Martti Anhava: Siperia opettaa

Anna Lehtosen suunnittelema kansi on tyylikäs ja sopii esseekokoelman aihepiiriin erinomaisesti. (Tässä vaihtoehtojen puuttuessa kännykkäotoksena)

Kääntäjä ja esseisti Martti Anhavan (s. 1955) Siperia opettaa koostuu 18 esseestä. Niistä yhdessätoista ensimmäisessä Anhava hyödyntää syvää venäläisen kirjallisuuden perehtyneisyyttään. Hän tarkastelee Siperiaa venäläisten kirjailijoiden tuotannon kautta ”inhimillisen hylkytavaran kaatopaikkana”.

Minua mykisti esseistin sivistys, syvä ja laaja-alaisuutta viestittävä kirjallisuuden ja elokuvan tuntemus sekä kyky löytää kustakin aiheesta kannatteleva tuore idea. Luin näitä venäläiseen kirjallisuuteen sidottuja tekstejä kunnioitusta tuntien (mutta myös – myönnettäköön – hienoisella kademielellä). Essee on vaativa laji ja taitavia esseistejä harvassa. Laji istuu Anhavalle.

Australian tavoin Siperiaa asutettiin rikollisten, sellaisiksi leimattujen ja ei-toivottujen henkilöiden rangaistus- ja karkotuspaikkana.  Mutta Siperia toimi myös turvapaikkana, kuten käy ilmi kokoelman avausesseestä ”Ja hämy verhoo vanhat portaat” nimessä Mihail Lermontovin runoa lainaten. Stalinin puhdistusten käynnistyttyä kaukonäköisimmät luottivat siihen, että poissa silmistä on myös poissa mielestä.  Pakolaiseksi lähtee myös Tšehov-tutkija Aleksandr Tšudakovin isä perheineen kohdepaikkana Štšutšinskin kaupunki Pohjois-Kazakstanissa. Tuosta pakolaisuudesta Tšudakov kirjoitti kirjan. Anhavan mukaan kaupungista tuli eräänlainen pakolaiskeskittymä. Sinne päätyi ”tiedemiehiä, muusikoita, kuvataiteilijoita, shakinpelaajia ja monin tavoin kunnostautunutta väkeä”.

Avausessee kuvaa Siperiaa vainottujen turvapaikkana laajemminkin.
”Nyt, kun ainakin Eurooppa, Lähi-Itä ja Afrikka näyttävät alati kasvavan pakolaisongelman myötä siirtyvän uuteen kansainvaellusten aikaan, tuntuu kiinnostavalta ajatella, että Venäjän rajojen sisäpuolella tällaista vaihetta on eletty jo useamman sukupolven ajan.”

Seuraava essee taustoittaa suppeasti Siperian Venäjään liittämisen historian ja esittelee Siperiaa loppumattomana karkotuspaikkana. Katariina Suurella oli aluelaajennuksissa ansionsa, mutta varsinaisesti Siperian valloittamisen lasketaan alkaneen vuodesta 1582, jolloin kasakkapäällikkö Jermak joukkoineen kukisti ja miehitti Siperian kaanikunnan pääkaupungin Iskerin.  Ensimmäisiä karkotettuja ovat esseen mukaan 1660-luvulla hallitsijan vainoamat vanhauskoiset (joita pakeni joukoittain myös Peipsijärven länsirannalle ja Puolaan).

Ne onnekkaat, joita ei teloitettu dekabristikapinan nopeassa tukahduttamisessa 1825, karkotettiin Siperiaan. Anhavan mukaan karkotustuomioita ryhdyttiin antamaan jo aiemmin rikoksista, joista varhemmin oli rangaistu muulla tavalla, kun sotilaskarkuruudesta, tapon yrityksestä, ennustamisesta, nuuskaamisesta, nyrkkitappelusta tai tulen varomattomasta käsittelystä. Vuodesta 1753 alkaen kuolemantuomioita ryhdyttiin säännönmukaisesti muuttamaan elinikäisiksi karkotus- ja pakkotyötuomioiksi, paitsi maanpetoksessa ja hallitsijoiden henkeä uhkaavissa rikoksissa.

