Rax Rinnekangas: Leo Trotskin ajastin

Rax Rinnekangas kutsuu Lev Trotskia filosofiksi. Teoksessa Leo Trotskin ajastin Rinnekangas käsittelee aikaa, vankeutta, valoa, historiaa, sortoa ja eksistenssiä.

”…historia kirjoittaa itseään omaa subjektiivista kuvastoaan vahvistavien mielikuvien ja tarkistamattomien tietojen kautta, joihin uusi kirjoittajapolvi lisää aina uuden, värittävän kerroksen.”  Teoksessaan Leo Trotskin ajastin valokuvataiteilija-elokuvantekijä-kirjailija-kustantaja Rax Rinnekangas vetää oman maalikerroksensa venäjänjuutalaisen bolševikkivallankumouksellisen Lev Trotskin (1879−1940) henkilökuvaan.

Uusi maalikerros pyrkii inhimillistämään (vaikkei pyyhkimään olemassa olevaa olemattomiin) historian jälkeensä jättämän käsityksen armottomasta bolševikista, josta historian jälkiarvion mukaan oli odotettu tulevan Leninin seuraaja, mutta joka ajautui muiden bolševististen sotateoreetikkojen (mm. Mihail Frunzen) kanssa näkemyseroon ja syrjäytyi 1920-luvulla Stalinin noustua kommunistisen puoleen ensimmäiseksi sihteeriksi.

Seurasi karkotus ja lopulta maasta poistaminen: Alma-Ata−Turkki−Ranskan kautta Norja−Meksiko, joka maanpakolaisuus päättyi useiden salamurhayritysten jälkeen Trotskin murhaan elokuussa 1940.  Meksikossa Trotskin kohtaloon kytkeytyvät myös Rinnekankaan kirjassa kohtalokkaalla tavalla kommunistiset Frida Kahlo ja hänen puolisonsa Diego Rivera.

Väkivaltaisen Trotskin väkivaltainen kuolema turvallisuusmieheksi soluttautuneen Ramòn Mercaderin suuntaamasta hakuniskusta pöytänsä ääressä työskentelevän uhrin takaraivoon teki vallankumousjohtajasta kuolemattomamman, kuin jos Stalin olisi  antanut entisen vallankumoustoverinsa kokea normivanhuus. Niin toimii historian lahjomaton vaaka.

Rax Rinnekankaan kirja ei kuitenkaan yritä olla missään määrin uusi Trotski-elämäkerta.

Ei tarkoituksenani ollut ihan vielä lukea keväästä lähtien käsilläni ollut Rinnekankaan tuore teos Leo Trotskin ajastin. Mutta luetettuani Markku Salomaan hulppean teoksen Punaupseereiden nousu ja tuho, joka niin ikään käsittelee (kaiken muun ohessa) Trotskia, Rinnekankaan teos teki sukkelasti muiden uutuuskirjojeni ohituksen. Onneksi, sillä olinhan viritystilassa.

Tasa-arvo

Rax Rinnakankaan teos on hulppea fiktio, missä juonen asemasta keskeiseksi nousee kirjailijan vuolas, älyllinen ajatuksenjuoksu. Kohteita on paljon, useimmiten kuitenkin sortajien ja sorrettujen keskinäiskytkennän päättymättömyys ihmiskunnan historian virrassa, erityisesti kuitenkin Euroopan lähihistoriassa. Eikö juuri kommunismin pitänyt toteutuessaan synnyttää luokaton yhteiskunta? Sen sijaan kommunismiksi itseään kutsuva bolševikkinen diktatuuri loi oman luokkayhteiskuntansa ja etenkin Stalinin kaudella toteutti vakuumiinsa kääriytyneenä ennen kokemattoman terrorin.

