Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Yllättävät loppukäänteet tekivät Haigin kirjasta vallan hyvää lukuviihdettä.

”Ei historiaa tarvitse herättää eloon. Historia on jo elossa. Me olemme historiaa. Historia ei tarkoita poliitikkoja tai kuninkaita tai kuningattaria. Historia tarkoittaa kaikkea. Se tarkoittaa tuota kahvia. Pelkän kahvin avulla voi selittää lähestulkoon kaiken kapitalismin, imperialismin ja orjuuden historiasta. On uskomatonta, miten paljon verta on vuotanut ja tuskaa kärsitty, jotta voisimme istua tässä juomassa kahvia pahvimukeista.”

Tilanne on Tom Hazardin (synt. 1581) työhöntulohaastattelusta Lontoossa nykypäivänä. Tom on päässyt historian opettajaksi lontoolaiskouluun. Hän on siis neljänsadan kolmenkymmenen yhdeksän vuoden ikäinen. Hänet kohtaava veikkaisi iän neljänkympin korville, siis viimeinen numero veks!

Tällaisista asetelmista käynnistyy brittikirjailija Matt Haigin romaani Kuinka aika pysäytetään.  Ei aika pysähdy. Pikemminkin se pakkautuu ja tiivistyy yhden eriskummallisen homo sabiens -poikkeaman, Thomas Hazardin, aivoissa satojen vuosien historian omakohtaiseksi kokemukseksi.

Tom kokee elämänsä sarjana maatuskanukkeja, joiden edelliset versiot kätkeytyvät uusimpien sisälle. Aiempia elämiä ei näe ulkoapäin, mutta siellä ne silti ovat aina läsnä.  Tomin ”taudin”/ poikkeaman nimi on anageria, hidastunut vanheneminen.

Ryhdyin lukemaan tätä eriskummallista fiktiota hienoisen epäluulon vallassa. Mutta tunnustettava on, että Tomin kokemukset nykynuorten johdattajana historian ilmiöihin ja sen myötä hänen omat henkilökohtaiset putoamisensa muistoissa käsillä olevien ilmiöiden keskiöön virittivät kiinnostukseni. Kun lisäksi Haig kykenee yllättämään ja kääntämään asioita vallan uuteen asentoon, koin romaanin kerrassaan virkistäväksi ja älykkääksi viihteeksi.

Tom on luonnon oikku. Hän on yksinäinen, muttei lajissaan ainoa. 1800-luvulla Tomille on selvinnyt, että hänenlaisiaan on ihmiskunnassa kenties tuhansia. Mutta jokainen heistä suojelee itseään salaamalla poikkeavuutensa. Elämä on osoittanut karuimman kautta, että salaisuutensa paljastaminen on hengenvaarallista. Niinpä myös Tom on muutaman vuoden väliajoin muuttanut asuinmaataan ja henkilöllisyyttään. Ansiokseen hän on ehtinyt tehdä vaikka mitä kengittäjästä ja sepästä katusoittajaksi ja ranskalaisravintolan pianistiksi.

1800-luvulla hänet etsi käsiinsä kosolti iäkkäämpi anagerikko, arvokas herrasmies Hendrich Pietersen.  Upporikas Hendrich oli ottanut Tomin suojelukseensa perustamaansa salaiseen yhdistykseen Albatrossit.  Seuran tavoitteena on pitää vanhenemattomuusilmiö salassa päiväperhosiksi kutsuttujen ihmisten hallitsemassa todellisuudessa ja suojella jäseniä muutetuin henkilöllisyyksin ja asuinpaikanvaihdoin.

Hendrichin säännöt ovat ehdottomat: On varottava rakastumasta. Voi rakastaa hyvää ruokaa, hyvää viiniä ja kauniita maisemia, muttei toista ihmistä. Tom on rakastamisen taivaat ja helvetit omakohtaisesti kokenut, sillä 18-vuotiaana hän rakastui ikäiseensä Roseen.  Heille syntyi tytärkin ennen Rosen kauhistuttavaa kuolemaa ruttotautiin. Mutta se, mikä ihmisten silmissä näytti aluksi luonnolliselta, muuttui nopeasti luonnottomaksi. Tom alkoi pian näyttää aviomiehen asemasta ikääntyvän Rosen pojalta.

Tomin hirvittävin muisto ennen Rosen karua kuolemaa juontaa noitavainoihin. Oma äiti altistettiin noidaksi syytettynä vesikokeeseen ja hukutettiin, sillä mikä muu kuin noituus olisi voinut selittää pojan pysymistä vuosi vuoden jälkeen samanlaisena siloposkena.

