Markku Salomaa: Punaupseereiden nousu ja tuho

Markku Salomaa kirjoitti tärkeän osan Suomen lähihistoriaa antaessaan Neuvostoliittoon paenneille punaupseereille kasvot ja elämänkaaren.

Punaupseereiden nousu ja tuho. Neljä sanaa, mutta yhdessä tuhti  suuren ihmisjoukon kohtaloiden tiivistys.  Vuonna 1992 suomalaisista punaupseereista tohtoriksi väitellyt poliittisen historian tutkija Markku Salomaa julkaisi  popularisoidun, painavaan sarjaan kuuluvan teoksensa tutkimastaan aiheesta. Teos ilmestyi keväällä, kun Suomen sisällissodasta tuli kuluneeksi sata vuotta.

En ole havainnut (vika voi olla havainnoitsijassa) teoksesta juurikaan kirjoitetun edes asiantuntija-artikkeleita. Niitä teos kuitenkin ansaitsisi. Salomaan teos on runsas ja upea. Se on suomalaisten näkökulmasta militaristisen Neuvostoliiton käsikirja, moneen tarpeeseen käyttökelpoinen tietoja syventävä ja ymmärrystä lisäävä teos.

Tunnustin nöyryyteni kirjan edessä, vaikka aihe oli päälinjaltaan tuttu.  Itselleni menevät armeijat, armeijakunnat, divisioonat, pataljoonat, komppaniat, prikaatit, rykmentit, komppaniat, joukkueet ja sen semmoiset suloisesti vinksin vonksin, samoin upseerien arvohierarkiat. Neuvostoliitossa vallitsi oma käsitteistönsä, kaiken lisäksi tuplaten. Sotilaallisten komentajien rinnalla ja yläpuolella olivat poliittiset komissaarit omine hierarkioineen ja arvoasemineen. Teoksessa oli siis riittämiin sellaista, mikä ei kiinnittynyt muistiini.

Luin teosta marjastussesongin keskellä kymmenen päivän mitassa, kiistatta kuitenkin paisuneen ja aidon kiinnostuksen saattelemana.

Teos on väitöskirjaan nähden popularisoitu nähdäkseni siten, että siitä puuttuvat  tieteellisen tutkimuksen lähtöteoria, aineiston ja tutkimusmenetelmien esittely, lähdemerkinnät itse tekstissä sekä tämän teoksen tapauksessa ilmeisen laaja venäjänkielinen lähdeaineisto. Myös tutkimukselliset päätulokset lukija saattoi vain päätellä. Epilogi on ajoitettu teoksen ilmestymisvuoteen.  16 tunnetuimman punaupseerin elämänkaaret ja -kohtalot runsaalle sadalle sivulle loppuun koottuina tuovat kirjaan ihmiskohtaloiden yltäkylläisen, koskettavan kirjon, traagisen palan suomalaisuuden historiaa.

Kulissien takaa

Kirjan suurin ansio on mielestäni siinä, että tapahtumien tarkkailija (Salomaa) on asemoinut itsensä itärajan taakse, siis sinne, minne punaisten johto pakeni sisällissodan käännyttyä sille kohtalokkaaksi.  Tutuistakin asioista kuten jääkäriliikkeestä punajääkäreineen ja sisällissodastamme Salomaa kirjoittaa ikään kuin kulissien takaa. Siksi hänen historiansa ei toista aiheista aiemmin runsaasti ilmestynyttä kirjallisuutta.

Sisällissodan lopputuloksen ja traagiset seuraukset häviäjien kannalta tiedämme. Kansalaissodan loppuvaiheessa Suomesta siirtyi rajan taakse poliittisina pakolaisina yli 10 000 henkeä. Suomessa ampumalla teloitettiin 7 370 punaista pidätettyä ja 1 424 valkoista pidätettyä. Näin teloitettujen suomalaisten yhteismäärä nousee täällä 9 720 henkeen. Valkoisten vankileireillä kuoli 11 652 punavankia, 1 790 osapuoleltaan tuntematonta ja neljä valkoiseksi merkittyä. Sodan aikana kadonneiksi merkittyjä on 2 193, joista punaisia 1 767.