Rinnekankaan huikeassa ajatusleikissä Trotski kuitenkin tähtää tasa-arvoon (tai ainakin sen illusion vallitessa maailmanlaajuisen kapitalismin lyhytaikaiseen pysäyttämiseen, kuten kirja kertoo). Ja kun tavoitteet muuten näyttivät tavoittamattomilta, sellaisen kokemuksen tuottamiseksi hän kehitteli ajastinta.

Ajastin on kellolaite, jolla jokin kone saadaan toimimaan tietyllä tavalla tiettynä ajankohtana. Kirjan mukaan Trotskin 1920-luvulla tiedemiehistä kokoama Aikaliitto pohti ihmisen tajuntaan vaikuttamista ylikorkeiden ja ekstramatalien ääniaaltojen avulla. Siihen tarkoitukseen suunniteltiin ajastinta, missä yhdistyvät aika ja ääni. Kirjassa Trotskin uskomuksen mukaan tajuntaan vaikuttaminen tuottaisi syvää ja aitoa tasa-arvoisuuden kokemusta, siis ihmisen aivossa tapahtuvaksi jotain sellaista, mitä Neuvostoliitto julisti maailmanvallankumouksen tavoitteeksi.

Rax Rinnekankaan teos ei ole kuitenkaan scifiä. Se on estotonta ajatuksen laukkaa, joka kaikessa pohdiskelun loogisuudessaankin herättää yhtä paljon loogisuuden aukkoja. Se kuuluu fantasian oikeuksiin. Kirjassa kohtaavat elämänvakavuus ja ilkikurisuus.

Kun kirjassa kelloseppä ja ajan asiantuntija, meksikolainen Emilio del Franco ja yliopiston äänitohtori Raul Luis rakentavat Trotskin ajastinkaavan ja siitä tähän asti puuttuneen koodin turvin koeajastinta, sen on määrä vaikuttaa ihmisten tajuntaan yhden minuutin ajan, senkin rajatulla alueella Mexico Cityn keskusaukiolla Centro Historicolla. 60 sekuntia ihmiskunnan historian virrassa! Lukija virnistää.

Ajastin on kuitenkin teoksessa vain juonellinen kehikko, jonka sisällä kirjan kertojan, kovasti Rax Rinnekallion itsensä mieleen nostavan, laaja ja monipolvinen elämänpohdiskelu löytää sijansa. Ajasta ja eksistenssistä tässä kirjassa on pohjimmaltaan kyse.

Kertoja on teoksessa suomalainen keski-ikäinen älykkö, valokuvaaja ja elokuvantekijä kuten Rinnekangaskin. Hän tallentaa elokuvan kielelle muutamia arkkitehtonisesti mielenkiintoisia rakennuksia. Yksi niistä on Meksikossa, arkkitehti Luis Barracànin Casa Studio. Juuri tämän viidennen talon kuvaukset ovat tuoneet hänet Meksikoon.

Siellä, elokuvaluentonsa yhteydessä hän tutustuu Veronica Díaz -nimiseen surun läpäisemään naiseen. Koko kirjan yli jatkuvaa ystävyyttä voi kutsua suhteeksi ja kirjaa siten (jopa) rakkausromaaniksi, vaikkei mitään fyysistä tapahdu ja teos on rakkausromaanin genrelle täysi antiteos. Veronica Dìaz esiintyy kertojan tarinassa aina kokonimellä. Naisen kautta kertoja tutustuu tämän isoisään, Trotskin ajastimen arvoitusta vuosikymmenet pohtineeseen vanhukseen ja ajautuu luontevasti omaan Trotski-ansaansa.

Kaunis, näyttävä Veronica on seuralainen ravintola-aterioissa ja yhteisillä arkkitehtonisilla tutustumisretkillä (aivan erityisesti Trotskin maanpaon paikoilla) loputtomine keskusteluineen. Molemmat ovat älykköjä ja poikkeavuudessaan ilmeisiä sukulaissieluja.

