Sabine Gruber: Daldossi – silmänräpäyksellinen elämä

Sabine Gruber on vuonna 1963 Etelä-Tirolissa Italiassa syntynyt itävaltalainen kirjailija ja esseisti. Dalsossi oder das Leben des Augenblicks on ainoa häneltä suomeksi ilmestynyt teoksensa.

Bruno Daldossi on eläkkeellä. Oikeastaan hänen lehtensä on siirtänyt hänet sivuun. Hän on pitkän ja loistavan uran tehnyt sotakuvaaja. Takana elämäntyö helvetin ytimissä: Sarajevossa, Tšetšenian sodassa, Irakin sodassa, Afganistanissa…
Nyt hän kaipaa toimeksiantoja. Hän ei osaa olla yksin, toimettomana.

Hän hakee kontakteja, etenkin naisseuraa ja täyttää aikaansa ryyppäämällä. Se on sana, jota hän tuskin itse käyttäisi itsestään. Alkoholisti harvoin myöntää olevansa alkoholisti. Kaikkihan heistä joivat.

Itävaltalaisen kirjailijan Sabine Gruberin vivahteikas teos Daldossi – silmänräpäyksellinen elämä kertoo elämän tarkoituksesta, arvosta ja merkityksestä ja sen kääntöpuolena väkivallan ylläpitämästä luvuttomien ihmisten elämän arvottomuudesta. Sen kanssa Bruno, luvuttomista hengenvaarallisista tilanteista selvinnyt valokuvaaja, on joutunut silmätysten, kun hänen elämänsä tärkein nainen Marlis oli pannut pitkän avosuhteen poikki ja muuttanut Venetsiaan toisen miehen rakastetuksi.

Miksi Marlis lähti? Sitä Bruno Daldossi pohtii miltei taukoamatta. Läpi kirjan hän kelaa suhdetta päässään.
”Olet aina vain vähemmän, Dardossi kuuli Marlisin sanovat. Jotain sinusta on jäänyt noille kauhujen näyttämöille ja pois karisseen määrä on jatkuvasti kasvanut. Tarvitsen ihmisen, joka elää kanssani tässä ja nyt, ihmisen joka rakastaa minua nyt.”

Sabine Gruber luo ”tulkinnan aikakautemme valheista sodiksi kutsutussa mediateollisuudessa, jossa uhreilla, viattomilla sivullisilla on palkaton cameo-rooli”.

Marlis on uupunut odottamaan. Hän halusi Brunon suuntaavan ammattitaitonsa pois kauheuksien ja ihmisoikeusrikosten kentiltä. Mutta eihän luopuminen auttanut huippukuvaaja Don McCulliakaan. Hän oli joutunut Ugandassa vankilaan, jossa häntä oli hakattu, potkittu ja pakotettu katsomaan teloituksia.  Vetäytyminen nuoren vaimon vuoksi jäi väliaikaiseksi. McCull palasi kameroineen Syyrian taistelukentille.

”Naisille ei sitten kelpaa mikään…
Bruno oli kaksikymmentä vuotta McCullia nuorempi – miksi hän oli lopettanut? Pelkästään iästä se ei voinut johtua. Oliko Marlis ollut syy lopettamiseen? Myös Marlisille Brunon lopettaminen oli näyttänyt tulevan liian myöhään. Vai oliko syy alkoholi? Tai turhautuminen siitä, että mainetta ei ollut tullut riittävästi?”
Brunon on ylen vaikeaa ymmärtää. He olivat yhteen kasvaneet rakastavaiset.

Sabine Gruber kuvaa sitä, miten jatkuva suurten epäinhimillisyyksien kohtaaminen muuttaa ihmisen, tässä tapauksessa sotakuvaajat. Brunon muistelujen kautta syntyy vahva mielikuva siitä, että sotien raakuudet muuttivat voimakkaimmin miehiään kotiin odottavia naisia. He, kuten Marlis, elävät tauottoman pelon ja ahdistuksen keskellä. Mikä tahansa silmänräpäys saattaa muuttaa myös heidän elämänsä. Marlisin mielestä todellinen haaste ei ole selvitä sodasta, vaan selvitä arjesta.

