W.G. Sebald: Austerlitz

Vanha kirjan välistä löytynyt valokuva ”kuninkaan paaši” esittää pientä Austerlitziä. Arvattavasti kansikuva on seurannut kustannussopimusten mukana.

On kirjoja, jotka kuuluisi lukea, vaikka ilmestymisestä olisi jo kulunut kosolti vuosia. W. G. Sebaldin (1944–2001) viimeiseksi jäänyt teos Austerlitz kuuluu tällaisiin. Ilmestyessään heti kirjailijan traagisen kuoleman jälkeen Austerlitzistä (2001) tuli kulttikirja.  Sitä varhempi Vieraalla maalla meni minulla jotenkin ohi. Vasta nyt, Austerlitzin jälkeen, tunnen sitä kohtaan virittynyttä kiinnostusta lukea uudelleen.

Mieleen painuneita lukuvalintoja ovat itselleni olleet sellaiset kirjat, joihin tarttumisen sytykkeen on herättänyt jokin toinen luettavanani ollut kirja. Austerlitziin sai minut tarttumaan Rax Rinnekankaan maaagis-filosofinen teos Leo Trotskin ajastin. Rinnekangas tunnustaa siinä ainakin välillisesti Sebaldin Austerlitzin suuren merkityksen itselleen.

Kun iltayöstä luin Austerlitzin loppuun, minun oli vaikeaa saada unesta kiinni. Sydän jyskytti ja aivot mellastivat. Kirja jatkoi elämäänsä päässäni.

Teos kertoo menneisyyttään ja sen kautta minuuttaan etsivästä Jacques Austerlitzista, joka on saanut kuulla alkuperäisen nimensä vasta nuoruudessaan walesilaisen Stower Grangen sisäoppilaitoksen rehtorilta.   Todeksi luullun nimensä Defydd Eliasin mukaan hän oli ollut ankaran ja askeettisen pastori Eliasin ja tämän kalvakkaan vaimon lapsi. Käy ilmi, että Jacques oli adoptoitu tai ainakin ankea pappila oli ollut lapsen sijoituskoti.  Austerlitz oli yksi niistä tuhansista juutalaislapsista, jotka onnistuttiin siirtämään länteen vuonna 1939 ennen holokaustin täysimittaista käynnistymistä.  Evakuointijunaan pantaessa hän oli vasta neljä- ja puolivuotias.

Austerlitz on Sebaldin kirjassa kertoja ja lukija luonnollisesti kuvittelee, että nimetön kuulija saattaisi olla juuri kirjailija Sebald itse. Mutta teos on yhtä kaikki fiktio, myös nimihenkilön osalta. Dialogia ei ole, vaikka lukija tietää aidon ystävyyden perustuvan vuorovaikutukseen sekä puolin ja toisin ravitsevaan, antavaan ja saavaan ajatustenvaihtoon. Austerlitz on käytännössä 341-sivuinen monologi, jota elävöittävät mustavalkoiset, asetelmaltaan staattiset valokuvat – kuten kaikissa muissakin Sebaldin kirjoissa. Niissä kuvissa arkkitehtuuriset yksityiskohdat korvaavat elävät kohteet.

Austerlitz on samalla sekä terävä että unenomainen.  Kerronta on virtaa, jonka imuun lukija antautuu, virran viipyillessä välillä suvannoista, välillä muuttuessa pyörteiksi, aina yllättäen.

Pieniä yksityiskohtia maalaileva, viipyilevä kerronta milloin mistäkin keskustelun aiheesta on maagista, värikästä ja ylivertaista. Kieli uhmaa normaalin muistin lakeja, sillä sen enempää kertojan kuin kuulemansa  edelleen välittäjän muisti ei toimi likikään kirjan tarkkuusasteella.  Sebaldin lauseet ovat pitkiä, täynnä sivuhyppyjä ja niiden uusia haarautumia. Kirjassa ei ole lukuja ja yksittäiset kappaleet ovat useiden sivujen mittaisia. Silti ajatus juoksee ja hypnotisoiva teksti on kirkasta.

