Herman Lindqvist: Villit Vaasat

Villit Vaasat, tuhti teos, jos on tämä juttukin. 🙂

Herman Lindqvistin teoksen Villit Vaasat (De vilda Vasorna) nimi voisi olla Vallanhimoiset Vaasat. Alinomaisista valtataisteluista, vainoharhaisuudesta sekä pohjattomasta ja häpeää tuntemattomasta ahneudesta tässä Ruotsin uuden ajan kuninkaallisten historiassa on kyse. Lindqvist tavoittaa parhaiten ”ajan hengen” juuri luottamuksen puuttumisen ja oman käden oikeuden sanallistamisessa. Humanismilta otti vuosisatoja huuhtoutua Itämeren rannoille. Veljessotia ja katkeria valtajuonitteluja käydään kaikissa sukupolvissa.

Herman Lindqvist on tunnettu ja tunnustettu historioitsija ja kirjailija Ruotsissa. Villit Vaasat on jo hänen kuudeskymmenes teoksensa. En kuitenkaan tohdi rinnastaa häntä Ruotsin Akatemian jäsenyydestä @metoo-kampanjan jälkipyykin yhteydessä eronneeseen historiantutkija ja kirjailija Peter Englundiin, jonka suuria historiallisia teoksia olen nautinnolla lukenut. Lindqvist ei näet tee omaa tutkimusta, vaan kokoaa persoonallisella otteellaan tutkimustietoa, myös Englundin tekemää.

Kustaa Eerikinpoika Vaasa

J.A.G. Achen maalauksessa Pohoismaiden unionin kuningas Hannu ennustaa pienelle Kustaa Eerikinpojalle valoisaa tulevaisuutta. Kuva: Nationalmuseum. Kirjan kuvitusta.

Ruotsin valtion perustaja Kustaa EerikinpoikaKustaa III:n kaksi ja puoli vuosisataa myöhemmin Kustaa Vaasaksi nimeämä ensimmäinen kuningas Kalmarin unionin eli Pohjoismaisen unionin jälkeen – saa osakseen kirjan tekstiosuudesta liki 45 prosenttia. Ison osan saa nytkin.

Kustaa Vaasan (hallitsijana 1523−1560) tie vallan huipulle on tarujakin erikoisempi. Kun Tanskan kuningas Kristian toteutti omien Tukholman kruunajaistensa päätteeksi massiivisen aateliston verilöylyn kolme vuorokautta kestäneine mestauksineen, yksi kruunajaisjuhlista puuttui, Kustaa Eerikinpoika. Isän mestauksen myötä perheen omaisuus takavarikoitiin. Sukulaiset oli tapettu ja yksin jäänyttä, varattomana piileskelevää 23-vuotiasta Kustaata etsittiin. Kuolemaan tuomitun henki ei ollut kummoisissa kantimissa.

Kustaa Eerikinpoika yrittää nostattaa taalalaisten kansannousua Kristianin tyranniaa vastaan Moran kivillä. Kuva: Nationalmuseum. Kirjan kuvitusta.

Nuorukainen suuntasi pakonsa Taalainmaalle nostaakseen siellä kansannousun Kristian Tyrannin kukistamiseksi ja Tanskan harjoittaman taloudellisen ja sotilaallisen sorron lopettamiseksi. Hanke epäonnistui. Leimuavista puheistaan huolimatta varattomasta nuorukaisesta puuttui uskottavuus. Kun Kristianin voudit saivat vihiä Kustaan piileskelystä maakunnassa, alkoi vimmainen ajojahti. Se erilaisine Kustaan pikapelastautumisineen on elänyt satoja vuosia ruotsalaisten poliittisessa mytologiassa ja maalaustaiteessa.

Vasta kun Taalainmaalle kantautui huhuja Tukholman verilöylyn yksityiskohdista ja Kristian-kuninkaan Kööpenhaminan paluumatkallaan jokaisella levähdyspaikallaan järjestämistä mestauksista, miehiä lähetettiin tavoittamaan Norjaan pakenevaa Kustaa Eerikinpoikaa.

Jos tavoittelemaan lähteneet olisivat epäonnistuneet ja Kustaa olisi ehtinyt ylittää Norjan rajan, hän olisi ehkä jäänyt historialta ikiajoiksi kadoksiin, päättelee Herman Lindqvist.