Sisällissodan kannanotoissaan Salomaa on tinkimätön:
”Suomen puhdistukset olivat samantyyppisesti kansanmurhaa kuin armenialaisten joukkomurha Turkissa”, hän kirjoittaa ja perustelee tylyn päätelmänsä: ”Ne, jotka ammuttiin valtionpetoksesta, murhattiin, koska silloinen laki ei säätänyt kuolemantuomiota siitä.”
Käytännössä ampumiset siis toimeenpantiin Venäjän rikoslain mukaan, joka puolestaan oli menettänyt lainvoiman, koska Suomi oli itsenäistynyt ja valtioyhteys oli katkennut.

Siinä, keiden puolelle valta asettui, olisi voinut käydä toisinkin, jos Kullervo Mannerin eduskuntaa ei olisi syksyllä 1917 hajotettu eikä Oskari Tokoin senaattia erotettu. Sosiaalidemokraatit olivat vielä siinä tilanteessa suurin ryhmä.
”Mannerin eduskunnan ja Tokoin senaatin jatkaessa olisivatkin punakaartit olleet laillisen hallitusvallan joukkoja”, Salomaa päättelee.

Rajan yli paenneet integroitiin osaksi militaristista bolševikkivaltiota

Teoksen sisältämä tietomäärä on valtava. Kirja käy läpi syntyneen neuvostovallan perusteet, keinot joilla bolševikit taktikoivat itselleen yliotteen muista vallankumouksellisista ja rakensivat terroriin perustuvan järjestelmänsä.  Järjestelmä rakennettiin perusteitaan myöten militaristiseksi. Yksistään Leningradiin perustettiin hulppea määrä erilaisia sotakouluja, joita Salomaa luettelomaisesti esittelee.

Suomalaisten punaisten kannalta sotakouluista keskeisin oli vähemmistökansalaisuuksia varten perustettu Kansainvälinen Sotakoulu, jonka muutaman kuukauden pikakoulutukseen käytännössä jok`ainoalle osoitettiin sotilaallisen koulutuksen ensiaskelma. Useimpien kohtalo oli sillä sinetöity: Pakolaissotilaat kouluttautuivat heille osoitetuissa eri sota-akatemioissa ja taistelivat siellä, minne heidät määrättiin.

Lyhyehkön koulutuksen jälkeen Venäjän kansalaissotaan suomalaiset osallistuivat kaikilla rintamilla, valkokenraali Pjotr Nikolajevitš Wrangelin komentamia valkoisia armeijoita vastaan pohjoisessa, lännessä, idässä ja etelässä.  Pohjoisessa suomalaiset taistelivat englantilaisia E.K. Millerin joukkoja vastaan, Virossa ja Puolassa Nikolai Judevitšin armeijaa vastaan, syvällä idässä Aleksander Koltšakin ja etelässä Anton Denikin johtamia hyökkäyksiä vastaan.

Kenen joukoissa seisot, sen lippua kannat

Useimmat suomalaiset punaupseerit (koulutuksen aikana ”kursantit”) joutuivat tekemään historian tuomiossa rumimmat sotatoimet.  Myöhäissyksyllä 1920 Pietarin Lafermin tupakkatehtaalla alkoi ja sieltä laajeni muiden muassa Baltian telakalle yleislakoksi levinnyt syvä tyytymättömyys työttömyyden, nälän ja kylmyyden vuoksi ja suunnattuna bolševikkihallintoa vastaan iskulausein ”Neuvostot ilman kommunisteja!”  Kursantit pantiin nujertamaan lakkoliike. Kun telakka oli puhdistettu ja aseet koottu, seurasi TšK:n (sisäisen turvallisuuspoliisin Tšekan) vuoro. Tuhansia työläisiä vangittiin ja satoja teloitettiin.

Helmikuussa 1921 alkoi Kronstadtin kapina, missä sotilaat vaativat salaisia ja vapaita neuvostojen vaaleja, neuvostoja ilman kommunisteja, poliittisten vankien vapauttamista sekä armeijan poliittisten osastojen lakkauttamista. Taistelulaiva Petropavlovskin miehistö väitti bolševikkien tekevän hirmutekoja työväestön keskuudessa ja salaavan totuuden kansalta.

”Kapina oli erityisen epämiellyttävä uutinen bolševikkijohdolle. Kapinaan nousivat samat matruusit, jotka olivat olleet keskeisessä osassa lokakuun vallankumouksessa. Vallankumouskomiteassa olivat edustettuina sosialistivallankumoukselliset, anarkistit, menševikit ja eräät muut ryhmät, jotka bolševikit olivat syrjäyttäneet kesällä 1918. Nyt ryhmät väittivät bolševikkien pettäneen vallankumouksen.”

