Kirjailijakohtaamisia Helsingin kirjamessuilla

Antoisa osa kirjamessuja on kuulla kirjailijoita itseään. Tässä koostetta omalta lauantailtani, sillä kolmen pitkän messupäivän jälkeen valitsin sunnuntaiaamuna saunan ja ensitutustumiseni niihin lukuisiin kirjoihin, jotka sain tai tulin hankkineeksi.

Vera Nieminen käsittelee huumorilla avioeroaan romaanissaan Ei muisteta pahalla.

Vera Nieminen on kirjailija ja hevosagrologi, mäkihyppääjä Toni Niemisen ex-vaimo, joka asuu Ylöjärvellä. Häneltä on ilmestynyt kaksi kirjaa, Avioliittosimulaattori (2013) ja Ei muistella pahalla (2018).  Uusi kirja käsittelee eroa ja kostoa huumorilla maustettuna.

Nieminen kertoi heittäneensä jo seurustelun alussa toiselle lauseen: ”Jos jätät mut, niin räjäytän sun postilaatikon.”  Mitä kaikkia kostoja voi sitten kehitellä, kun asiasta tuleekin tosi? Tunkea perunoita toisen auton pakoputkeen? Hirttää tämän lempilelu makuuhuoneen ovenripaan? Vera näkee itsessään humoristisia piirteitä, kun etäännyttää itsensä itsestään. Keventävänä elementtinä uutuuskirjassa on näkymätön kissa Heimo.

Avioliittosimulaattori päätyi teatteriesitykseksi Pyynikin kesäteatteriin. Se oli kirjailijalle hivelevä kokemus: Esitystä ei olisi ollut ilman hänen kirjoittamaansa kirjaa! Ohjeenaan kirjailijaksi haluaville Vera Nieminen antaa tämän neuvon: ”Kirjoita, kirjoita, kirjoita, mutta anna toisten lukea ja ole valmis ottamaan turpiin.”

Liina Putkoselta hersyi iloinen nauru, kun hän kertoi dekkaristaan Jäätynyt tyttö.

Liina Putkonen on toimittaja, joka voitti rikosaiheisen kirjoituskilpailun ja siitä kehkeytyi hänen esikoiskirjansa, dekkari Jäätynyt tyttö. ”Halusin leikkiä siinä ihmisten ennakkoluuloilla suhteessa maahanmuuttajiin. Piiloagendani on verrata eri kulttuureita ja uskontoja ja saada lukijaa tunnistamaan ennakkoluulonsa.
”Näin kirjassa ihmisten tappaminen on kerrassaan kivaa”, nauruherkkä Putkonen sinkautti. Miesten roolin hän myöntää jättäneensä ohuehkoksi. ”Yksi esilukija poliisikorkeakoulusta suuttui kirjan mieskuvasta.”
Tuleville esikoiskirjailijoille Liina Putkonen kertoi kirjoittamisen lisäävän kirjoittamista.

Myös Satu Hasantola on toimittaja ja esikoiskirjailija. Hänen kirjansa nimi on En palaa takaisin koskaan, luulen. Kirja on tavallaan sukutarina Pohjanmaalta. Tärkeä henkilö kirjassa on vanha, viriili Martta, eräänlainen perheen matriarkka, joka on vielä sukupuolisesti vireä.

Satu Hasantolaa kiinnostavat yhteiskuntaluokat ja luokkaloikat. Luokkaerot ovat ennen muuta henkisiä.

Kirja kuvaa myös luokkaloikkaa. ”Yhteiskuntaluokkien väliset erot ovat enemmän henkisiä kuin taloudellisia. Kyse on näköaloista tai näköalattomuuksista. Luokat rakentuvat sellaisista seikoista kuin syödäänkö kotona aterioita yhdessä, onko kotona kirjoja ja tunnetaanko taustoiltaan erityyppisiä ihmisiä.”

Hasantola kertoi haluavansa herättää empatiaa ja ymmärrystä erilaista maailmaa ja kokemuksia omaavia ihmisiä kohtaan. ”Parasta palautetta on se, jos ihmiset kertovat omia tarinoitaan, jotka ovat nousseet kirjani lukemisen johdosta.”

Satu Hasantola antaa alkaville ohjeiksi ”kirjoittaa kohti häpeää, sillä silloin etenee kohti jotain tärkeää. Etsi myös itsellesi jokin oma tapa kirjoittaa ja etsi itsellesi raa`at esilukijat!”

Antti Heikkinen luonnehti itseään Nilsiän eniten kirjoittaneeksi henkilöksi.

Nilsiän mies Antti Heikkinen on melkoinen kehveli kirjoittajaksi ja monialataiteilijaksi. Nyt häneltä on ilmestynyt veijariromaani Kehveli.  Kirjassaan hän kirjoittaa Suomen historiaa uusiksi ja löytyyhän sieltä jänniä asioita.