Nyt nuorukainen kelpasi kansannousun johtajaksi. Vastarintataistelut Kristianin hirmuhallinnon kukistamiseksi olivat puhjenneet jo vahvimmissa Ruotsin maakunnissa, ennen muuta Smoolannissa. Kustaa ei siis johtanut koko maan vapaustaistelua ja muut kapinajohtajat olivat tuskin kuulleet puhuttavan vapaussankari Kustaa Eerikinpojasta. Mutta hän se otti kunnian nimiinsä.

Kustaan nousu oli rakettimainen. ”Vajaan kahden kuukauden kuluttua maakuntaan saapumisestaan hän oli jo taalalaisjoukkojen päällikkö, ja seitsemän kuukauden mentyä hänet valittiin Ruotsin valtionhoitajaksi. Kahden vuoden kuluttua hänet valittiin Ruotsin kuninkaaksi. Hän oli silloin 27-vuotias.”

Kustaa oli taitava taktikko. Talonpoikaisarmeija ei riittänyt lopulliseen voittoon, vaan apua tarvittiin ulkomailta. Sen Kustaa sai kallein kauppapoliittisin ehdoin hansakaupunki Lyypekiltä, jonka intressissä oli Ruotsin tavoin Tanskan aseman heikennys.

Kun tuli Lyypekiltä saadun jättilainan maksun aika, Kustaa riisti kirkolta sen massiivisen omaisuuden ja perusti ryöstämänsä varallisuuden turvin Ruotsille vakioarmeijan ja itselleen eri puolille maata suureelliset hovit. Hallitsijana Kustaasta tuli maan rikkain mies. Hän otti haltuunsa 5000 maatilaa sekä lukuisia linnoja ja herraskartanoita. ”Aatelisto ja kirkon miehet joutuivat Kustaan suuren Ruotsi-nimisen maatilan palkollisiksi”, konkretisoi Herman Lindqvist omistuksen ja vallan keskittymistä.

Hallitsijana Kustaa Vaasa oli pohjattoman ahne, väkivaltainen, tarkassa muistissaan pitkävihainen, äkkipikaistuksissaan kohtuuttomuutta kaihtaamaton, sairaalloisen epäluuloinen despootti, joka myös murhautti vastustajiaan. Hänen nimekkäiden tukijoittensa ja hovivirkailijoiden pääosa pakeni vuosien mittaan maasta ennakoiden näin todennäköisen kohtalonsa, mikäli jatkaisivat Kustaan palveluksessa. Heistä tuli Kustaalle verivihollisia ja maanpettureita.

Kustaa oli koulutusta vaille jäänyt mies, siis moukka aatelismieheksi, mutta suuri demagogi, joka pystyi kaunopuheisuudellaan ja vakuutteluillaan kääntämään jatkuvat kapinat ja kansannousut edukseen. Hän hallitsi sanelemillaan kirjeillä, teloituskirveillä ja hirttosilmukoilla. Hän lupasi, vakuutteli mutta tilanteen rauhoituttua aina petti sanansa.

Flaamilaisen taiteilijan Willen Boyn maalaus ikääntyneestä Kustaasta esikuvana Habsburgien pukeutuminen. Nationalmuseum. Teoksen kuvitusta.

Hän kulutti ylettömiin vaatteisiinsa ja hovinsa kestityksiin avaruustieteellisiä määriä rahaa, vaikka vaati alaisiltaan nuukuutta.

Kirkon omaisuuden viedessään hän samalla tuhosi senaikaisen koulutusjärjestelmän luomatta koskaan tilalle uutta. Koko hallintakautensa ajan hän kärsi kroonisesta kieli- ja kirjoitustaitoisten oppineiden avustajien puutteesta. Kustaa joutui värväämään ulkomaisia osaajia. Loppuaikoina saksalaisten ylivalta hallintokoneistossa oli niin vahva, että suurin osa valtakunnan tilinpidostakin hoidettiin saksaksi.

Suomi kulkee Vaasa-tarinan rinnalla

Herman Lindqvist on opiskellut Helsingissä ja tuntee Suomea erinomaisen hyvin. Kuten Peter Englund hänkin kaiken aikaa nostaa esiin Suomea Ruotsin itäisenä ja tärkeänä osana.  Vaasojen historiassa se konkretisoituu läänityksinä, Kustaa Vaasan osalta myös vuoden mittaisena oleskeluna Suomessa.