Bolševikit keskittivät ratkaisevaan hyökkäykseen Kronstadtin linnoitusta vastaan 50 000 sotilasta, mukana suomalaiset. Kun linnoitus oli kukistettu, tuli jälleen TšK:n vuoro.
”Siltä säästyivät ne noin 8 000 sotilasta, jotka onnistuivat pakenemaan jäitse Suomeen.”  Heidän joukossaan pakeni myös yksi punaupseeri, Kaarlo Viktor Buden. Yksi suomalainen kursantti, maalari Matti Hiltunen, kaatui.

Saman vuoden 1921 syksyllä bolševikkivastainen kapinointi levisi laajalti Itä-Karjalan talonpoikien keskuudessa. Heitä saapui tukemaan Suomen puolelta aseistettuja vapaaehtoisia.
Trotskin käskemän ”likvidointitehtävän” pääroolin saivat tehtäväkseen Kansainvälisen sotakoulun suomalaiset kursantit.” Likvidointioperaatiota kutsutaan historiassa Kiimasjärven retkeksi tai ”läskikapinaksi”.
Komentajaksi operaatioon määrättiin vasta 23-vuotias Toivo Antikainen, jolle kertyi elämänsä aikana mittava sotakokemus. Antikaisen elämän esittely teoksessa on yksi keskeisimmistä yksittäisistä punaupseereiden tarinoista.

Kuusisen klubin verilöyly

Mutta osasivat suomalaiset toimia ominkin päin. Vuonna 1918 Venäjällä perustettu Suomen Kommunistinen Puolue SKP keskitti ”valtansa” alusta alkaen pienelle itse itseään täydentävälle sisäpiirille.
”Suomalaispakolaisten keskuudessa herätti laajaa tyytymättömyyttä SKP:n johtajien ylellinen elämä ja välipitämättömältä näyttävä suhtautuminen puutteessa eläviin pakolaisiin.”

Erityisesti syytettiin komissaari Eino Rahjan käyttävän rahavaroja yksityisiin tarkoituksiinsa (pirtun hankintaan). Kiista kärjistyi SKP:n toisessa edustajakokouksessa elo-syyskuussa 1919. Kun opposition vaatimuksille alistaa varojen käyttö tarkastukselle ja saada keskuskomitea jäsenistöä edustavammaksi viitattiin kintaalla, syntyi revolverioppositioksi nimitetty ryhmä. Se päätti raivata keskeiset SKP:n vallankäyttäjät Kullervo Mannerin, Väinö Jokisen, K.M. Evän sekä Eino ja Jukka Rahjan hengiltä.  Kuusisen klubille suoritettu rynnäkkö onnistui vain osittain. Jokinen ja Jukka Rahja kuolivat, mutta pääkonkari Eino Rahja ei ollut paikalla. Kahden sadan laukauksen jälkeen ampujilta loppuivat patruunat. Kuolleita oli kahdeksan ja vaikeasti haavoittuneita 11.

SKP:n sisäisen välienselvittelyn kaatuneille omistettu muistomerkki on pystytettynä Pietarin Mars-kentällä. Surmaajiksi on merkitty ”valkobandiitit”.

Markku Salomaa kuvaa edellä kerrotut kapinat ja eri kansannousujen kukistukset tarpeellisen seikkaperäisesti.

Sotateorioita ja teoreetikkoja

Salomaan tekee pakolaisupseereille oikeutta kertomalla heidän tarinoitaan ja kuvaamalla ne poliittiset raamit, joihin heidän elämänsä oli asetuttava.

Saksalaisen sotateoreetikon Carl von Clausewitsin teesit olivat lähtökohtana myös Neuvosto-Venäjän sotaoppien kehittelyssä.  Clausewitsin teesi sodasta politiikan jatkeena sopi myös kommunistien käyttöön. Salomaan mukaan Lenin veti Clausewitsin taistelutavan valtioiden välisestä sfääristä valtion sisäiseen käyttöön. Se oli hänelle keskeinen osa maailmanlaajuisesti leviävien vallankumousten ajatusta. Clausewitsin vaikutus näkyi myös Leninin pyrkimyksessä lyödä vastustajan poliittinen moraali.