Vapaus ja vankeus

Ehkä on kardinaalivirhe yrittää vetää romaanissa rajaa fiktion ja toden välillä. Lukija hakee kuitenkin myös sitä rajaa. Veronica Dìaz kertoo suomalaiselle seuralaiselleen erikoislaatuisesta meksikolaisesta vankilakokeilusta, keskellä merta eristetystä saaresta kutsumanimellä Paratiisi. Sinne on suljettu vaarallisimmiksi luokitellut vangit, eliniäksi. Saarelta ei pääse koskaan pois, mutta siellä on varsin suuri vapaus elää. Harvat vartijatkaan eivät kanna aseita eikä saarella ole sellejä, kaltereita tai vanginvaatteita. Sille saarelle on viety 16 vuotta sitten myös Veronican rakastettu Alberto Caro. Yksinäisyytensä ja tulevaisuudettomuutensa vankilaan kahlittu Veronica aikoo sulkea nyt myös itsensä rangaistussiirtolaan huumeilla itsensä pilanneen Alberton elämänkumppaniksi. Päätös rinnastuu luostariin menoon, ilman uskonnon suojaa, tai enemminkin omavalintaista astumista mestauslavalle.

Trotskin ajastin tähtää tasa-arvoon. Sen kaksoissisar Rinnekankaan kirjassa on vapaus. Kirjassa se näyttäytyy yhtä mittaa vastakohtanaan, vapauden puuttumisena. Paratiisi-saari on yksi sellainen. Vankeus esiintyy teoksessa eri muodoissa.

”Vankiloita on jokaisen vankilan kohdalla näet aina kaksi: on sisäpuolinen, jossa vanki itse istuu, ja on ulkopuolinen, jossa saman tuomion, itse asiassa paljon pidemmän tuomion, istuvat lähiomaiset ja muut läheiset, uhreista puhumattakaan…”, pohdiskelee kertojan flaamilainen vaimo Sarah yhdessä aviopuolisoiden pitkistä ajatustenvaihdoista Euroopan mantereella.

Vankeus tulee kirjan kertojaa vastaan heti Meksikoon saavuttua hotellin ulkoravintolan edessä avautuvan leijonahäkin muodossa. Kertoja pohtii tavan takaa uljaiden savannieläinten elämän rajautumista hotelliruokailijoiden töllistelyn kohteiksi. Millä oikeudella näiltä hienoilta eläimiltä on riistetty oikeus luonnolliseen elämään? miettii kertoja.

Kertoessaan yhdestä aiemmin elokuvasarjaansa kuvaamistaan taloista, avantgardistisen arkkitehdin Konstantin Melnikovin Utopiatalosta Moskovassa, tarinaan imaistuu koko Stalinin Neuvostoliitto suurena vankilana, ei vain epäsuosioon joutuneen Melnikovin 13 vuotta kestänyt kotiaresti Utopiatalossaan, vastapäisen poliisitalon tiukassa seurannassa.

Aika

Kenties mystisimmin Rax Rinnekangas kuvaa aikaa käsitteenä (tai ajattomuutta). Kautta ihmiskunnan ajasta on yritetty saada otetta. Rinnekankaan ”raamattu” teoksensa yhteydessä on W.P. Sebaldin (1944−2001) viimeiseksi jäänyt kirja Austerlitz, johon Rinnekangas viittaa tavan takaa.

Sebaldin kirjassa aika konkretisoituu Antwerbenissä päärautatieaseman kellon alla, missä Sebaldin kirjan kertoja istui ravintolassa yhdessä Austerlizin kanssa seuraten viisareita. Tilanne kertautuu Rinnekankaan kirjan kertojan istuessa samassa tilanteessa ja samassa paikassa vaimonsa Sarahin kanssa.