Suomen matkaa koskevasta osuudesta saan tietää, että Kustaan perustaman ja pakkoasuttaman Helsingin ensimmäinen nimi oli Santahamina.

Toisin kuin useat myöhemmät Vaasat, Kustaa ei harrastanut rakastajattaria. Kustaa Vaasan löydettyä lopulta itselleen puolison, Katariinan Sachsen-Lauenburgista, yksi Katariinan saama eläketurva oli Korsholman lääni Uumajasta Perämeren ympäri aina nykyiseen Vaasaan saakka. Historia ei kerro, oliko avioliitto onnellinen. Kustaa ei osannut saksaa eikä Katariina ruotsia. Yhteinen poika heille kumminkin syntyi, Eerik 1533.

Raskaana ollut Katariina kuoli päivää ennen 22-vuotissyntymäpäiväänsä kompastuttuaan alas kivirapuilta ja saatuaan näin aiheutuneen keskenmenon seurauksena komplikaatioita. ”Kustaalla ei ollut mitään osuutta nuoren vaimonsa kuolemaan”, huomauttaa historioitsija selvennykseksi väkivaltaisesta ”päämiehestään”.

Varmuudella onnellinen oli toinen avioliitto 20-vuotiaan Margareeta Leijonhufvudin kanssa. Kauniiksi ja viisaaksi mainittu Margareeta synnytti 13 avioliittovuoden aikana kymmenen lasta, esikoisena heistä Juhanan 1537.  Kustaa määräsi Margareetan avustavaksi sijaishallitsijaksi. Jos Kustaa Vaasa oli oppimaton mies, omien lastensa koulutuksen päälle hän ymmärsi, myös lukuisten tyttäriensä. Eerikiä ja Juhania koulutettiin hallitsijoiksi.

Margareetan menehdyttyä 1551 keuhkotulehdukseen Kustaa haki lastensa turvaksi itselleen kolmannen vaimon 1552. Se nostatti vihkimisriidan. Valittu, vain 17-vuotias Katariina Stenbock oli näet kuolleen vaimon sisaren tytär ja kirkon mukaan lähisukulainen.

Kustaan tahto toteutui. Kustaa oli itse jo vanha ja Katariina jäi muutaman avioliittovuoden jälkeen leskeksi. Tuolloin vielä nuori nainen eli pitkän elämän ja hänen kuollessaan maata hallitsi Kustaa II Aadolf.

Yksi villeimmistä vauraudella porsastelun kuvauksista liittyy kolmanteen kiisteltyyn avioliittoon. Pelkästään morsiamen hattuun upotettiin 23 000 helmeä sekä hänen ja lasten juhla-asuihin 40 000 helmeä. Viininlaskija osti Saksasta häihin 1650 litraa reininviiniä, 1200 litraa simaa (tuon aikakauden shampanjaa) ja 300 litraa hehkuviiniä. Silkkiä ja samettia ostettiin summalla, jolla olisi saanut 5000 härkää tai maksetuksi 10 700 navettapiian vuosipalkan. Jne. jne.

Kaikessa tavoiteltiin mahtipontisuutta, niin myös joulukuussa 1560 Kustaan massiivisessa hautajaiskulkueessa Tukholmasta Upsalaan. Mahtava kuningas oli kuollut hallittuaan kovin ottein 37 vuotta. Kukaan maan valtaherroista ei ollut uskonut Kustaan pystyvän pitämään valtaa montakaan vuotta.

Herman Lindqvist antaa peittelemättömästä kriittisyydestään huolimatta Kustaa Vaasalle tunnustusta:
”Ruotsissa asiat olivat 1560 paljon paremmin kuin 1523. Niinpä Kustaa oli menestyksekäs kuningas, ehkä menestyksekkäin maan historiassa. Häntä on tietysti arvioitava hänen oman aikansa mittapuilla.”.

Eerik XIV

Jos Kustaan hautajaiset olivat mahtavat, Eerikin kruunajaisista tuli kaikkien aikojen suurin juhla. Ylellisyydelle ei löytynyt rajoja. Yksin Eerikin hevosen kengät olivat taottu hopeasta. Ehtymättömäksi viinitarjoilualtaaksiksi oli tehty putkia pitkin pulppuava suihkulähde.