Venäjän sataan vuoteen merkittävimmmäksi  sotapäälliköksi ja sotateoreetikoksi kirjassa luonnehdittu Mihail Vasiljevitš Frunze loi sen sotilaspolitiikan perusteet, millä neuvostovalta nostettiin suurvallaksi. Frunze oli äärimmäisen kyvykäs ja hänelle keskitettiin hänen lyhyeksi jääneen elämänsä  aikana kaikki merkittävimmät militaristisen vallankäytön johtotehtävät. Hänen kehittämänsä sodan teoria oli osa marxilais-leniniläistä tieteellistä sosialismia.

”Sotatiede oli keino johtaa sodan teoriasta sotilaspolitiikka. Sotilaspolitiikka puolestaan oli integroitu osa puolueen politiikkaa. Siinä määriteltiin sodankäynnin poliittiset päämäärät ja niitä vastaavat sotilaalliset keinot.”
Selvähän tuo kuin pläkki!

Markku Salomaa kuvaa frunzelaisen sotilasdoktriinin sekä sen, mistä elementeistä syntyi neuvostodoktriini, mitä kaikkea kuului toisaalta sen poliittiseen aspektiin ja toisaalta sotilaalliseen aspektiin.  Neuvostovallan suojiin siirtyneet poliittiset pakolaiset vedettiin neuvostodoktriinin instrumenteiksi.

”Yksityiskohdiltaan suomalaisten punaupseerien tutkimus on tarjonnut myös laajemman näköalan koko neuvostoarmeijan johtojärjestelmään; sen sotilaalliseen ja poliittiseen doktriiniin”, Salomaa viittaa väitöstutkimuksensa sivutuotteisiin.

Sotilaallisen aspektissa päätaistelumuodoksi syvien operaatioiden opissa määriteltiin hyökkäys. Viivytys- ja puolustustaistelu olivat vain hyökkäykselle alisteisia ja valmistelevia muotoja. Vain hyökkäys saattoi tuottaa ratkaisun (lähtöisin Clausewitsilta). Poliittisessa aspektissa tuli murtaa vastustajan moraali. Tässä keskeinen työväline oli solutus sekä ”pakolaishallitukset”, jotka olivat poliittisia välikappaleita sotilaallisten valloitusten legitimoimiseksi. ”Niillä pyrittiin perustelemaan vallankumoussodan oikeutusta siinä missä vallankumous oli aina toimenpiteenä illegaali.”

Vielä Venäjän kansalaissodan ollessa käynnissä Kaukoidässä ryhtyi myös SKP organisoimaan Kominternin velvoittamana maanalaista armeijaa Suomen armeijan sisälle.
Suomeen alettiin soluttaa punaupseereita luomaan soluja armeijan eritasoisiin yksiköihin, tehtaisiin ja ammattiyhdistysliikkeeseen.  Armeijan osalta onnistuttiin kehnosti.  Kutsuntoihin perustuva armeija uusiutui näet varsin tihein välein.

Frunze kehitti myös kaksinkertaisen käskytysjärjestelmän sotilaalliset komentajat/poliittiset komissaaarit. Kankeudestaan huolimatta sillä haluttiin varmistaa se, ettei armeija vaihda maan johtoa. Poliittinen hallinto vietiin komppaniatasolle saakka.

Sotateoreetikkona saattaa pitää myös Kansainvälisen Sotakoulun opetusupseeria P.I. Izmestjeviä, joka sovelsi kirjoituksiinsa clausewitzilaista rationalismia. Izmestjev korosti sodassa johtajan auktoriteetin merkitystä kurin perustana ja pohti kahden vastakkaisen mielialan merkitystä: kauhuntunnetta (kuolemanpelkoa) vaaran edessä ja velvollisuudentunnetta tehtävän suorittamisesta.

Muidenkin sotateoreetikoiden  esittely Salomaan teoksessa on laaja ja tyydyn tässä minimipoimintoihin.

Eittämättä kärkijoukkoon lukeutuu puna-armeijan isä, sota-asiainkomissaari Lev Trotski, joka syrjäytettiin ja tuli murhatuksi maanpaossa 1940.  Salomaan mukaan Trotski oli miltei kaikissa pääasioissa eri mieltä kuin Frunze. Hänen mukaansa Frunze oli Trotskia lähempänä kentän käsityksiä, joissa kaivattiin ”kansalaissodan käytännön ja idean yhtenäistämistä”. Trotski ajoi alueellista asevelvollisuusarmeijaa vastakohtana armeijan poliittisen hallinnon päällikön Sergei Gusevin puolustamalle hyvin koulutetulle vakinaiselle armeijalle (kaaderiarmeijalle). Herrat väittelivät Kominternin aikakausjulkaisussa 1920. Puna-armeijaa ryhdyttiin muuttamaan alueellisen liikekannallepanon pohjalle 1923, paljolti taloudellisista syistä.