Fyysinen Bruno palasi aina takaisin, halullisena naimaan. Mutta kokonaista Brunoa Marlis ei enää tavoittanut. Osa miehestä, kerta kerralta suurempi, oli jäänyt sotiin. Kotiin palattuaan tämä oli jossain muualla. Eläintarhanhoitaja Marlisille tärkeät asiat saivat puolipoissaolevan kuuntelun, kenties ripauksen ironiaakin hoidokkikarhuista.  Bruno tuntee läntisen yltäkylläisyyden keskellä syyllisyyttä.

Marlis alkoi vihata Brunon työtä ja lopulta ylenkatsoa hänen aikaansaannoksiaan, valokuvaajan silmin loistavia kuvia, joita saattoi nähdä näyttelyissä. Marlisille Brunon työ on kameralaukaisimen näpsäytyksiä samanaikaisesti, kun Brunon silmät todistivat jotain kammottavaa, mihin kuvaaja ei kuitenkaan puuttunut. Useimmiten puuttuminen olisi tiennyt oman hengen menoa. Bruno hoiti toimeksiantoaan. Puuttumattomuus kasvoi parisuhteessa väliin.

”Hän oli vain näpännyt pari kuvaa, ei muuta. Ei ollut pelastanut edes yhtä ainoaa lasta. Ei ollut vienyt osuman saanutta sairaalaan. Hän ei ollut estänyt mitään. Oli vain aina kytännyt, että jotain tapahtuisi.”

Tuohon ratkaisemattomaan kysymykseen Bruno asemoi itsensä uudelleen tapahtumiltaan varsin niukan teoksen aikana. Hän tietää, että sodan keskellä hän toimisi kuten aiemminkin, harkiten mutta sangen suurin riskein.

Sabine Gruber kuvaa kirjassaan median huoraavaa roolia:
”Kuvatoimistot ostavat kyllä kuvaajilta kuvia, mutta tekevät niille sitten mitä lystäävät. Pohjimmiltaan ne etsivät kuvia, jotka toistavat yleisiä kliseitä, kuvia täyteen lastatuista pakolaisveneistä Välimerellä, kuvia Syyrian rauniomaisemista tai kiviä viskovista palestiinalaisista – ne haluavat vaihdettavissa, kierrätettävissä olevaa materiaalia.”

Hän oli harjoittanut itseään tiettyyn piittaamattomuuteen, pysymään hankalissa tilanteissa rauhallisena. Aina hän ei ollut onnistunut:

Räjähdyksen voima oli repinyt auton oven saranoiltaan ja oli lennättänyt Daldossin ulos autosta. Hetken aikaa hän oli ollut taju täysin kankaalla ja oli sitten juossut muiden perään mielessään vain yksi ajatus: Marlis.
Marlisin vuoksi hän oli tehnyt kaikkensa säilyäkseen hengissä, oli vältellyt osumaa viimeiseen saakka. Hän oli ensin nähnyt pelkkää oranssia, sitten pelkkää mustaa. Hän oli ponnistellut saadakseen värit ja muodot taas omille paikoilleen. Tuolla sotilas. Tuolla suoja.

Näitä vähällä piti -tilanteita Daldossi kelaa mielessään, tilanteita piiritetystä Sarajevosta, Afganistanin miinakentiltä ja tuhotusta Grosnista. Niitä on paljon.  Ne tulevat aivoihin otettuina ja ottamatta jääneinä kuvina. Daldossi ylenkatsoo mielessään reportteri Henrik Schultheissia, jolle hän otti kuvansa. Henrik varjeli henkeään ja kokosi juttujaan hotellin turvissa, ja suurenteli kotipuolessa urheuttaan. Ex-vaimon Johannan ihanteellista kuvaa miehestään vaarojen keskellä Bruno ei halua rikkoa. Raajarikkojahan he molemmat.

Vaikka Sabine Gruber kuvaa terävästi Bruno Daldossin tekoja ja aprikointeja, minun oli vaikeaa saada miehestä otetta. Hän on charmantti, sympaattinen ja karismaattinenkin, vaikka juo tolkuttomasti, on kadottamassa mieskykyään ja nykyisin kuorsaa nukkuessaan. Hänellä on tumma, tupakan madaltama ääni. Bruno osaa myös kuunnella. Rahojensa suhteen hän on hyvin suurpiirteinen.