Kellon muinoin hyvin kullanhohtoista, sittemmin veturien noen ja tupakansavun tummentamaa, nyt puhdasta, näyttötaulua kiersi lähes kaksimetrinen, miekkamainen minuuttiviisari, jota katsellessaan he olivat yhtäkkiä tuntenee henkensä salpautuneen sen ohjelmoidulta ikuisuudelta tuntuvan kuudenkymmenen sekunnin aikana, minkä kultakin minuutilta oli kestänyt käynnistyä, kasvaa ja päättyä, viisarin edetessä kuin saalista kohti nykäyksittäin etenevä alligaattori näyttötaulun pinnassa, kunnes miekka oli tärähtäen asettunut seuraavan, mistään tietämättömän, minuutin alkuun, viisarin katkaistua sitä ennen edeltävältä minuutilta kaulan. Tällä tavoin, jokaisen harkitun surmateon hetkellä, sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta oli leikkautunut, yhtä aikaa ja yhä uudestaan, julmasti pois tunnin yksi kuudeskymmensosa, ja sen traagillisen, peruuttamattoman hävityksen äärellä kertoja ja Jacques Austerlitz olivat tuijottaneet järkyttyneinä viisaria, joka ei ollut piitannut lainkaan tuosta teostaan, vaan jakamattomalla tyyneydellä oli jatkanut julkista tappourakkaansa, kuin koko maailmassa ei olisi toista yhtä hyväksyttyä väkivaltaista tekoa kuin oli jokaisen minuutin likvidointi juuri kyseisessä, kaikki murhatut minuutit saman tien unohtavassa, ajan tummentamassa Antwerbenin keskusaseman kellotaulussa, jonka alapuolella paikallinen maailma eli kuin viimeistä aikaa.  

Armoitettu kertoja

Näyte kertoo ajan oleellisuuden lisäksi kahdesta muusta seikasta Leo Trotskin ajastin -kirjassa: Rax Rinnekankaan armoitetusta kertojanlahjasta (joka, rehellisyyden nimissä, yhdistyi ajatuksissani Sebaldin ympäristöä dokumentoivaan kertojantyyliin, joskin vain yhden Sebaldilta lukemani kirjan, Vieraalla maalla, jo hämärtyneen muistikuvani mukaan) sekä kirjailíjan rakkaudesta poimuileviin, pitkiin lauseisiin. Lauseet ovat välillä kuin pienoislabyrinttejä. Sanat rakentavat ”houkuttavaa ja huojuvaa siltaa näkyvän ja näkymättömän välillä”.

Suurilla kuvataiteilijoilla on tapana maalata myös Oma kuva tai eri vuosilta useampia itsetutkielmia. Sellaisen tekee myös Rinnekankaan kertoja. Kirjan kertoja on itsestään tietoinen älykkö. Sitä osoittaa jo maailmanmatkaajan elämäntapa: Vaikeista, äidinkielelläkin monimutkaisista asioista keskustellaan kirjassa ilman kieliongelmia. Espanjat ja saksat ovat äidinkielen veroisia, aiheen erityislaadusta riippumatta. Ajatus on myös ymmärrettävä lennosta. Siitä ei väännetä rautalankamallia.

Sivuille 330−331 kertoja maalaa Oma kuvansa kertoessaan lukevansa vain sellaisia kirjoja, joita muut eivät lue eivätkä osta:
”Samasta syystä en ole avannut lehtiä enää vuosiin, koska minulla on tunne, että jos avaan, muutun osaksi niiden manifestia ja sen tulvan mukaista maailmanuskomusta. Itse asiassa aikakaudesta minua kiinnostavat enää vain sellaiset elementit, joiden olemassaolo on uhanalainen.”
Kertoja kokee elävänsä väärää aikaa ja kuluvansa renessanssiin. Monipuolisen ja syvän sivistyneisyytensä perusteella hän (Rax Rinnekangas) onkin renessanssi-ihminen. Vaimoonsa viitaten kirjan fiktiivinen kertoja heittää itsestään mielenkiintoisen toteamuksen. ”Aloin asteittain irtautua itseinhosta, mitä narsismi on.”

Ainakin välillisesti kertoja myöntää esikuvansa arkkitehtonisia yksityiskohtia tarkkaillessaan: Sebaldin ja hänen Austerlitzinsa.