Mielenkiintoinen täydennys esseessä on naisten, aviovaimojen, kohtalo. Jos he halusivat seurata miestään, he joutuivat luopumaan aatelisarvostaan ja siihen liittyvistä oikeuksistaan, kiinteästä irtaimesta omaisuudestaan sekä oikeudesta mahdollisiin perintöihin. Puolisot eivät saaneet asua yhdessä pakkotyötuomion kestäessä ja lapsia naiset eivät saaneet ottaa mukaansa.

Venäjän historian nimekkäitä karkotettuja on lukuisia, nimekkäimpien joukossa muiden muassa anarkismin isä Pjotr Kropotkin ja utopiasosialisti, toisinajattelija Aleksandr Herzen, joka 1855 julkaisi Lontoossa karkotusvuosiensa muistelmat My Exile in Siberia (Menneitä ja mietteitä).  Essee kuvaa sitä, miten järjestelmä nosti ja palkitsi Venäjän hallinnon roistoja.

Kun keisarivalta katosi uusien aatteiden tieltä, sekä Herzen että Kropotkin saivat nimikkokatunsa sosialistiseen Moskovaan. Lenin karkotettiin Siperiaan kerran, Trotski kahdesti ja Stalin peräti yhdeksän kertaa. Moni muukin vallankumousmielinen vietti siellä yhden tai useamman rupeaman keisarivallan loppuaikoina.

Poliittisista kapinallisista kuuluisin karkotus- ja pakkotyötuomion saanut on epäilemättä valetelotuksen kokenut Pjotr Dostojevski, jonka teos Muistelmia kuolleesta talosta (ilm. 1862) kuvaa jälkikäteen kirjoitettuna pakkotyövuosia Tobolskin vankilassa Keski-Siperiassa. Pakkotyövankileireistä ovat monet venäläiset kirjailijat kirjoittaneet kuvauksia. Dostojevski oli kirjoittajista ensimmäinen. Anhava nostaa kolmannessa esseessään teoksesta esiin samoja kohtia, jotka itsellenikin jäivät aikoinaan kirjasta mieleen: pakkotyövankien rakentama teatteriesitys, helvetiksi mieltämäni sauna sekä yhden vangin kärsimä kujanjuoksurangaistus. Anhavan kokemana teos ei kuitenkaan mässäile vartijoiden julmuudella, vaan pääpaino on vankien ja vankiyhteisön henkisellä puolella. Se, mitä Siperia Dostojevskille opetti, kattaa siis yhden hienon esseen mitat. Minulle essee oli yksi mielenkiintoisimmista, ehkä siksi, että Muistelmia kuolleesta talosta on jäänyt muistiin rankkana lukukokemuksena.

Essee Tutkiva turisti kertoo amerikkalaisen Georg Kennanin pitkästä työmatkasta Siperiaan 1865 tarkoituksena edistää lennätinlinjan rakentamista San Franciscosta Kanadan kautta Amur-joelle sekä Kennanin myöhemmästä tutkimusmatkasta Siperian vankileireihin. Kennan sai tsaarilliset suositukset, koska lähtötilanteessa hänellä oli käsitys asioiden mallikkaasta tolasta. Tutkimusmatka muutti Kennanin käsityksiä. Hän joutui kohtaamaan vangittujen oikeusturvattomuuden ja hallinnollisen mielivallan. The Century Magazinessä artikkeleina julkaistu raportti herätti valtavaa huomiota ja sai kirjaksi koottuna yhdeksän sadan sivun mitat. Venäjällä kirja julistettiin julkaisukieltoon.