Marlisin puuttuessa hän turvautui Itävallassa kerran ostettuun seurakaunottareen. Romanialaisnainen Bredica kertoo aktin jälkeen omista unelmistaan, halustaan palata Romaniaan ja avioitua siellä. Myöhemmin nainen palaa Brunon elämään taloudellisin avunpyynnöin. Kun Bruno osoittautuu kerran auttavaiseksi, Bredica palaa vielä suuremman pyynnön kera. Toinen parituksen uhri, nigerialainen pakolainen, kielitaidoton Djamila on todellisessa pulassa. Akuutein ongelmista on välittömästi vaadittu maksamatta jäänyt kahden kuukauden vuokra. Bruno maksaa itselleen ventovieraan afrikkalaisnaisen vuokrat ja tekee selväksi, että kyseessä oli viimeisestä  avunpyynnöstä. Ei kuitenkaan. Myös Bredice on pahassa luisussa. Hänen hampaansa ovat kamalannäköiset. Bruno tilaa hänelle ajan omalta hammaslääkäriltään ja ilmoittaa maksavansa hampaiden kunnostuksen.

Kyse on kaukana seksistä, vaikka Bredica haluaisi korvata saamansa avun ainoalla käytettävissä olevalla keinollaan. Kyse ei ole liioin armeliaisuudesta. Bruno kohtelee Bredicaa ihmisenä, kaltaisenaan, ihmisenä jonka elämällä on arvo.

Mutta saako Bruno Daldossi Marlisin takaisin päättäessään matkustaa Venetsiaan? Samanaikaisesti Henrikin ex-vaimo, toimittaja Johanna on taivuteltu artikkelintekomatkalle Lampedusaan, Italian etäisimmälle saarelle Tunisian rannikon tuntumassa. Saaresta on tullut Libyan venepakolaisten epätoivoinen päätepiste, vankila keskellä merta. Lehti haluaa reportaasin Lampedusan pakolaisleiriltä.

Itävaltalaisen Bruno Daldossin matka Venetsian kautta Lampedusalle, enemminkin vaiston kuin järjen ohjaamana merkitsee oman elämän merkityksen löytymistä. Se ei löydy Johannasta. Sabine Gruber vyöryttää vavahduttavasti Eurooppaan pyrkivien pakolaisten painajaismaisen tilan, niin uppoavissa paateissa kuin pelastuneilla tiukkaan vartioiduissa ja suljetuissa leireissä. Mihin vailla työnantajan toimeksiantoa Bruno Daldossi pyrkii vuokraamalla saarella veneen?

Vasta vihoviimeisellä sivulla lukijalle avautuu koko kuva Bruno Daldossista. Kysymys fokusoituu tuntemattomaan nuoreen nigerialaispoikaan Olabukonolaan, moninkertaisessa pinteessä olevan vuokranmaksuongelmaisen prostituoidun Djamilan pikkuveljeen.

Marlis olisi onnellinen ja ylpeä Brunosta jos tietäisi. Enää hän ei saa tietää, ehkei välittäisikään.

Sabine Gruberin teos on vavahduttava, väkevä ja syvästi koskettava kertomus vastuusta ja inhimillisyydestä. Niistä rakentuvat ihmisen arvo ja elämän merkityksellisyys.

Kirja sijoittuu mitä tiukimmin aikaamme, siis meihin. Gruber antaa turvapaikkapakolaisille kasvot näyttämällä heidän hätänsä ja heihin kohdistuvan rikollisen riiston.

Luin Sabine Gruberin teosta ennen muuta ihmissuhdekirjana. Loppua kohti se muuttui itselläni vähäeleisesti ja psykologisesti taitavasti rakennetuksi päähenkilönsä kasvutarinaksi kohti oman ihmisyytensä maksimia.

Sabine Gruber: Daldossi – silmänräpäyksellinen elämä. Lurra Editions 2018, 392 sivua. Suomennos Olli Sarrivaara.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s