Heikkinen suosittelee jokaiselle kirjoittajalle, ei siis vain aloittelevalle, lukea oma kirja äänikirjana. (”Itse en kyllä kestäisi kuunnella omaani”, esiintyvä taiteilija totesi.) Oman tyylin (soundin) löytäminen on välttämätöntä aloitteleville, sillä ”toisen perseellä ei kannata lähteä laskemaan mäkeä”.  Itse hän kirjoittaa tyhjin vatsoin, silloin energia on aivoissa eikä ruuansulatuksessa. ”Lopetan sellaiseen kohtaan, mistä tiedän miten jatkaa.”

Antti Heikkisen mielestä kirjoittamisesta haaveileva ”kirjoittakoon, herra nähköön”.

Anja Snellman, kahden kymmenen viiden romaanin nainen ja todellinen konkari, tarttui uusimmassa teoksessaan Kaikkien toiveiden kylä itselleen rakkaaseen aiheeseen, johon oli mahdollista tarttua vasta pitkän kypsymisen jälkeen. Snellman kirjoittaa Kreetan saaresta, jossa hän on elänyt 1990-luvun alusta lähtien. Sen luvuttomat ihmiset, kulttuuri ja historia ovat hänelle tutut, mutta myös kasvavat ongelmat.

Kreetan kirous on turismi. ”Se on megaongelma. Se muuttaa kulttuurin ja luonnon. Kun katsoo Kreetan historiaa, se on yhtämittaista valloitetuksi tulemisen historiaa. Myös turistit ovat valloittajia.”

Turismi on megaongelma, kuvaa Anja Snellman kotisaartaan Kreetaa, josta hän on kirjoittanut teoksen Kaikkien toiveiden kylä.

Anja Snellmanin uudessa kirjassa kohtaa kaksi taustoiltaan aivan erilaista naista, 93-vuotias kreetalainen Agave ja 30-vuotias matkaopas. Heidän maailmansa ovat erillään, mutta heidän välilleen kehittyy aito ystävyys. Ennakkoluulojen ja epätodennäköisyyksien jälkeen alkaa elää yhteinen kiinnostus pienistä yhdistävistä asioista. ”Tykkäät säkin tomaateista?”

Kreeta ei ole paratiisi. Anja Snellman nosti esiin vanhusten huonon tilan ja eläkkeiden olemattomuuden. Moni asuu tv-laatikon kaltaisessa paikassa. Nuoret ovat muuttaneet mantereelle. Saaren kasvava ongelma on kierrätyksen puuttuminen.

Tommi Kinnunen on turkulainen opettaja ja kolmen romaanin mies. Uusinta, Pinttiä, on jo veikkailtu kovaksi luuksi Finlandia-palkintokisassa.

Varma Finladia-ehdokas, sanovat monet. En ole vielä lukenut.

Kuusamolaissyntyinen Kinnunen sijoitti Pintin tehdasyhteisöön, lasiteollisuuspaikkakunnalle. Hänen vaimonsa on Nuutajärveltä. Kirja kertoo sodan jälkeisistä jälleenrakennusvuosista 1949−1951.

”Ennen sotaa naiset eivät päässeet lasihyttiin. Vasta sotavuosina, kun lasia tarvittiin ja miespuhaltajia ei tehtaalla riittänyt, naiset päästettiin lasinpuhaltajiksi. Naiset etsivät omat tekemisen tavat, sillä mestareita ei enää ollut neuvomassa. Sodan loputtua naiset hätisteltiin jälleen toisarvoisiin töihin ja lasihytistä katosi ilo”, Tommi Kinnunen kuvasi kirjansa aikaa.

Sain lauantai-iltani päätteeksi tavata messukeskuksessa liudan Teos-kustantamon kirjailijoita. Siispä läsnä olleista lyhyesti.

Henriikka Tavi on kirjoittanut sysimustaksi chick-litiksi luonnehtimansa Tellervon. Aiemmin runoja kirjoittaneelle Taville kyse on ensiromaanista. Hauskaan kirjaan pyrkinyt Tavi sanoo kirjan satiirin olevan normaalia chick-litiä rajumpaa. Kirja sekoittelee vastakohtaisuuksia, kuten äklö/kaunis, ylhäinen/alhainen.

Mirjam Lohi on kirjoittanut kirjan Valuvan taikinan tapaus. Sen rikas henkilögalleria on saanut hahmoja taloyhtiön hallituksesta. Kirja kärjistää ja karrikoi.

Rafael Donner ja Mikko Piispa, Teoksen kirjailijoita molemmat.

Mikko Piispan teos on nimeltään Yhdeksän sanaa Y-sukupuolesta. Tässä sukupolvessa yksilöllisyys oli kaiken läpäisevä pyrkimys. Sukupolvi myös sosiaalistui muuttamaan maailmaa. Piispa on koulutukseltaan psykologi.