Eerik oli renessanssiruhtinas. Hän oli alussa ulospäin suuntautunut, loistoa rakastava, vieraanvarainen ihminen, joka viihtyi komeissa pidoissa ja naisten seurassa. Nuori kuningas suunnitteli parantavansa teitä, rakennuttavansa kanavia, kyytiasemia, majapaikkoja ja ruokapaikkoja teiden varsille sekä edistävänsä hopean, raudan ja kuparin louhintaa. Hän halusi kaikkien olevan samanarvoisia lain edessä, mikä oli pelkkänä ajatuksenakin sensaatiomainen.

Eerikin ulkopoliittisena tavoitteena oli Ruotsin ja Englannin liitto Venäjän kaupan kontrolloimiseksi. Sen sinetiksi hän haki Henrik VIII:n tyttären ja tulevan kuningattaren Elisabethin kättä. Suuren luokan puhemiehenä kävi hänen puolestaan pikkuveli Juhana. Elisabeth mieltyi Juhanan sulavaan käytökseen, mutta jäi Eerikille kylmäksi. Avioliittoa yritettiin lämmittää useamman kerran ja viimeisen yrityksen teki pikkusisko Cecilian pröystäilevän tuhlailevalla Lontoon matkallaan. Elisabethin suosioon pääsystä huolimatta hän palasi velkaantuneena tyhjätaskuna ja omaisuus takavarikoitiin velkojen katteeksi rajalla.

Vain Katarina Maununtyttären onnistui rauhoittaa mieleltään sairastunutta Eerikiä. Kuva: Seppo Hilpo. Teoksen kuvitusta.

Eerikin eri naimahankkeet saivat lopulta farssin piirteitä. Sitten Eerik rakastui. Hän oli kohdannut linnassa erään vanginvartijan 14-vuotiaan orpotytön, joka toimi Vanhan kaupungin krouvissa tarjoilijana. Hänen nimensä oli Katariina Maununtytär. Tästä rakkaustarinasta tuli yksi Ruotsin historian erikoislaatuisimmista saagoista. Rahvaannaisen nosto kuningattareksi oli tuohon maailmanaikaan maailman järjestyksen häväistys.

Saaga liittyy myös Suomeen, sillä Eerikin murhan jälkeen 1577 nuori leski sai omistukseensa Kangasalta Liuksialan kartanon. Katariina haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Pariskunnan yhteiset lapset, Sigrid ja Kustaa nousivat kumpikin merkittäviin asemiin. Tosin Kustaa kohtasi loppunsa hylättynä ja varattomana jossain Venäjällä. Sigridin pojasta Åke Tottista tuli 30-vuotisen sodan sotapäällikkö, marsalkka ja ruotsalaisittain sankari.

Eerikin maan kehittämissuunnitelman jäivät sikseen, sillä hänen kahdeksanvuotisena kuninkuuskautenaan maassa riehui jälleen sota Tanskan kanssa ja ennen muuta veljessota Juhanan kanssa. Vihaksi kypsynyt välirikko syntyi erisuuntaisista ulkopoliittisista siirroista, joista Juhanan veljeilyn vihollismaa Puolan kanssa Eerik tulkitsi maanpetokseksi.

Veljesten Eerikin ja Juhanan välit muuttuivat veljessodaksi. Hugo Salmsonin maalauksessa Katarina Jagellonica näyttää Eerikille miehensä sormustaan tekstillä ”Ei kukaan paitsi kuolema”. Stockholms Aktionsverk. Teoksen kuvitusta.

Juhana istui rakastetun vaimonsa, puolalaisen prinsessan Katariina Jagellonican ja lapsensa Sigismundin kanssa Gripsholmin linnan vankeudessa, olemassa olevien tietojen mukaan kuitenkin inhimillisissä olosuhteissa. Heidän elintasoaan ei riistetty.

Mutta toisin kävi, kun Eerikin mielenterveys alkoi horjua entistä vakavammin ja antautumisensa jälkeen hänet suljettiin Tukholman linnaan. Eerikin vankeutta kesti kahdeksan vuottaa. Osan siitä Eerik virui Suomessa, Turun ja Kastelholmin linnoissa. Alun vankeudestaan hän sai olla perheensä kanssa. Sitten hänet eristettiin täydellisesti virikkeettömään tilaan ilman ulkoilumahdollisuuksia, kunnes veljensä, kuningas Juhana III:n käskystä myrkytettiin.

