja tarpeellinen. Mutta yllättäen se jatkui. Naisen luontevat ja lämpimät viestit saivat päivän valoisammaksi ja keveämmäksi. Viestit sähköpostitse alkoivat kulkea ristiin ja rastiin. Pian he myös matkustivat toistensa luo, puolin ja toisin.

Molemmat erosivat tahoillaan. Svetalle avioero osoittautui teknisesti paljon monimutkaisemmaksi kuin suomalaiselle Hannulle omansa. Molemmat tarvitsivat liitolleen myös läheistensä hyväksynnän. Svetan lapset kiintyvät Hannuun ja Hannun vaatelias sisko alkoi pitää Svetasta. Mutta Svetan äiti karsasti ja pappisveli puhui ja toimi vastaan. Äiti oli kuitenkin Svetalle hyvin tärkeä henkilö, josta hän halusi kantaa vastuuta, ainakin säällisiin rajoihin asti. Veljen vaatimukset olivat ehtymättömät.

Kun Sveta oli kuollut Šhotšin seudulla rappeutuvassa äitinsä kotikylässä ja hautajaisten jälkeen Hannu Mäkelä alkoi koota yhteistä aineistoa, hänen koneeltaan löytyi 37 618 viestiä, niistä suurin osa Svetalta hänelle. Se oli valtava massa, etenkin kun monet niistä olivat pitkiä kirjeitä. Näitä Svetan rakkautta hehkuvia, huolehtivia ja sympaattisia tekstikatkelmia Mäkelä on valinnut kirjaansa runsaasti, omiaan vain harvoin ja harkiten. Fokus on Svetassa ja hänen persoonassaan.

Hannu Mäkelän ei tarvitse käyttää suhteessaan suomalaisia sanoja rakkaus ja rakastaa, jotka puristuvat kieleltämme kankeasti. Hän on venäjäntaitoinen ja pehmeät solahtavat sanat ljubov ja ljubit liukuvat yhtä vaivattomasti kuin englanninkielinen valoisa love. Mutta Valo on valoisa! Hellittelysanat ovat molemmin puolin itsestään selviä ja luontevia.

Rakastavaiset viestittivät useita kertoja päivässä. Lopulta, jos Sveta ei ollut saanut Hannultaan viestiä yli kolmeen tuntiin, hän saattoi huolestua.

Heiltä puuttui yhteinen koti. Sveta halusi muuttaa Suomeen, mutta ei ennen kuin nuorimmainen Olja on oman elämän syrjässä kiinni. Pietarissa Sveta joutui avioeron saatuaan kommunalka-asuntoon, parempaan ei ollut varaa, kun länsipakotteiden seurauksena lehti lopulta lakkautui. Yhteisen asunnon hankkiminen oli rahasta kiinni. Aivan lopussa, viimeisenä yhteisenä vuotena Hannu Mäkelä myi Helsingin työhuoneensa aikeissa hankkia yhteinen koti Pietarista, Svetalle lastensa läheltä. Hanke jäi kesken.

Yhteisen kodin asemasta pari matkusti paljon, useamman kerran Italiassa ja Suomen Lapissa, mutta myös Virossa, Ruotsissa, Pariisissa, Kuubassa, Jordaniassa, Islannissa, Norjassa. Lomat olivat taide- ja kulttuurimatkoja, Euroopan suurten taiteilijain ja runoilijoiden jalanjäljille ja eri pyhäkköihin. Sveta viihtyi Uudessa Valamossa.

Hannu Mäkelä joutuu miettimään kuoleman kohtuuttomuutta. Hänen vaimonsa oli hieman yli viisikymppinen, hän itse suhteen lopulla 70 vuotta täyttänyt lonkkaleikkauksien tarvitsija. Sveta piti huolta terveydestään ja kunnostaan, hiihti, ui, pyöräili, ei tupakoinut tai juonut. Silti juuri hän sai (kenties) aggressiivisen noroviruksen, ei sallinut itselleen lepoa ja sydän petti. Arvailua!

Ortodoksi kuuluu haudata kolmen päivän sisällä. Sveta oli kaukana syrjäisellä seudulla Mustan meren rannalla siirtoon penseästi suhtautuvan äidin ja veljen luona. Ruumiinavausta ei siis tehty. Liioin Mäkelä aviomiehenä ei saanut edes kuolintodistusta. Kun sellainen puuttuu, virallisesti Svetlana elää suomalaispapereissa edelleen. Hänethän vihittiin täällä. Olkoon niin, niin on hyvä, ajattelee yllättäen lesken asemaan elämän sinkoama Mäkelä. Äsken vielä nuori kirjailija, sitten tuottelias kirjailija avioliitossa, toisessa ja kolmannessa, neljännen avioliiton myötä vuosikymmeniä nuortunut ja nyt eläkkeellä oleva, ikäisekseen itsensä tunteva leski.

Mutta kaipauksen ja ikävänkin kuristuksessa eteenpäin on elävän mieli. Tulee ensimmäinen joulu, jota he eivät vietä yhdessä.
”Valo loistaa pimeässä, kuten tuolla ulkona makuuhuoneen ikkunan takana puun oksille laitetut pienet tuikut. Ja vaikka sähkövalo sammuisi, tuikut palavat kuitenkin, ainakin mielessä. Valoon kyllä yhä uskon. Ja kun suurempi valo taas syttyy, sinäkin palaat, niin kuin aurinko, jonka joskus taas keväämmällä saatan nähdä nousevan naapurin kuusimetsän takaa kun on aamu ja kello viisi. Silloin viimeistään aina herään. Joulukuun lopulla koko ympäröivä maailma kuitenkin nukkuu vielä syvässä unessa. Minä vain olen valveilla ja odotan, että aamu alkaisi sittenkin taas murtaa tätä, väliin jo niin toivottomalta tuntuvaa pimeyttä”;
Hannu Mäkelä päättää optimismiin Valoaan kiittävän kirjansa.

Hannu Mäkelä: Valo. Kertomus rakkaudesta. Kirjapaja 2018, 312 sivua. Kansi: Tuija Kuusela/ Stiili.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s