Kati Rapian yhdessä Juha Hurmeen kanssa tekemä teos Pyrstötähti on kuva- ja tekstiteos luovan alan monitoimijasta Sigfridus Aronus Forsiuksesta (1560−1624), joka oli suomalainen pappi, tähtitieteilijä, astrologi, almanakkojen julkaisija ja ties mitä. Parivaljakko on käyttänyt aineistoina muiden muassa tuomioistuinten pöytäkirjoja. Hurme kuvasi Forsiusta aiemmin kirjassaan Niemi. Kirkkoherra Forsius joutui kuningas Kaarle IX:n epäluulon alle, hänet vangittiin ja tuomittiin vankeuteen. Kaarle näet epäili Forsiusta veljensä Sigismundin kannattajaksi. Varhemmin Forsius oli kuulunut Kaarle-herttuan Lapin retkikuntaan.

Rafael Donner kirjoitti tänä vuonna peräti kaksi kirjaa, Ihminen on herkkä eläin sekä Ennen kuin katoat. Molemmat esseekokoelmia. Molemmat liittyvät myös kiinteästi oman isän, Jörn Donnerin sydänleikkaukseen ja isän taisteluun elämästään. Rafael koki sen rankkana. ”En ollut nähnyt koskaan isään niin heikkona ja hauraana. Tajusin, että isäni on kuolevainen. Tunteet oli pakko kirjoittaa auki.”

Rafael Donner kuvasi kirjojensa keskittyvän siihen, että ihminen on tunteita omaava eläin. ”Emme osaa kuitenkaan tunteiden kieltä. Kun isäni kertoi sairastavansa syöpää, minun oli mentävä vessaan itkemään. En kyennyt näyttämään tunteitani avoimesti.” Hän kuvasi itseään lapsena ja nuorukaisena ”itkupilliksi”. Maskuliininormit kilpistyivät juuri itkemiseen.

J.P. Pulkkinen, radiosta tuttu toimittaja, otti ja kirjoitti dekkarin Sinisiipi. 1970-luvun tapahtumat sijoittuvat Vantaalle.

Mia Franckin romaani Pommipuutarha kertoo Ruotsiin lähetetystä sotalapsesta. Kahdeksanvuotias, ruotsinkielinen Lissu lähetetään Helsingin Töölöstä Smoolantiin. Franck muistutti siitä, että myös sotavuosiin sisältyivät normaalit arjen tarpeet. Kielestä tuli vallan väline, myös lasten välillä, sillä jotkut sotalapset olivat äidinkieleltään ruotsinkielisiä, enin osa kuitenkin suomenkielisiä.

Jarno Hartikainen ja Hannu-Pekka Ikäheimo kuuluivat tutkivaan kirjoittajaryhmään, joka kirjoitti kirjan Totuuden jälkeen, Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Kirjan ympäristönä ovat siis poliittinen polarisaatio, internet ja teknologian murros.  Kirjoittajille on selvää, ettei mitään totuuden aikakautta ollut aiemmin olemassa. Silti muutos on ilmeinen. Kirjoittajat valottavat totuuden jälkeistä maailmaa muutamilla tapauskuvauksilla. Teoksen muut kirjoittajat ovat Antto Vihma ja Olli Seuri.

Markus Leikolan Sakean veren vuosi kuvaa sisällissotaamme viiden nuoren ihmisen kautta.

Markus Leikola on kulttuurin moniottelija, jolta tuntuu syntyvän myös rutosti julkaistua. Suomen Kuvalehden journalistipalkinnon ja Bonnierin suuren journalistipalkinnon saanut Leikola julkaisi tänä vuonna Suomen sisällissotaa käsittelevän teoksen Sakean veren vuosi. ”Teos on pieni, mutta sakea”, tiivisti Leikolaa messuilla haastatellut Sirpa Kähkönen, itsekin samoja kohtalokkaita aikoja tutkinut ja kuvannut kirjailija.

Leikola kertoi tienneensä mielestään joltisenkin kaiken Suomen sisällissodasta, kunnes joutui kosketukseen Hauholla sijaitsevan punaisten naisten hautamuistomerkin kanssa. Naisten surmaamisesta hän ei ollut tiennyt mitään. Hän myös kohtasi tapauksen, missä sisällissota oli aidosti veljessota. toinen veljistä oli punaisten, toinen valkoisten puolella. ”Veljessodan aiheesta ei ole kirjoitettu ensimmäistäkään kirjaa.”

Sakean veren vuodessa hän kuvaa viiden nuoren äkillistä aikuistumista erilaisin seurauksin. ”Halusin yhdistää kirjassa sodan molemmat näyttämöt, kaupunki- ja maaseutumiljööt”, Markus Leikola kertoi.

Näkemiin osaltani, kirjamessuvuosi 2018. On aika lukea. Laadukasta kirjallisuutta riittää, myös kirjamessuilta hankittuna satona.

Mainokset
Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s