Kai Aarelaid: Linnade põletamine

Pelikortit ja uhkapeli ravistelevat ihmissuhteita Kai Aarelaidin koskettavassa romaanissa Linnade põletamine.

Kirjailija Kai Aarelaidin (s. 1972) Linnade põletamine on runoilija-kääntäjä-kirjailijan toinen romaani. Rohkenen ennustaa ja toivon, että se ilmestyisi myös suomeksi ennen ensi syksyn Turun kirjamessuja, messujen teemana kun on virolainen kirjallisuus. (Ks. blogin päivitetty tieto blogin lopussa) Turkuun uskoisin saapuvan myös suomea erinomaisesti puhuvan kirjailijan.

Linnade põletamine (vapaasti: Kaupunkien polttaminen) saa nimensä korttipelistä. En tiedä, millä nimellä tämä arvatenkin peruspeli tunnetaan meillä. Laittomalla uhkapelillä on tärkeä osuus Aarelaidin sodan jälkeisille vuosikymmenille sijoittuvassa tarinassa.

Linnade põletamine kuvaa kolmihenkisen perheen perin surullisen kehityskaaren. Se kertoo läsnäolosta ja läsnäolon puuttumisesta, ennen muuta jälkimmäisestä.  Se kertoo rakkaudenjanosta ja puhumattomuuden seurauksista. Keskushenkilöt kaipaavat merkityksellistä elämää eivätkä siihen riitä perheen suhteellisen hyvät ulkoiset olot.  Kaipuun kohteet ovat lähellä, mutta puuttuu uskallus, halu ja taito ojentaa käsi kaipuun kohdetta kohti.  Perhe asuu saman katon alla, silti sen jäsenet toinen toisistaan kaukana, poissaolevina.  Isä Peeter Unger on vahvimmin läsnä, kun häntä ei enää ole, kun hänet on irrotettu hirttosilmukasta ja haudattu.

Pariskunnan, Peeterin ja Liisan ainokainen lapsi, aikuistuva Tiina kokee poissaolon määrittävän ihmistä tarkimmin:

Aga mis kunagi määratles teda kõige paremini: märgid tema puudumisest.
Pea lohk padjal.
Kammipiidi vahele jäänud juuksekarva.
Poolik sussijälg ahju ette pudenenud tuhas.
Huulekujuline rant tassi serval.
Piisake kuivanud verd
žiletiteral.
Raamat, milles on järg igaveseks ühe koha peal.
Tühjaks joomata klaas vett.
Need on inimese tõelised jäljed.

[Vapaasti: Mutta mikä kulloinkin määrittää häntä kaikkein parhaiten: merkit hänen puuttumisestaan.
Pään painauma tyynyssä. Kamman piiden väliin jäänyt hius. Puolikas tossunjälkeä uunin eteen karisseessa tuhkassa. Huultenmuotoinen rantu kupin reunalla. Pikkuriikkinen kuivunut veri partaterällä. Kirja, missä on pysyvä jatko yhdessä kohdassa. Tyhjäksi juomatta jäänyt vesilasi. Ne ovat ihmisen todelliset jäljet.]

Kirja koostuu 85 lyhyehköstä aihelmasta, jotka kuljettavat tarinaa vuodesta 1945 vuoteen 1962 ja lopulta lähelle omaa aikaamme. Poikkeaman tekee tarinan tarpeellinen johdantotarina. Se tapahtuu 1941 Saksan ja Neuvostoliiton välisen sodan sytyttyä.  Vaikka koin teoksen alkupuoleltaan helpoksi ja dialogiltaan kevyeksi, lyhyet sikermät kuljettivat miltei huomaamatta lukijaa yhä syvemmälle perheenjäsenten keskinäissuhteiden tunnistamiseen. Keskeisin havaintojen tekijä on tarkkasilmäinen, puuhakas perheen pikkutyttö Tiina. Aadelaid kuvaa taitavan vähäeleisesti asioita, joita Tiina näkee, kuulee ja löytää, ymmärtää paljon eikä sittenkään ymmärrä. Mutta pienillä padoilla on korvat!