Trotskin yhteenotot jatkuivat Venäjän Kommunistisen puolueen VKP:n edustajistonkokouksessa 1922, missä yhteenotot koskivat Frunzen ja Kliment Vorošilovin esittämää uudistusohjelmaa. ”Ohjelma edusti tavallaan punaupseeriston toiveunta. Se antoi ”sopiville sodille” sotatieteelliset ja doktrinaaliset perusteet. Se oli omiaan kohottamaan punaupseeriston asemaa entisten tsaarinarmeijan asiantuntijoiden kustannuksella.”

Trotskin näkemykset saavat kirjassa aiheellisesti isohkon tilan. Hänen asemansa heikkeni nopeasti Leninin kuoleman 1924 jälkeen.

Sotateoreeikkoihin kuuluivat lisäksi strategikkoa, Boris Šapošnikov ja Mihail Tuhatševski, joka joutui epäsuosioon ja syrjäytetyksi.

Valtaan noussut NKP:n ensimmäinen sihteeri Josif Stalin ei Markku Salomaan mukaan ollut mitenkään omaperäinen tai omintakeinen sotilaallinen ajattelija, ”päinvastoin”. Mutta Stalinin aikana sotateoria mekanisoitui, kun aseteknologia selätti vanhan käytännön. Teknistymisessä Neuvostoliitto sai arvokasta apua Ranskan kanssa solmimansa avunantosopimuksen 1932 seurauksena. Tärkeä alumiiniteollisuus kehittyi ja saatiin Ranskasta hävittäjälentokonetyyppejä ja panssarivaunumalleja. Käynnistyi valtaisa pommikoneiden, panssarivaunujen ja uudenlaisten tykkien tuotanto, mihin valjastettiin liki koko valtion teollinen kapasiteetti.  ”Tehkää tykkejä älkääkä saippuaa”. määräsi Stalin.

Vastaavanlainen ystävyyden ja yhteistyön sopimus oli solmittu kymmenen vuotta aiaemmin Saksan (siis Weimarin tasavallan) kanssa.

Kestääkö Kollaa?

Sodan teknistyminen ja koneellistuminen muokkasivat myös sodankäynnin teorian. Olihan siirrytty luokkataistelun low-techistä hyökkäysarmeijan high-techiin.  Taistelut siirrettäisiin kokonaisuudessaan vihollisalueelle, jossa käynnistettäisiin ”non-stop-offensiivi”. Se asetti myös uudenlaisia vaatimuksia miehistölle ja upseeristolle. Uralla etenemisen perusteisiin ei sisällytetty enää vallankumouksellisia ansioita, vaan yksinomaan kyvykkyys, uskollisuus, työteliäisyys, valistuneisuus, itsetietoisuus ja työnsä tuntemus.

Salomaan listaama vuosittaisten raskaan aseteollisuuden tuotantovolyymien nousu oli  huima.  Vain rinnastuksia samanaikaiseen natsi-Saksan sotateollisuuslukuihin jäin hitusen kaipaamaan.

Strategiaksi kehittyi syvähyökkäys. Vastustaja tuli murtaa yllättävällä ja massiivisella täsmähyökkäyksellä, jonka teho perustui ylivoimaan ja shokin aikaansaantiin. Syvähyökkäystä seuraisi takaa-ajo.

Näitä lukiessani tuli mieleen viime kesänä lukemani Erkki Palolammen Kollaa kestää. Kollaaseen strategiaa sovellettiin täysimääräisesti.

Puhdistukset olivat ennen muuta etnisiä

Mutta ennen talvisotaa ja Kollaata olivat Stalinin puhdistukset. Ne, ennen toista maailmansotaa toteutetut, on historiassa sijoitettu vuoteen 1934 ja vuosiin 1937−1938. Salomaa osoittaa, että puhdistusta ja tulevien valmistelua tehtiin jo 1920-luvulla. Syynä oli liian suureksi päästetty kommunistisen puolueen jäsenmäärä. Neuvostoliitto oli jähmettynyt sen myötä luokkayhteiskunnaksi.