Omalle tutkimusmatkalleen lähti myös Anton Tšehov 1890 valiten kuitenkin eri reitin kuin ”pajatson tyhjentänyt” Georg Kennan. Tšehov matkasi Sahalinin saarelle, joka oli päätynyt Venäjän omistukseen 1875 ja asetuksella määrätty vankisiirtolaksi. Tšehov kiersi saarella kolmen kuukauden ajan vailla oikeutta tavata poliittisia vankeja. Heitä oli Kennan kartoittanut todeten asteikon yltävän laveasti kyläsuutarista kaukasialaiseen ruhtinattareen. Tšehovin teosta Mania Sachlinosa Anhava pitää kirjailijan kaikissa suhteissa mittavimpana teoksena ja antaa Tšehov-esseelleen saman nimen.
”Sahalin on sietämättömien kärsimysten paikka”, kirjoitti Tšehov. ”Kyllä, kyllä, mutta Tšehovin esittämät luonnehdinnat eivät päteneet vain Sahaliniin”, kirjoittaa vuorostaan Martti Anhava luetellen muita Siperian sietämättömän kärsimyksen paikkoja.

Esseessä Keveämmin kolhuin Anhava esittelee vuonna 1881 karkotuspaikkaansa joutuneen Vladimir Korolenkon. Korolenko kirjoitti tarinoitaan Russkaja mysl -lehteen ja elämänsä loppuvuodet omaa elämäkertaansa Aikakauteni tarina. Anhavan mielestä  Aikakauteni tarina kuuluisi epäilemättä  merkittävimpiin venäläisiin muistelmateoksiin tekijänsä näköalojen laajuuden, hänen rehellisyyspyrkimyksensä  ja ihmeteltävän tuoreena pysyvän kertomisen innon ansiosta. Niin, jos Korolenko olisi saanut muistelmansa valmiiksi. ”Hän ehti tai jaksoi panna paperille kolmisenkymmentä ensimmäistä elinvuottaan, parahiksi karkotuksesta paluuseen asti. Sivuja jo tuohon alkusoittoon kertyi tuhatkunta; niistä parisataa hän omistaa Siperian kokemuksilleen.”

”Stalinin jälkeisten aikojen perimätieto tuntuu pitävän lukua siitä, kuka ilmiantoi kenet ja kuka ei, kuka esitti muuten vain vääriä todistuksia, kuka hyötyi kenenkin katoamisesta tai epäsuosioon joutumisesta. Huolimatta tietoon tulleiden tapausten ja kipeiden muistojen runsaudesta edes järjestelmän luhistumisen jälkeen maassa ei yritettykään käynnistää sen tapaista pyykinpesua johon Saksa pakotettiin viime sodan jälkeen, varsinaisista puhdistuksista puhumattakaan”, Martti Anhava kuittaa Venäjän vapautumisen historiansa painolastista.

Essee Kotiloiva ihminen on omistettu kansainvälisesti tunnetuimmalle pakkotyöleirien ja gulagien kuvaajalle, Aleksandr Solženitsylle. Anhava esittelee esseessään tämän keskeiset teokset ja niiden saaman vastaanoton. ”Esikoisteoksellaan Ivan Denisovitšin päivä Aleksandr Solženitsyn mursi neuvostotodellisuuden kipeimpiin kuuluneen tabun, herätti henkiin ja ennennäkemättömään kukoistukseen kokonaisen kirjallisuuden lajin, vankileirikirjallisuuden”, kirjoittaa Martti Anhava. Kirjan myötä Solženitsyn joutui myös eräänlaiseksi sananvapauden kiistakapulaksi. Kirjan Solženitsyn onnistui saada julki Nikita Hruštševin uudistuslinjan turvin. Kirja nostatti tuhansittain samantyyppisiä vankileirikirjoituksia, joita lähetettiin suoraan Solženitsylle. Tähän muiden kirjoittamaan aineistoon kirjailija perusti suurteoksensa Gulag – vankileirien saaristo, jonka hän toimitti mikrofilminä ulkomailla julkaistavaksi. Myös sitä edeltävät teokset, Syöpäosasto ja Ensimmäinen piiri, oli julkaistu vain ulkomailla poliittisen ilmapiirin kiristyttyä Neuvostoliitossa.

Kirjailijalle myönnettiin vuonna 1970 Nobel-palkinto, jota hän ei yrittänyt noutaa. Hänet erotettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitosta, estettiin julkiset esiintymiset ja lopulta karkotettiin maasta. Venäjälle paluunsa jälkeen Solženitsyn profiloitui äärinationalistina ja juutalaisvastaisena konservatiivina.
”Vienee aikaa ennen kuin venäläiset itsekään kykenevät esittämään edes jotenkin tasapainoisen kokonaisarvion Solženitsyn toiminnasta ja hänen maailmankuvansa kehityksestä”, Martti Anhava toteaa.