Kirjan tapahtumat rajoittuvat Tarttoon. Nuoren Neuvosto-Eestin poliittista todellisuutta on niukasti. Ihmiset ovat mukautuneet. Vuonna 1953 kuolee (tytön ilmaisulla) Taalin. Ei tyttö sitä juurikaan ymmärrä, mutta monet ihmiset itkevät ja isän ja Liisa-äidin kuuluu lähteä Tallinnaan surujuhlaan.

Sotavuodet Liisa-äiti on ollut evakuoituna Neuvostoliiton selustaan, jonne vietiin Saksan hyökkäyksen alettua taiteilijoita, tiedemiehiä ja luotettavia kommunisteja. Vastavihityn Liisan silloinen mies oli liittynyt puna-armeijaan ja Liisalle lankesi evakuointi punasotilaan tuoreena leskenä. Hentona varjona vilahtaa 1940-luvun lopun kyyditysten jälkeen naapuruston epäluulo Ungereita kohtaan: He säästyivät, miksikähän?

Peeter on kohdannut tulevan vaimonsa Liisan sattumoisin perin dramaattisissa oloissa jo vuonna 1941: Hän pelasti kaatosateessa tien vartta kävelevän läpimärän, morsiuspukuisen neitosen autonsa kyytiin ja huolehti hänet Viljantiin turvaan ja lämpöön.  Neljä vuotta myöhemmin Tartossa Liisa tuodaan töihin keskusvarastolle, jossa Peeter on esimiestehtävissä. Nainen on yhtä arka, mykkä, ujo ja rutiköyhä kuin vuosia sitten tavattaessa. Peeterin suojeluhenki herää tätä nuorta, viehättävää, kaunista naista kohtaan. Peeter rakastuu, pari menee naimisiin ja syntyy ainokainen lapsi, Tiina.  Pariskunnan ikäero on kuitenkin varsin suuri.

Jan Kaus ja Kai Aareleid, kaksi seuraamisen arvoista virolaista nykykirjailijaa

Pääosan kirjasta Aarelaid kuvaa Tiinan tasapainoilua ja taiteilua vanhempiensa arjessa.  Äiti ja isä ovat harvoin kotona samanaikaisesti. Kumpikaan ei halua tulla häirityksi eikä lapsi pitkästymisestään huolimatta halua vihastuttaa omiin asioihinsa uppoutunutta isää. Isän kaipuu kasvaa lapsessa liki kivuksi.  Hän haluaisi tietää vanhemmistaan ja heidän lapsuudestaan asioita, mutta vastassa on vaikeneminen. Silti lapsi löytää menneisyydestä kummallisuuksia, kuten isän yhden veljen pyyhkiytymisen olemattomiin.  Selitystä hän ei saa.

Vanhemmat rakastavat lastaan, mutta osoittavat sen vain aterioina ja tasokkaina vaatteina. Tyttö tajuaa alakouluiässä, että ympärillä on suorastaan kurjuutta. Ihmiset eivät elä tasa-arvoisesti ja hän tuntee ulkoisesta hyväosaisuudestaan noloutta.

Eräänä yönä tyttö herää siihen, että isä kohottaa hänen vuoteensa patjaa jalkopäästä ja piilottaa sinne jotakin. Käy ilmi, että isällä on salainen setelikätkö. Jo varhemmin seurattuaan salaa isäänsä tytölle on valjennut, että isä tekee jotain sopimatonta. Isä on uhkapeluri ja jäänyt pelaamisen koukkuun. Elämä ilman pelin tuomaa jännitystä on tylsää ja vailla merkitystä. Isä on varma itsestään: hän on hyvä pelaaja, kaikkein taitavin. Uhkapelistä syttyy vanhempien välille avoin riita.

Mäng aitab mul kanda korraliku kodaniku maski. Taluda igapäevaseid kohustusi, tühiste asjade tüütut kordumist. Elu üllatab mind harva. Mäng üllatab mind alati. Ei ole olemas kahte ühesugust mängu. Ühesuguseid päevi – võib olla. Liiga palju piinliku täpsusega korduvaid toiminguid. Raamid, piirid. Mängus on kõik üllatused suurendatult, mäng on just nagu elu müdel…
Nii tahaks Peeter öelda.