Teoksensa loppuosassa Herman Lindqvist kertoo uskomattoman tarinan Eerik-kuninkaan vankilapäiväkirjan sivujen rippeiden sattumanvaraisesta löytymisestä yli puoli vuosisataa myöhemmin roomalaisen makeiskauppiaan paahdettujen manteleiden tötteröpaperina. Päiväkirjaliuskojen polveileva reitti on itsessään eriskummallinen tarina.

Eerikin hallitsijakausi jäi historiaan vainoharhaisen kuninkaan veriseksi kaudeksi. Seitsemän vuotta kestänyt Tanskan ja Ruotsin sota kuului Lindqvistin mukaan Pohjoismaiden historian julmimpiin. Se oli Ruotsin viimeinen keskiaikainen sota. Maan talous romahti.

Sota toi Ruotsin historiaan ranskalaisen seikkailijan Pontus de la Gardien, jonka jälkeläiset loivat armeijassa ja ruotsalaisessa yhteiskunnassa itselleen mahtiaseman.

Juhana III

Juhana poikkesi persoonaltaan isoveljestään jyrkästi. Hän oli älyllinen, sisäänpäin kääntynyt pohdiskelija ja hyvin uskonnollinen. Hän suuntasi taipumuksensa esteettiseen kauneuteen.

Albert Edelfeltin maalaus Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemmingin ruumista liittyy Juhanan viimeisen linnakkeen murtumiseen. Flemming oli Juhana-kuninkaalleen uskollinen Suomen maaherra Kaarlen ottaeesa Ruotsin kruunun.

Avioliitto itseänsä korkea-arvoisemman Katarina Jagellonican kanssa oli onnellinen ja arvostava. Juhanan uskotaan olleen vaimolleen uskollinen. Leskeydyttyään Juhana meni naimisiin serkkunsa tyttären, 16-vuotiaan Gunilla Bielken kanssa.

Juhanan hallituskaudella suurin uhka tuli idästä. Iivana IV Julma oli halunnut hänkin Katariinan ja siinä epäonnistuttuaan hän onnistui autioittamaan Itä-Suomen ja etenemään aina Pohjanmaalle saakka. Tunnemme kauden vanhana vihana. Lindqvist kuvaa Ruotsin Venäjälle lähettämän suomalaisvaltuuskunnan karua kohtaloa Iivanan kynsissä.  Juhanan tahdosta ja Pontus de la Gardien toimeenpanemana tuhottiin Narva ja teurastettiin sen noin 7000 asukasta, joukossa 300 venäläistä aatelismiestä. Juhana halusi hävittää Narvan ainiaaksi.

Ketään ei rangaistu tapahtumien jälkeen, toteaa Lindqvist massamurhasta. Eikä historian tuomiota ole langetettu siitä Juhanan ylle myöhemminkään, lisää lukija.

Sigismund

Herman Lindqvistin teos nostaa Sigismundin sangen mielenkiintoiseksi persoonaksi. Hän hallitsi Puola-Liettua -suurvaltaa peräti 45 vuotta. Peter Claesz Soutmanin maalaus. Bavarian State Painting Collection. Teoksen kuvitusta.

Ulkopoliittisella spekulaatiolla ja taktikoinnilla on politiikassa painava merkitys, myös suurten Vaasojen aikaan. Ulkopolitiikka korostui Juhanan katolisessa avioliitossa, mutta ennen muuta se konkretisoitui Sigmundin noustua myös Puolan kuninkaaksi ja samalla kaksoismonarkiksi. Hän oli seitsemän vuoden ajan samanaikaisesti Ruotsin kruunattu hallitsija, muttei onnistunut pitämään luomansa maaherrahallinnon avulla valtaansa pidempään. Kyltymättömän vallanhimoinen Kaarle IX, Kustaa Vaasan nuorin poika, oli verihurttana hänen kyljessään.

Sigismund asui pääosan ajasta ensin vanhassa keskuksessa Krakowassa, sitten uudessa pääkaupungissa Varsovassa. Vauras, monikulttuurinen ja suvaitsevainen Puola oli tuolloin Venäjän jälkeen Euroopan suurin valtio 10 miljoonalla asukkaallaan. Sen rajat ylsivät Mustalta mereltä Itämereen.