Anhava pohtii esseessään myös Gulag-teoksen erikoista alaotsikkoa ”Taiteellisen tutkimuksen kokeilu”. ”Miksi kirjailija olisi hataroittanut aineistonsa järkyttävää todistusvoimaa fiktivoimalla sitä? Mitä hän olisi enää voinut keksiä?” Anhava kysyy ja löytää alaotsikolle moniulotteisemman merkityksen.

Esseen Mies kylmästä keskushenkilönä on vologdalaisen papin poika Varlam Šalamov (usein asussa Shalamov),joka tuomittiin 1928 ojennusleirille Pohjois-Uralille sekä suuren puhdistuksen vuonna 1937 uudelleen pakkotyörangaistukseen ”vallankumouksellisesta trotskilaisesta toiminnasta”. ”Jälkeenpäin Šalamov kiitti onneaan siitä, että hänen tapauksensa käsittely oli ajoittunut vuoden 1937 alkupuolelle, koska silloin kuulusteltavia ei vielä kidutettu”, tietää Anhava kertoa. Kun Šalamov vapautui 1942, hän joutui uudelleen oikeuteen ja sai kymmenen vuoden tuomion neuvostovastaisesta kiihotuksesta, sillä hän oli luonnehtinut Ranskaan emigroitunutta Ivan Buninia suureksi venäläiseksi kirjailijaksi.

Šalamovin kertomuskokoelma on nimeltään Kolyman kertomuksia. Martti Anhava tuntee nuo 33 novellia ja esittelee esseessään niistä kiinnostavimmat. ”Toivon, inhimillisen välittämisen tai huolenpidon ja huumorin pilkahduksia tarinoissa nähdään harvakseltaan, kylmää, nälkää, pahoinpitelyjä, varastamista, kiusaamista, itsemurhia, omien jäsenten silpomista sitäkin enemmän. Myös ihmissyöntiä esiintyy ja siihen kertoja suhtautuu juron ymmärtäväisesti. Kun ei muuta ole, niin minkäs teet.”

Mitä Šalamov sanoo oppineensa leireiltä? ” Ihmisen kulttuurin, sivilisaation poikkeuksellisen haurauden. Ihminen muuttuu pedoksi kolmessa viikossa – raskaan työn, kylmän, nälän ja lyömisen kautta.”

Esseessä kiinnostavinta on kuitenkin titaanien taistelu. Boris Pasternak julkaisi teoksensa Tohtori Zivago, joka sisältää myös vankileirikuvausta. Kirjailijat olivat aluksi keskenään yhteydessä, mutta välit katkesivat kertakaikkisesti. Syynä näyttää olleen nainen, Pasternakin naapurustossa asunut Olga Ivinskaja, jota Šalamov liehakoi tietämättä tämän olevan Pasternakin ”toinen nainen”.  Aidosta kateudesta näyttää olevan kyse välien katkeamiseen Solženitsyyn. Mitä kirkkaampana Solženitsyn tähti ja tunnettavuus loistivat, sitä selvemmin Šalamov oli ulkokehillä. Kirjailijat vaihtoivat aluksi tekstejä toistensa luettavina. Šalamov tarjoili Kolyman kertomuksia eri tahoille huonolla menestyksellä, mutta kopioista yksi päätyi julkaistavaksi Saksaan. Šalamov esitti siitä kuitenkin julkisesti loukkaantuneen paheksuntansa. Kun muutamaa vuotta myöhemmin Solženitsyn esitti omassa välitilinpäätöksessään tylysti: ”Varlam Šalamov on kuollut”, kiista eri kiemuroiden jälkeen päätyi Šalamovin julistamaan Solženitsyn ihmiseksi, joka ei ole arvollinen kajoamaan Kolyman kaltaiseen aiheeseen. Šalamov ilmoitti Solženitsyn toimivan yhteistyössä KGB:n kanssa peitenimellä Vetrov. Martti Anhavan peräänkuuluttamaa kirjailijan kokonaisarviota siis tarvitaan tuoltakin osin!