On siis kyse omasta menneisyydestä, johon ei tunnu liittyvän ainokaistakaan konkreettista kiinnikettä. Kuka olen? Mistä olin lähtöisin? Keitä olivat isäni ja äitini ja mikä oli heidän kohtalonsa? Austerlitzin muistissa ei ole vähäisintäkään jälkeä. Tai jos haalea muistikuva herää, sen aktivoi yllättäen jokin satunnainen impulssi.

Purkutuomion alaisista julkisista rakenteista kiinnostunut Austerlitz seuraa kerran Lontoossa Liverpool Stationin roskienlakaisijaa lauta-aidassa olevasta raosta toiselle puolelle ja ajautuu korkeaan, vanhaan ja arkkitehtonisesti mielenkiintoiseen halliin, joka osoittautuu vanhan, purettavan aseman naisten odotussaliksi. Jokin ominaisuus kupolissa tai valon lankeamisessa hämyiseen tilaan laukaisee vuosikymmenet uinuneen muistin. Austerlitz näkee hallin penkillä odottavan miehen ja tämän vieressä kalvakkaan naisen. Heitä vastapäätä istuu pieni orpo poika, vieressään reppu. Pojan jalat eivät yllä penkiltä lattialle.  Poika ja jatkoyhteyttä odottava pariskunta ovat kohdanneet ensikerran.

Keskeisimmässä osassa, kolmanneksen mitan teoksesta Austerlitz kertoo päätymisestään Prahaan etsimään omaa alkuperäänsä sijaiskasvattajiensa jo kuoltua. Kohteen valinnan ratkaisee tieto siitä, että lapsia Englantiin tuonut laiva oli nimeltään Prague.  Muuta tietoa ei Englannista löydy:

Muistin, millaisia vaikeuksia Hilarylla oli ollut, kun hän oli pannut vireille minun kansalaisuushakemukseni ollessani viimeisiä kuukausia Stower Grangessa, hän kun ei ollut löytänyt tarvitsemiaan tietoja mistään, ei Walesin sosiaalitoimistosta, ei ulkoministeriöstä eikä avustuskomiteoista, joiden johdolla pakolaislasten kuljetukset olivat saapuneet Englantiin mutta jotka olivat kadottaneet suuren osan arkistoistaan, kun ne Lontoon pommitusten aikoihin olivat joutuneet usein hyvinkin vaikeissa olosuhteissa muuttamaan paikasta toiseen ja siirtämään arkistojaan turvaan lähes yksinomaan kouluttamattomien apulaisten voisin.

Umpimähkään Austerlitz matkustaa Tšekkoslovakiaan.

Kyselin Tšekkoslovakian lähetystöstä osoitteita, joista voisin saada lisätietoja, sanoi Austerlitz, ja saavuttuani sitten Ruzynӗn lentokentälle liiankin kirkkaana, tavallaan ylivalottuneena päivänä, jona ihmiset näyttivät sairailta ja harmailta kuin olisivat jokainen järjestään kuolemaa tekeviä tupakoitsijoita, ajoin heti taksilla Malá Stranan eli Pienen puolen Karmelitská-kadulle, missä valtionarkisto sijaitsi hyvin omituisessa, ajassa kauan taaksepäin ulottuvassa ellei suorastaan, kuten niin moni muukin seikka tässä kaupungissa, ajan ulkopuolella olevassa rakennuksessa.

Austerlitz löytää Prahasta lapsuudenaikaisen hoitajansa Vӗran. ”Jacquot, est-ce que c`est vraiment toi?”, [Jacquot, sano, oletko se todella sinä?], vanha nainen kysyy pitkän tuijotuksen jälkeen. Austerlitz  ymmärtää unohtamaansa kieltä. Prahassa viettämiensä päivien kuluessa Austerlitz saa tietää isänsä ja äitinsä henkilöllisyyden ja saa Vӗralta tarkan selvityksen heidän kohtalostaan sen jälkeen, kun Saksan tankit vyöryivät maahan ja juutalaisilta riivittiin kaikki inhimilliset oikeudet.  Sosiaalidemokraattisen puolueen tarmokas aktivisti-isä Maximilian pääsi pakenemaan Pariisiin, mutta näyttelijätär-äiti Agàta koki tyypillisen juutalaisen kohtalon.