Lindqvistin teoksen lisäarvo kaikessa jo julkaistussa on epäilemättä Puolan osuuden tukeva lisä Vaasa-kuninkaiden esittelyssä. Kun Vaasan kuningassuku sammui, se sammui juuri Puolassa, Juhanan pojanpojanpojan Juhana Kasimirin kuninkuuden loputtua 1672. Tuon aikainen Ruotsin kuningas Kaarle X Kustaa oli Pfalzin sukua.

Lindqvist omistaa reilun määrän sivuja 45 vuotta Puolan suurvallan kuninkaana hallinneen Sigismundin henkilökohtaisten ominaisuuksien nostamiseen. Syntyy kuva liki pyhimyksestä, aidosti sydämensivistyneestä ihmisestä ja hyvästä hallitsijasta. Sigismund oli erittäin älykäs ja huippuoppinut.  Hän näyttäytyy vastakohtana Ruotsin kruunun häneltä riistäneen Kaarle IX:n rinnalla, joka sen sijaan oli äärimmäisen raaka, röyhkeä ja julma.

Sigismund pyrki modernisoimaan Puolaa. Hän yritti muuttaa parlamentin, semjin, päätökset perustuvaksi enemmistövaltaan siihenastisen yksimielisyyden vaatimuksen sijasta, mutta maan vahva aatelisto koki sen uhkana ja nousi esteeksi.

Maa oli jatkuvasti reunoilta kapinan ja valtataistelun näyttämönä. Mutta häikäilemätöntä valtataistelua kävi Sigismundkin – Venäjän vallanperimyksellä. Iivana Julman poikien kuoltua juuri Puola syötti Moskovaan vale-Dmitreinä tunnettuja kruununtavoittelijoita. Sigismund tavoitteli Puolan ja Venäjän yhdistämistä unionivaltakunnaksi.

Näitä kausia, jolloin Venäjän maaperällä melskasivat sekä Ruotsin että Puolan joukot, Lindqvist kuvaa värikkäästi. Molemmat olivat liki onnistua. Tsaari Boris Godunov oli naittamassa Eerik XIV:n syrjäytetylle pojalle prinssi Kustaalle tyttärensä Ksenian, mutta tajusi vihdoin Kustaan kyvyttömäksi suunnittelemakseen Venäjän vasallihallitsijaksi Baltiassa. Kustaa kuoli sairaana ja hylättynä jossakin Venäjän sisämailla. Sen sijaan pajarit ehtivät valita vuonna 1610 Sigismundin pojan Vladimirin tulevaksi tsaariksi, mutta Puolan joukot saatiin karkotetuksi maasta niiden sorruttua ylettömiin raakuuksiin ja hävityksiin.

Asetelmat Puolassa muuttuivat radikaalisti, kun Sigismund jäi leskeksi. Syvästi kokemansa suruajan jälkeen hän nai rakastamansa vaimovainajan Anna Itävaltalaisen sisaren Konstantian. Humanismin tuulet muuttuivat jäisiksi puhureiksi. Yltiöuskovainen, katolinen Konstantia muutti uskonnoiltaan suvaitsevaisen Puolan syvän katoliseksi ja alkoi mestauttaa epäsuosioonsa joutuneita. Oliko siis Sigismund tossun alla? Hän oli tuolloin jo vanha ja raihnainen, mutta oman humaanin ja valistuneen tahdon ajautumista katveeseen jäi lukiessa kummastelemaan.

Itseäni ja lukijoita säästääkseni hyppään Puolan viimeisten Vaasa-kuninkaiden, Vladimirin ja Juhana Kasimirin yli, sillä Ruotsin toiseksi viimeistä Vaasa-sukuista kruunupäätä ei käy ohittaminen. Kun ylipainoinen Kustaa II Aadolf suistui Lützenin taistelussa 1632 ratsunsa selästä eikä häntä ehditty auttaa ajoissa satulaan, Ruotsi koki menetyksen korvaamattomana. Ruotsin valtiopäivät päätti seuraavana vuonna 1933, että kuninkaan nimi on ”ikuisiin aikoihin asti Kustaa II Suuri.

Kustaa II Aadolf

Monikaan omena ei pudonnut kauaksi Kustaa Vaasan jaloista, ei liioin Kustaa II Aadolf, sukunsa tyypillinen edustaja. Hän oli kiivas, herkästi suuttuva ja pitkävihainen. Hän ei sietänyt arvostelua ja sai hillittömiä raivokohtauksia. Isoisästään poiketen hän oli kuitenkin kielitaitoinen ja sivistynyt mies.