Tunnustamalla valtioiden olemassaolon  Stalin ei pyrkinyt enää vallankumouksen välittömään vientiin, vaan näki potentiaalisena uhkana omalle valtiolleen sen sisältämän monikansallisen varieteetin.

Salomaan kirja kuvaa runsaasti tilaa suoden sitä tapahtumaketjua, jossa bolševikkihallinto murskasi ensin vierasmaalaiset (tässä suomalaiset) punaupseerit päästäkseen esteettä käsiksi siviilipakolaisiin.  Teoksen lopussa julkaistun taulukon mukaan vuosien 1935−1938 puhdistuksissa oli kohteena runsas tuhat (1018) suomalaista punaupseeria.  Heistä liki kaksi kolmannesta (60,2 %) katosi näinä vuosina jäljettömiin ja neljännes (24,1%) vangittiin ja teloitettiin. Salomaa on hyväksynyt tutkimukseensa vain täysin varmat tapaukset. Vangitsemisen jälkeen vapautettuja oli alle kymmenes ja osa oli vangittu jo varhaisemmin. 21 punaupseeria pelastui siksi, että he olivat samanaikaisesti sotimassa Espanjan sisällissodassa.

Rankka kato kävi myös NKP:n kaadereissa ja jäsenistössä sekä koko upseerikunnassa. ”On ilmeistä, että me emme voi enää käyttää joukkomaisen puhdistuksen menetelmää”, myönsi Stalin keväällä 1939.

Mutta puhdistukset eivät aiheuttaneet paniikkia. Päinvastoin. Vorošilov laskeskeli sekä Puolan että Suomen murtuvan jo sodan alussa. Olihan Vorošilovilla optimismiinsa perusteet: Puna-armeijan miesmäärä oli kasvanut edellisestä edustajistonkokouksesta 203 prosenttia, panssarivaunujen määrä 191 prosenttia, lentokoneiden määrä 130 prosenttia ja raskas tykistö 85 prosenttia. Armeijan moottorointi oli hänen laskelmissaan edennyt viimeisellä viisivuotiskaudella peräti 260 prosenttia ja sitä rataa.

Kollaa kesti

Markkku Salomaan tutkimuksen mukaan jonkinlainen ”talvisodan” käsikirjoitus on ollut olemassa jo 1920-luvulta lähtien. NKP:n politbyroon täysjäsenistä kaikkiaan viisi on ollut varmuudella suunnittelemassa Suomen-vastaista sotaa: Stalin, Vladislav Molotov, Vorošilov, Nikita Hrušhšev ja Andrei Ždanov. Yksi valmistautumisen viiimeisen vaiheen merkeistä oli Neuvostoliiton ulkomailla käymät Suomen valuutan ostot.

Kirja kuvaa Neuvostoliiton puolelta tarkkaillen sodan aloittamisen maskeerauksen, Mainilan laukaukset. Se kuvaa Otto Ville Kuusisen Terijoen hallituksen pystyttämisen, organisoitumisen, käynnistetyn propagandasodan ja Karjalais-Suomalaiselle tasavallalle kokoonkursitun ”kansanarmeijan”, johon yht´äkkiä tarvittiin myös suomalainen miehistörakenne. Gulag-vankileireillä viruvia suomalaisia haalittiin armeijaan. Yksi tällainen oli jo kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa vankilassa odottaneen Toivo Vähän tapaus. Yllättäen vankilan johtaja tarjosi hänelle kaksi vaihtoehtoa: tuomion toteutuksen tai asettumisen armeijaan sotaan Suomea vastaan. Vähä suostui.

”Kansanarmeija oll vähemmän suomalainen kuin yksikään Venäjän kansalaissodassa taistellut suomalainen rykmentti”, Salomaa kuittaa.

Myyttisen maineen saanut talvisota ei tunnetusti noudattanut Stalinin ja puna-armeijan piirustuksia. Salomaa sanoo tärkeäksi syyksi Neuvostoliiton kaksoisstrategian. Yhtäältä strategiana oli Kuusisen nukkehallitus Suomen ainoana ”laillisena” hallituksena, toisaalta syvähyökkäysstrategia Suomen virallista hallintoa vastaan.