[Vapaasti: Peli auttaa minua kantamaan kunnolla kansalaisnaamion. Kestämään jokapäiväisiä velvollisuuksia, tyhjien asioiden ikävää kertautumista. Elämä yllättää minut harvoin. Peli yllättää minut aina. Ei ole olemassa kahta samanlaista peliä. Samanlaisia päiviä – on kyllä. Liikaa piinallisen tarkasti toistuvia toimituksia. Kehykset, rajat. Pelissä ovat kaikki yllätykset suurentuneita, peli on juuri kuten elämä…
Niin tahtoisi Peeter sanoa.]

Mutta pelureiden säännöt ovat raa`at. Muu joukkio alkaa pelata yhdessä Peeteriä vastaan ja lopulta mies on velkaantunut yli varojensa ymmärtämättä, miten hänelle on niin voinut käydä. Peeter ajautuu  umpikujaan, josta ei ole ulospääsyä. Lopulta, vuonna 1962 ratkaisuksi osoittautuvat omenapuun oksa ja hirttoköysi. Mutta leskeä ja tytärtä velkojien parvi ei jätä rauhaan.

On tapahtunut toinen yhtä dramaattinen karilleajo. Liisa-äiti kaipaa fyysistä rakkautta ja miestä, onhan hän vielä nuori ja kaunis ja elämä valumassa ohi harmaana.  Liisa on löytänyt uuden miehen ja uuden elämän ja hän lähtee kotoa. Tiina on tuolloin 1959 kolmetoistavuotias. Kaksi vuotta myöhemmin uudessa rakkaudessa siipensä polttanut äiti palaa kotiin kolhiintuneena. Taakse jäävät alituiset juopon miehen kotiin raahaamat ryyppyremmit ja raastava keskenmenon kokemus.  Isän ja kotiin palanneen äidin välille ei synny kommunikaatiota. Isästä on nyt tullut koditon.

Lapsen tarvitsisi olla lapsi, muttei saa olla. Hänen on kannateltava heikoksi heittäytyvää äitiä:
Ma väga tahaksin vahel nõrk olla. Praegu, ema. Ma tahaksin, et sina oleksid ema ja mina oleksin tütar, haluaisi Tiina sanoa äidilleen, muttei sano. [Tahtoisin kovasti olla välillä heikko. Juuri nyt, äiti. Tahtoisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytär.]

Tarinan seesteisin jakso on Tiinan pitkäkestoinen ystävyys venäläispojan Vovan (Vladimirin) kanssa. Suhteesta kehittyy arka ja viaton rakkaus. Mutta ystävyys katkeaa Vovan isän saamaan työkomennukseen Tyynen valtameren rannalle. Perhe muuttaa pois. Vova sanoo kirjoittavansa sieltä kaukaa joka päivä ja pyytää Tiinaa odottamaan. Ainoatakaan kirjettä ei tule. Kun Peeter-isä kuolee, Tiina kaipaa kaikkein kipeimmin juuri Vovaa. Kivun ollessa sietämättömimmillään Tiina turvautuu vanhaan harrastukseensa, kestävyysjuoksuun.

Vuonna 2013 Tarttoon esitelmämatkalle saapunut Tiina etsii muistoja isästään, enää löytämättä.  Tartto on muuttunut. Mutta hän on saanut menneisyydestä riittävän rauhan. Sille hän antaa valkean värin. Valkea kun on kaikkien värien yhteinen syli.

Linnade põletamine sopii erinomaisesti estofiileille riittävän helppona ja passelisti haastavana lukuromaanina.  Tallinnan Apollo-kirjakaupassa käydessäni ihmettelin, miksi kirjaa löytyi hyllystä vain yksi ainokainen, ostamani. Erilainen esillepanokäytäntö kuin meillä?

Kerrassaan hieno kirja, joka jäi joka lukemisjaksoni jälkeen läikkymään mielessä, surumielisenä ja syvästi  koskettavana. Samansuuntaisia suurissa ikäluokissa kasvaneiden muistoja ja kasvuympäristökokemuksia löytynee viljalti myös Suomenlahden pohjoispuolelta.

Kai Aarelaid: Linnade põletamine. Varrak 2016, 328 sivua.

P.S.
Yllätys! Linnade põletamine on ilmestynyt suomeksi, tänä vuonna Outi Hytösen suomennoksena ja Schilds & Söderströmin kustantamana nimellä Korttitalo. Suomenkielinen nimi on erinomainen!
https://kustantamo.sets.fi/kirja/korttitalo/

 

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s