Anhava luonnehtii Šalamovin närää sapenkarvaiseksi, mieltä ja sisikuntaa vereslihalle korventavaksi, kaikkialle ja kaikkeen suuntautuvaksi kiukuksi ja katkeruudeksi. ”Sopivan yllykkeen kohdatessaan närä purkautui ärähdyksinä, puraisuina, ilkeytenä, häijyytenä.” Lievemmän sapen kohteiksi Anhava  mainitsee myös Isaac Babelin, Marina Tsvetajevan ja Mihail Bulgakovin.

”Itsekritiikittömyyden omaksuminen metodiksi ei ole aivan harvinainen itsepetoksen laji ja se on tuottanut keskuuteemme määrättömästi puolivillaista kirjallisuutta. Kolyman kertomuksissa häämöttävää maailmaa ja Šalamovin ilmeisiä kykyjä ajatellen tuntuu valitettavalta, että kirjoittajana hän päästi itsensä niin paljon helpommalla kuin muut.”

Toiseksi viimeisessä Siperia-esseessä tarkastelussa on Vasili Grossman ja hänen romaaninsa Kaikki virtaa sekä romaanijärkäle, ”synkänsakea fresko” Elämä ja kohtalo. Teoksessa Kaikki virtaa yksi keskushenkilöistä, Ivan Grikorjevitš joutuu vankileirille opiskelutoverinsa ilmiantamana. Anhavan mukaan Grossman esittelee teoksessa erilaisten ilmiantajatyyppien henkistä rakennetta ja heidän toimiensa vaikuttimia. Teos kuvaa yhdessä luvussa leiriin joutuvan nuoren naisen vaiheita, kun Ukrainan maatalous kollektivisoitiin hävittämällä kulakit ja tuottamalla tarkoituksellisesti laajamittainen nälänhätä.

Ben Hellman oli jopa sitä mieltä, että Solženitsyn ei sanonut oikeastaan mitään mitä Grossman ei olisi Kaikki virtaa -romaanissa hieman yli parilla sadalla sivulla sanonut.”

”Silti en malta olla hieman haikailematta niitä romaanikerronnan mahdollisuuksia jotka Grossman jätti Ivan Grigojevitšin kuvauksessaan käyttämättä. Leiriin syyttä tuomittujen paluu, heidän pyrkimyksensä sopeutua elämään keskellä ihmisiä jotka eivät oikein tienneet miten heihin suhtautua on aihe joka edelleen odottaa sävykästä, näkemyksellistä käsittelyä. Aiheettomasti ilmiannettuja ja kyseenalaisin perustein tuomittuja ihmisiä on kuulunut suunnilleen jokaisen neuvostovuosien aikuisuuttaan eläneen venäläisen sukulaisten ja tuttavien piiriin, mutta suhtautumista heihin on sävyttänyt ja ilmeisesti edelleen sävyttää esivallan langettaman päätöksen leima: kai niissä jotakin vikaa oli, kun leiriin joutuivat.”

Viimeisessä Siperia-sarjan esseessä Uuteen elämään Martti Anhavan käsittelyssä on vuonna 2009 ilmestynyt Roman Sentšinin lohduton romaani Jeltyševit, missä poliisin toimesta erotettu aviomies Nikolai päättää aloittaa vaimonsa Valentinan kanssa uuden elämän maalle menetetyn maineensa vyöhykkeen ulkopuolelle. Sajan-vuoriston liepeille eteläiseen Siperiaa sijoittuva romaani kuvaa avioparin yhteiskunnallisen aseman nopeaa romahtamista ja moraalisten periaatteiden murenemista.