Kustaa Aadolfin henkilöhistoriassa itselleni oli uutta morsiamenryöstö. Brandenburgin nuorta prinsessaa Maria Eleonooraa tavoitteli myös Puolan Sigismund pojalleen Vladimirille. Avioliitolla suuntaan tai toiseen oli suuret ulkopoliittiset seuraamukset. Morsiamenryöstö Ruotsiin toteutui, tosin tyttären ja hänen äitinsä tuella heidän juonitellessa hallitsijaisän selän takana. Tällaiset tarinat ovat rusinoita Lindqvistin leipomassa kuninkaallisessa pullassa.

Kustaa Aadolfin häät olivat tyypilliset kuninkaalliset pullistelut. Hovin tilikirjojen mukaan niissä kulutettiin 27 000 litraa reininviiniä, 32 000 litraa ranskalaista viiniä sekä paloviinaa ja valtaisat määrät tuontiolutta. Lindqvistin teoksesta syntyy kuva, että kukin vallanpitäjä vuorollaan pyrki tekemään maailmanennätyksen juhliensa loistokkuudella. Kun esimerkiksi Kaarle X Kustaa kruunattiin kuninkaaksi 1650, maassa vallitsi pahin nälänhätä miesmuistiin ja maanteillä vaelsi kerjäläisiä. Se ei mitenkään estänyt ennennäkemättömän kuninkaallisen spektaakkelin rakentamista.

Kustaa II Aadolfin vaimolle avioliitto oli ilmeisesti onneton, sillä sotakuningas Kustaa II Aadolf melskasi koko elämänsä taistelutantereilla. Nuori kuningatar kuoli varhain, mutta ehti synnyttää kolmantena ja ainoana eloon jääneenä lapsena tyttären, Kristiinan, joka julistettiin heti syntymässään kruununperilliseksi.

Kolmekymmenvuotista sotaa on perusteltu uskonsotana. Sitä se oli osittain. Kaarle IX oli valtapoliittisin syin tehnyt Ruotsista ultraprotestanttisen maan. Noina aikoina paavit kävivät vastauskonpuhdistusta ja sitä yritettiin myös Ruotsissa.

Uskontoa tärkeämpää oli kuitenkin vallata lisäalueita ja mielellään näin kartuttaa valtakunnan kauppa- ja tullituloja. Kustaa II Aadolf tavoitteli sekä Puolan että Venäjän kruunua. Tavoitteena oli Puolan kuninkaana heittää Romanovit Venäjältä ja ottaa valtikka itselle.

Kolmekymmenvuotista sotaa voidaan kutsua ensimmäiseksi maailmansodaksi, kirjoittaa Herman Lindqvist. Luonnehdinnalle on perusteensa. Sodasta on päntätty paljon koulujen historiantunneilla, joten pysyttelen sodassa rauhanrintamilla.

Kristiina

Kristiina oli vasta kuusivuotias isänsä kaatuessa. Täysi-ikäisenä hänet kruunattiin kuningattareksi, mutta hän piti kruunua vain vuoden. Jacob Heinrich Elbfasin maalaus. Nationalmuseum. Teoksen kuvitusta.

Kuningatar Kristiinan hallintokausi (kun hän lopulta tuli täysi-ikäiseksi) jäi vuoden mittaiseksi. Kristiina keräsi ympärilleen suosikkejaan ja eli yli varojen, aina. Hankkiakseen rahaa hän myi valtion omaisuutta. Kristiina ehti lyhyenä aikana paisuttaa aateliston mahtia määrältään ja läänityksiltään monikertaiseksi.

Lindqvistin teos luo vahvaa kuvaa miehisesti käyttäytyneestä Kristiinasta, ikään kuin hän nykykatsannossa olisi syntynyt mieheksi naisen ruumiiseen. Ei olisi pois suljettu mahdollisuus. Uusimmissa ruotsalaisissa tulkinnoissa häntä pidetään ensimmäisenä vapaana naisena, joka vain halusi toteuttaa rajoituksetta itseään.