Niinpä Kollaa kesti. Mutta Salomaan mukaan ”ratkaiseva pelote Neuvostoliiton taivuttamiseksi talvisodan rauhaan ei ollut Suomen armeijan sitkeä vastarinta, vaan Englannin ja Ranskan interventiosuunnitelma Suomen auttamiseksi. .. Pelkkä suunnitelma riitti pelotteeksi.”
Salomaa kuvaa suunnitellut interventiovolyymit: Kaukasuksen öljykenttien tuhoaminen Syyriasta (Levantista) käsin, Petsamosta 30 000 – 40 000 englantilaisen ja ranskalaisen sotilaan siirto talvisodan rintamille sekä 15 500 englantilaissotilaan siirto Narvikista.

Neuvostoliitto piti sodan johdosta huhtikuussa 1940 pääsotaneuvoston laajennetun istunnon, missä Stalin tunnusti epäsuoraan sotilaallisen avun uhan rauhanteon syyksi, mutta käänsi tapahtuneen kehukseen.

”… Emme lyöneet ainoastaan suomalaisia se olisi ollut pikkujuttu. Voittomme suurin merkitys on siiinä, että löimme samalla Euroopan mahtavimpien valtioiden tekniikan, taktiikan ja strategian, sillä näiden valtioiden edustajat olivat samalla myös suomalaisten opettajia. Tässä on voittomme suurin merkitys.”

Pääsotaneuvoston pöytäkirjaa lainaten Salomaa kertoo sanoja seuranneen myrskyisiä suosionosoituksia kaikkien noustessa seisomaan ja huutaen hurraata.

Punaupseerit, heidän uransa ja tuhonsa

Pitkin matkaa teoksen edetessä Markku Salomaa nimeää esimerkiksi jonkun tai joitakin suomalaisia punaupseereita kertoen heidän kohtaloistaan. Kirjan loppuun hän on koonnut 16 kenties merkittävimmän upseerin elämänvaiheet. Ne ovat äärimmäisen kiinnostavaa luettavaa. Mutta 16 elämäntarinaa menivät myös aivossani suloisesti sekaisin.

Yhden tutkimuksen päätelmän elämäntarinoista voi lukea: Punaupseerit olivat kiertolaisia, joiden kohtalon saneli sattuma.  Paettuaan Neuvostoliittoon ja astuttuaan puna-armeijaan heidän elämäntarinansa sulkeutui. He eivät kyenneet enää vaikuttamaan oman elämänsä kulkuun.

Keuhkotuberkuloosiin menehtyneen Eino Rahjan (1885−1936) ja hänen vaimonsa Lydia Parviaisen hauta sijaitsee Pietarissa Aleksander Nevskin luostarin hautausmaalla. Kuva: Heikki Kajanto.

 

Useimmat heistä tekivät pitkän sotilasuran. Näistä 16:sta useimmat kokivat – itselleni ennakko-oletusten vastaisesti − ”luonnollisen” kuoleman. Heitä ovat vilppulalaisen kruununtorpparin poika Akseli Anttila, joka koti-ikävää potien kuoli Moskovassa pari viikkoa Stalinin kuoleman jälkeen; alun alkaen Sörnäisten pasifistisosiaalidemokraatti Toivo Antikainen, joka kuoli lento-onnettomuudessa 1941; inkerinsuomalainen ja ruotsinkielinen Axel Berg, joka eli 85-vuotiaaksi ja sai lukuisia palkintoja; tykistöekspertiksi kehittynyt, ortodoksinen ja venäjänkielinen Wladimir Gröndahl, jonka hauta löytyy Moskovan Novodevitšin hautausmaalta merkittävimpien neuvostoliittolaisten sotapäälliköiden hauta-alueelta;  entinen Helsingin yliopiston filosofian opiskelija ja ”punaisen hämärän hahmo Thure Lehén, jonka vaiheiltaan rikas elämä päättyi Helsingissä 83 vuoden kunnioitettavan korkeassa iässä; vasta 1927 Neuvostoliittoon loikannut Aarne Martelius, joka kuoli Helsingin Tammisalossa 96 vuoden  isässä; varakkaan ahvenanmaalaisen varustajasuvun vesa Eyolf Mattson, joka kuoli tuberkuloosiin 68-vuotiaana Krasnokamskissa; suomalaisen kommunistisen liikkeen voimahahmo, komissaari Eino Rahja, joka kuoli veljensä Jaakko Rahjan tavoin keuhkotuberkuloosiin ja on haudattu Pietarin Aleksander Nevskin luostarin hautausmaalle, (nuorin veli Jukka Rahja kuoli Kuusisen klubin verilöylyssä); perin suomalaismielinen Albert Saviranta, joka pidätettiin mutta vapautettiin syytteiden puutteessa ja kuoli 77 vuoden iässä Toksovassa sekä talvisodassa Suomea vastaan taistellut Emil Toikka, joka kuoli 82-vuotiaana Moskovassa.