Tuota kertomusta, verkon vääjäämätöntä kiristymistä ympärillä on pakahduttavaa lukea, vaikka vastaavia kuvauksia on ilmestynyt runsaastikin. Itselleni palautuivat mieleen Jiři Weillin Tähti rinnassa ja Katja Petrovskajan Ehkä Ester sekä lukemisessani sisällön rankkuuden vuoksi kesken jäänyt Victor Klempererin laaja teos Haluan todistaa. Päiväkirjat 1933−1945.

”Kyseinen juutalainen” Agàta Austerlitz saa määräyksen saapua määräpaikkaan määräaikaan määrättyjen tavaroiden kanssa. Vӗra saattelee.

Määräpäivän aamuna, vielä pimeässä, matkalaukut mäkikelkkaan köytettyinä me lähdimme matkaan sanakaan sanomatta, kuljimme leijuvan lumisateen halki pitkän matkan Vltavan vasenta rantaa, ohi Stromovkan taimitarhojen ja Messupalatsin aina Holeševiceen saakka. Mitä lähemmäksi määränpäätä pääsimme, sitä useammin pimeästä aamusta ilmaantui näkyviin pieniä ihmisryhmiä raskaine kantamuksineen etenemässä vaivalloisesti kohti yhteistä päämäärää nyt jo sakeaksi käyneessä pyryssä, niin että vähitellen kadulle syntyi pitkäksi venyvä karavaani, jonka mukana me saavuimme kello seitsemän tienoilla yhden ainoan sähkölampun valaisemalle portille.

Juutalaisten Golgatan-tie johti Thresienstadtin gettoon, minne ahdettiin kuusikymmentä tuhatta ihmistä yhden neliökilometrin alueelle.  Sinne, Terezìniin matkustaa myös Austerlitz ja löytää jumalanhylkäämän aavekaupungin. Sen gettomuseon valtava tietomäärä avaa hänelle kuvittelukyvyn ylittävän todellisuuden juutalaisten kohtaloon.

Teoksen loppupuolella Austerlitzin ja hänen ystävänsä tiet erkanevat. Austerlitz on jäljittänyt inhimillisten mahdollisuuksiensa rajoissa äitinsä elämänvaiheet ja kohtalon. On isän vuoro. Jäljet päättyvät ensivaiheessa Gursin leirille, jonne natsien Ranskan miehityksen jälkeen isä Maximilian Aychenwald on internoitu. Austerlitz ei luovuta, vaikka iän perusteella isän ei mitenkään voisi olla elossa.

Hautausmaat ovat aina Austerlitzille kiehtovia paikkoja, niin myös Pariisissa. Hän löytää kadoksissa olleen minuutensa:
”Minä kävelin eräänä omituisen painostavana aamuna korkeiden toimistotornien ympäröimällä Montparnassen hautausmaalla, jonka hospitaliitit perustivat 1600-luvulla kaupunginsairaalan maille, kuljeskelin omaan erilliseen osastoonsa pystytettyjen Wölfflinien, Wormserien, Meyerbeerien, Ginsbergien, Franchien ja monien muiden juutalaissukujen hautamuistomerkkien seassa, ja minusta tuntui, että minä, joka en ollut pitkään aikaan tiennyt mitään omasta syntyperästäni, olinkin aina ollut heidän joukossaan ja että he yhä olivat minun kanssani.”

Juuri tämä historian kerrosten yhtäaikainen läsnäolo rakentaa Austerlitzin magiikkaa. Ajalla on tärkeä sijansa. Aika on sekä pysähtynyt että samanaikaisesti se kiitää vuosikymmenten ja vuosisatojen halki tuoden kulttuurin kerrostumat läsnäoleviksi. Viestintuojina ovat arkkitehtoniset rakennukset, usein linnoitukset ja linnat sekä niiden rauniot, vankilat, rautatieasemat, sillat ja julkiset rakennukset.

Sebaldin Austerlitz on ravisteleva teos Euroopan synkästä lähihistoriasta. Tämänkaltaiset kirjat eivät saa unohtua. Austerlitz säilyttäköön ilmestyessään saavuttamansa kulttikirjan asemansa!

W.G. Sebald: Austerlitz. Tammen Keltainen kirjasto 2002. Suomennos Oili Suominen.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s