Martti Anhava esittää esseensä lopussa eräänlaisen koko Siperia-esseesarjan yhteenvedon, jota en malta olla lainaamatta:
”Dekabristi Rosen näki Siperiassa toisen Amerikan, Herzen havahduttamista odottavan suuren tulevaisuuden, Gontšarov kesyttömissä erämaissa uinuvien voimien paljouden. Kropotkin näki kehityksen lähteneen väärään suuntaan ja hänen näkemystään vahvistivat monet Kennanin ja Tšehovin havainnot.
Jeltyševien vaiheiden taustana häämöttävä Siperia on yhtä lohduton kuin laajakin. Itse asiassa romaanin kuvaamien tapahtumien kulku voitaisiin sijoittaa suunnilleen mille hyvänsä teollisuutta vaille jääneelle tai sen menettäneelle paikkakunnalle Sortavalan ja Kamtšatkan välimaastoon. Jokainen Venäjän syrjämailla liikkunut ymmärtää että Krimin tai Ukrainan tai Syyrian tai kuun miehittäminen on helppo juttu maaseudun ongelmien ratkaisemisen rinnalla.”

Tätä kirjoittaessani olen samanaikaisesti lukemassa uudemman kerran vuonna 2016 suomeksi ilmestynyttä ja silloin lukemaani tataaritaustaisen Guzel Jahinan (s. 1977) vangitsevaa romaania Suleika avaa silmänsä. Kirjailija puuttuu Martti Anhavan Siperia-valikosta, vaikka tämä nykyromaani kertoo yksinomaan ja suoraan Stalinin kauden ihmisten pakkosiirroista työleireille Siperiaan ns. kulakkeina.  Mikä olisi Suleikan oma ja täydentävä anti esseekokoelman Siperia-kokonaisuudessa? Kirjassa on aineksia useampien julkaistujen esseiden aiheisiin. Uutta on se, että kyse on enemmänkin summittaisista, kokonaisvolyymien saavuttamiseen tähtäävistä massakuljetuksista kuin työleirituomioista näennäisoikeudenkäynteineen. Uutta on myös se, että kirjoittaja ei ole aikalainen vaan uhreista yhden jälkeläinen, karkotetun isoäidin lapsenlapsi. Suleika avaa silmänsä on historiallinen romaani.

Siperia opettaa -kokoelman Siperia-esseet vievät voimani (!!!). En aio tässä paneutua lukemiini muihin esseisiin. Mutta aiheet on aiheellista kertoa.

Oman hienon pitkän esseensä saa kirjailija Juri Trifonov teoksellaan Talo Rantakadulla. Kirja on kuulunut vuosikymmeniä kirjahyllyyni ja on – pelkäänpä pahoin – vielä lukematta.  Teoksen nimi viittaa siihen Kremlin kyljessä olleeseen eliittiasuinalueeseen, jonka Stalin loi bolševikkien kermalle. Maalta palattuani korjaan laiminlyöntini.

Neljässä esseessä Anhava osoittaa elokuvafriikkiytensä. Elokuvat ovat Eric Rohmerin Yöni Maudin luona (1969), Barry Levinsonin Wag the Dog – Häntä heiluttaa koiraa (1997), Francis Ford Coppolan Kummisetä sekä Alexander Paynen Sideways.

Kokoelman kolme viimeistä esseetään Anhava omistaa runoilija ja talousmies Paavo Haavikolle, joka nosti kovin toimenpitein kuilun partaalle luisuneen Reenpäiden suvun Otavan jaloilleen, sai lopulta talosta tarpeekseen ja lähti. Martti Anhavalla oli Paavo Haavikkoon näköalapaikka, sillä Martti Haavio työskenteli Otavan kaunokirjallisuusosastolla pitkän rupeaman 1974–2008 samanaikaisesti, kun Paavo Haavikko toimi Otavan kirjallisena johtajana 1967–1983.  Otavan kautta Suomen kirjallisuutta palveli myös pitkään ja ansiokkaasti Martti Anhavan runoilijaisä, Tuomas Anhava, poikaansa aiemmin tosin.

Uusia ikkunoita nämä Haavikko-esseet avasivat nimekkäästä vaikuttajasta ja vallankäyttäjästä ainakin minulle, kuten ilman epäilystä teki hieno esseekokoelma kokonaisuudessaan.

Martti Anhava: Siperia opettaa. Otava 2018, 332 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Esseet, Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s