Romaanin kiinnostusta ylläpitävät jännitteet syntyvät siitä, että rakastumiskiellosta huolimatta Tom alkaa tuntea kutiavaa kiinnostusta saman koulun ranskankielen opettajaa Camillea kohtaan ja kiinnostus vaikuttaa molemminpuoliselta. Toinen jännite on vuosisatojen mittainen oman tyttären etsintä. Ennen tyttärensä kadottamista 1600-luvun alussa Tom sai tietää, että myös tytön vanheneminen hidastui tai lakkasi tietyssä vaiheessa ennen murrosikää.

Kuinka aika pysäytetään -tarinassa tehdään aikamatkoja Tom Hazardin eri elämänvaiheisiin. Vaiheita on riittänyt. Jossakin valehenkilöllisyydessään hän soitti luuttua William Shakespearen teatteriryhmässä ja toisessa minässään oli pestautuneena tutkimusmatkailija Cookin retkille etelän valtamerillä. Arizonassa Tom ampui monen monituinen miespolvi sitten kaksi miestä, itsepuolustukseksi.

Tapahtuman muistaen hän puhelee eräänä iltana oppilaalleen Antonille haluten muistuttaa tätä valintoihin liittyvästä vastuusta:
Mutta kun tulee vanhemmaksi, sitä tajuaa, ettei koskaan pääse pakenemaan tekojaan. Ihmismielellä on omat … vankilansa. Kaikkea elämässä ei voi itse valita.
… Ei voi valita sitä, missä syntyy, eikä sitä, kenestä joutuu luopumaan. Ei ole paljoakaan, jota voisi itse valita. Elämässä on muuttumattomia virtauksia aivan kuten historiassakin. Virtojen sisällä on kuitenkin tilaa tehdä valintoja. Päätöksiä.
… Se, mitä teemme nykyhetkessä, pysyy luonamme. Se tulee takaisin. Mistään ei voi selviytyä ilman seuraamuksia.

Iloitsin siitä, että tarina liki vinksahti päälaelleen ja ainakin yllätti edetessään kohti loppua. Luonnollisesti lukija tietää jo paljon varhemmin, että rakastamiskiellon Tom vielä rikkoo ja tällä kertaa se ei johda katastrofiin, ainakaan kovin pian.

En malta olla palaamatta pitkään lainaukseen (s. 118), joka mielestäni konkretisoi sitä, mitä ylipitkäksi venyvä elämä saattaa huimimmillaan kattaa. Esimerkkinä Tomin ajatuksenvirrassa on puu:

Me elämme pitkään, Tom…
Kaliforniassa on eräs puu, vihnemänty, jonka vuosirenkaita tarkkaan laskettaessa paljastui, että se on viisituhattakuusikymmentäviisi vuotta vanha.
Jopa minun silmissäni se on vanha. Viime aikoina, kun olen tuntenut oloni epätoivoiseksi ja toivonut olevani tavallinen kuolevainen, olen ajatellut tuota kalifornialaista puuta. Se on ollut elossa faaraoiden aikakaudesta saakka. Se on ollut elossa Troijan perustamisesta saakka. Pronssikauden alusta saakka. Joogan keksimisestä saakka.  Mammuteista saakka.
Se on pysynyt paikallaan kaikessa rauhassa, kasvanut hitaasti, tuottanut lehtiä, menettänyt lehtiä ja tuottanut lisää lehtiä. Kun mammutit kuolivat sukupuuttoon, Homeros kirjoitti Odysseian, Kleopatra hallitsi, Jeesus naulattiin ristille, Siddhartha Gaudama jätti palatsinsa surrakseen kärsivien alamaistensa tähden, Rooman valtakunta nousi ja tuhoutui, Karthago valloitettiin, vesipuhvelit kesytettiin Kiinassa, inkat rakensivat kaupunkeja, minä kumarruin kaivon ylle Rosen kanssa, Amerikka soti itseään vastaan, maailmansodat riehuivat, Facebook keksittiin, miljoonat ihmiset ja eläimet elivät ja taistelivat ja lisääntyivät ja kuolivat nopeasti ja hämmentyneinä, puu on aina ollut sama puu.

Hitaan vanhenemisen aihepiiristä saisi kehitellyksi todellisia kauhukuvia, kuten vanhuuden rempat särkyineen ja kolotuksineen, jotka nekin jatkuisivat epäinhimillisesti vuosien asemasta kenties satoja vuosia. Mutta tässä kirjassa albatrossit ovat immuuneja päiväperhosten sairauksille, joten liki ikuisesta elämästä on kyse.  Aihe siis sivuaa painajaista. Haigin kirjoittaman fantasian ytimenä on kuitenkin ihmisen suhde poikkeavuuteen ja erilaisuuteen.

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään. Aula & Co 2018, 361 sivua. Suomennos Sarianne Silvonen.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s