Yksi itsensä toteuttamisen muoto oli ulkomaille suuntautunut kirjeenvaihto eri uskontokuntien edustajien kanssa:
Tämä tapahtui sankarikuninkaan hovissa, maassa, jossa katolisuus oli kielletty. Katolisuuteen kääntyvä menetti perintöoikeutensa, hänen koko omaisuutensa takavarikoitiin ja hänet julistettiin lainsuojattomaksi. Jos piti yhteyttä katolilaisiin (ja nyt sitä teki itse kuningatar), oli valtion vihollinen, maanpetturi ja saattoi hyvinkin saada kuolemantuomion… Luterilaisuus ei ollut missään maassa yhtä vahvassa asemassa eikä katolilaisuus yhtä jyrkästi kiellettyä kuin Kristiinan Ruotsissa.

Teos kuvaa järkytystä, jota viimeisen Vaasa-hallitsijan, Kristiinan, kruunusta luopuminen aikaansai valtakunnassa. Kristiinalle myönnettiin muhkeat vuositulot, jotka hänen tuhlailevassa elämässään eivät kuitenkaan riittäneet. Vielä suurempi järkytys umpiprotestanttiselle Ruotsille oli Kristiinan kääntyminen paavin uskoon ja asettautuminen paavin suojelukseen Roomaan.

Roomassa Kristiina heittäytyi täysillä poliittisiin juonitteluihin ja salahankkeisiin. Yksi hänen projektinsa oli tavoitella katoliseksi muutetun Puolan kruunua viimeisen Vaasa-hallitsijan Juhanna Kasmirin kuoltua. Kristiina sai hautapaikkansa Pietarinkirkosta.

Hävitystä ja levinneisyyttä Vaasojen jälkeen

Villit Vaasat -teoksessa omistetaan reilusti huomiota siihen tolkuttomaan tuhoamiseen ja ryöstämiseen, jota Kristiinan seuraaja Kaarle X Kustaa sai hävityssodassaan aikaan Puolassa. Ruotsin yläluokkien vaurautta rakennettiin ryöstösaaliiden varassa ja kaikki, minkä vain sai irti, se myös otettiin ja vietiin. Muu poltettiin.

Puolan kokema katastrofi oli täydellinen. Ruotsin armeija oli rosvopäällikkönsä johdolla hävittänyt täysin 188 kaupunkia ja hieman pienempää keskusta, 81 linnaa ja 136 kirkkoa, 67 kirjastoa ja 17 arkistoa, tärkeimpänä niistä Varsovan kuninkaallisen kirjaston kokoelmat. Entinen suurvalta Puola vajosi toisen luokan valtioksi. Masennuksen mustaan syöveriin vajonnut Juhana Kasimir ei pystynyt osoittamaan enää kiinnostusta maan asioihin. Hallitsija luopui kruunusta. Viimeinenkin Vaasa-hallitsija oli nyt poissa.

Lindqvist osoittaa etu- ja takakansien sisäpintojen seikkaperäisissä sukukartoissa Kustaa Vaasan ajasta nykyhetkeen sekä kirjansa loppusivuilla sen, miten kaikkialle lopulta Vaasojen suku on levinnyt, niin Euroopan nykyisiin kuningashuoneisiin kuin nykyiseen Ruotsin yläluokkaan. Ruotsissa Vaasojen jälkeläiset on tunnistettavissa.
Ainakin yhdeksän Ruotsin pääministeriä vuoden 1900 jälkeen on ollut sukua Kustaa Vaasalle, muun muassa Carl Bildt, Olof Palme ja Hjalmar Branting, kirjoittaa Lindqvist ja mainitsee Vaasa-verisiksi Suomesta Carl Gustaf Mannerheimin ja P.E. Svinhufvudin.

Villit Vaasat on antoisa, hyvin runsas historiallinen tietoteos laajoine henkilöhakemistoineen, lähdekirjallisuuksineen sekä puolan kielen ääntämisohjeineen ja puolalaisine paikannimineen. Lähdeviitteitä tekstissä Lindqvist ei käytä. Ehkä hyvä, tutkimuksesta kun ei ole teoksessa kyse. Erityisen painavan kiitoksen ansaitsevat etu- ja takasivuaukeaminen sukukartat.

Herman Lindqvist: Villit Vaasat. WSOY 2018, 465 sivua. Suomennos Heikki Eskelinen.

Mainokset
Kategoria(t): Kulttuurihistoria, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s