Talvisotaan kuolemantuomionsa vaihtanut Toivo Vähä tuomitsi talvisodan vääryytenä Suomea kohtaan, katui ja kuoli katkerana ja itsesyytösten vallassa KGB-eläkeläisenä. Hän yritti palata Suomeen, mutta viisumia ei myönnetty.  Politiikkansa uudelleen arvioijiin kuului myös Vähän veljeksistä Juho Einar Vähä, joka oli tullut Suomeen vakoilijana. Hän piirsi karttoja ja valokuvasi, kunnes pidätettiin. Kuritushuonetuomionsa aikana hän teki uudelleenarvion menetettyään uskonsa Neuvostoliittoon. Hän sai luottamusta vaativia tehtäviä jatkosodan aikana ja hänen kansalaisluottamuksensa palautettiin. Vähän veljessarjan muut, Olavi ja Arvo kuolivat Permin vankileirillä 1940.  Artturi Vähä sai Suomessa elinkautisen vakoilusta, anoi oikeutta saada jäädä Suomeen, mutta Neuvostoliittoon luovutuksensa jälkeen sai 10 vuoden vankeustuomion, minkä kärsi täysimääräisenä.

Stalinin puhdistusten betonimyllyssä esitellyistä punaupseereista menehtyivät rämäpäinen stalinisti ja vallankumouksellinen Johannes Heikkonen, kenties ainoa jo Talvipalatsin valtaukseen lokakuussa 1917 osallistunut suomalainen. Heikkonen menehtyi valtion turvallisuuden pääkomissaarin Lavrenta Berijan kuulustelijoiden käsittelyssä 1938, (”Kun Stalin saa tästä tietää, joutuvat nuo kiduttajat vastaamaan teoistaan.”); himomurhaajaksi ja suurroistoksi luonnehdittu omapäinen Heikki Kaljunen, joka kuoli 1938 teki kenties itsemurhaan saatuaan pitkän vankeustuomion; Suomessa tunnetuimpia  punaupseereista, Kustaa Rovio, Karjalan autonomisessa tasavallassa Edvard Gyllingin oikea käsi sekä Suomea vastaan talvisodassa taistellut ja sanalliseen propagandaan heittäytynyt Valter Valli.

Yhteenvetoa

Bolševismijärjestelmän uhreista on esitetty erilaisia arvioita. Martti Salomaa esittää omat minimiarvionsa virallisiin tietoihin pohjaten. Sen mukaan Neuvostoliitossa tuomittiin vuosina 1937−1938 yhteensä yli 3,7 miljoonaa henkeä (3 778 234). Heistä teloitettiin 786 098. Joidenkin arvioiden mukaan uhreja olisi kuitenkin ollut jopa kuudesta kymmeneen miljoonaa.

”Neuvostoliitossa ja Venäjällä nämä joukkomurhien suoritusportaan tekijät ovat välttäneet täysin vastuun. Heidän toimintaansa ei ole tutkittu eikä tuomittu toisin kuin Nürnbergin oikeudenkäynneissä”, Salomaa muistuttaa. Teoksensa lopussa hän kuvaa varsin yksityiskohtaisesti irvokkaita piirteitä saaneen Josif Stalinin kuolinprosessin 1.−5. maaliskuuta 1953 sekä kuolemaa seuranneen Berijan vangitsemisen ja teloituksen.

”Hyvässä tarinassa lukijat aina odottavat sellaista loppua, missä paha saa palkkansa. Tässä tarinassa sellaista ei ole osoitettavissa. Stalin, Molotov, Vorošilov, Ždanov, molemmat Kaganovitšit, Hruštšov ja Kuusinen saivat kuolla luonnollisen kuoleman, mikä oli heidän kaltaisilleen sotilasdiktatuurin kantaville poliitikoille luksusta.”

Onpahan kirja!

Markku Salomaa: Punaupseereiden nousu ja tuho. Otava 2018, taulukoineen ja hakemistoineen 559 sivua.

Kategoria(t): Löydöt, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s