Valo

Tasa-arvon, vankeuden ja ajan rinnalla neljäs elementti teoksessa on valo. Kun kertoja kuvailee kuvaamiaan rakennuksia, niiden yksityiskohdissa korostuu valon vaikutus. Myös ihmisistä loistaa valoa. (”tyttäristämme hohtava elämän valo”, ”tuntemuksiltani en osannut tunnistaa itsessäni valoa”).

Valon ja pimeyden eri asteiden merkitys on oleellinen visuaalisten taidelajien, valokuvan ja elokuvan tekijälle. Leo Trotskin ajastimessa se konkretisoituu kirjaa täplittävinä mustavalkovalokuvia, joiden painojäljen (rasteritukkoisuudeksi paikoin tulkitsemakseni) en usko tyydyttäneen laadusta tarkkaa valokuvataiteilijaa, mutta jotka elävöittävät Rinnekankaan filosofointia tervetulleella tavalla yhtä kaikki. Jokainen kuva perustelee oikeutensa kirjassa sille harkitulla paikalla. Katsojan silmät viipyvät kuvissa. Niiden yleisvaikutelma on pysähtynyt, kuin kellon viisari olisi lakannut liikkumasta.

Myös lavean kerronnan rikastaminen mustavalkokuvin on yhteistä Sebaldin vastaaville ratkaisuille.

Koska en ole lukenut Lev Trotskista kirjoitettuja elämäkertoja, en liioin pysty arvioimaan, miten omintakeista tai lainattua Rax Rinnakankaan uutuuskirjassa on pohdinta siitä, jos Saksa olisi ottanut suojiinsa maanpakoon ajetun Trotskin ja mitä kaikkea siitä olisi voinut seurata. Itselleni spekulointi oli tuore ja ajatusleikki konkretisoi sen, miten erilailla historianlehti olisi saattanut kääntyä, jos juutalainen, Saksan vihollisjärjestelmän perin juurin tuntenut Trotski olisi kutsuttu Saksaan. Kohta oli yksi kirjan lukuisista herkuista.

Mutta palaan lopuksi alkuun, historiaan. Seurattuaan lentokoneen käytävillä kuin paniikissa sukkuloivaa matkustajaa kertoja miettii:
”Samalla tavalla me itse kukin ilmestymme täysin tuntemattomasta estradille tällä planeetalla, jonka yhä sitkeästi uskomme omistavamme, ja kierrämme pienen näyttämömme ja katoamme jälleen samaan tuntemattomaan.”

Kertoja alkaa käydä mielessään läpi historian henkilöitä, jotka ansaitsivat pysyvämmän sijan paljon suuremmalla elämän näyttämöllä. ”Suppean tietonsa” varassa hän löytää neljä tällaista henkilöä: Sokrateen, Kristuksen, Jeanne d`Arcin ja Lev Trotskin.
”Kukin heistä oli heijastanut sielunsa syvää, erilaista valoa, ja sen tähden jokaista heistä oli pidetty niin mitättömänä henkilönä, kaikessa mielessä, omina aikakausinaan, että heidät ja heidän aatteensa oli kuulunut hävittää, jotta kehityksen virallinen kulkusuunta ja sen viralliset energialähteet; ahneus ja kateus, epäluulo ja kauhu, inkvisitio ja muut tavoitellut voimat, joilla ei ylitetä kiirastulta, mutta joilla luodaan menestykäs maanpäällinen elämä, valaisisivat polkuamme.”

Luettuani Rax Rinnekankaan erikoislaatuisen ja charmantin teoksen palasin kirjan alussa olevaan William Shakespearen mottoon: ”Mikään hänen elämässään ei tehnyt häntä niin häneksi kuin hänen lähtönsä.”  Sitä voi kutsua myös kuolemattomuudeksi.

Rax Rinnekangas: Leo Tolstoin ajastin. Lurra Editions 2018, 486 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s