Sirpa Kähkönen: Hugo 1918

Mikrohistoriallisen teoksen Hugo 1918 kannessa seisoo tyylikkäästi pukeutunut viilari Hugo Enbom. Hän liittyi punakaartiin Tampereella isoveljensä Emilin ja tämän Yrjö-pojan tavoin.

Vappuna 1918 päättyi Suomen verinen ja murheellinen valtiollinen alku, sisällissota. Mutta sota ei ollut ohi punaisten antauduttua. Se on jatkunut vuosikymmeniä sen uhreiksi joutuneiden ihmisten, leskien, orpojen, läheisiään menettäneiden ja perhehistoriansa torjuneiden tajunnassa.  Tätä historian painolastia kutsutaan ylisukupolviseksi traumaksi.

Trauman käsittelyssä ensiarvoisen tärkeää työtä on tehnyt kaunokirjallisuus. Laaja joukko kirjailijoitamme on antanut sisällissodan eri osapuolille, etenkin hävinneille, äänen: F.E. Sillanpää, Martti Laine, Viljo Kajava, Lauri Viita, Väinö Linna, Antti Tuuri, Sirpa Kähkönen, Kjell Westö, Anneli Kanto, Asko Sahlberg – nopeimmin mieleeni nousseet kirjailijat mainitakseni.

Sirpa Kähkösen Hugo 1918 on mikrohistoriallinen teos yhdestä punavangista ja hänen kohtalostaan, tamperelaisesta viilari Hugo Enbomista, hänen lähiomaisistaan ja perhepiiristään.

Oikeastaan Hugo Enbomista jäi jäljelle hyvin vähän: vain muutamat hänen Raahen ja Tammisaaren vankileireiltä vaimolleen Jennylle kirjoittamat kirjeet. Ne olivat säilyneet ainoan lapsen Veikko Enbomin ja tämän tyttären Eija Mäkisen hallussa, kunnes Hugon pojantytär luovutti ne Kansan arkistoon. Sieltä sisällissotaa tutkinut Sirpa Kähkönen ne tavoitti.

Raunioitunutta Tamperetta. Heikki Ylikankaan teoksen Tie Tampereelle kuvitusta.

Sirpa Kähkönen kuvaa kirjeiden lukemista seuranneita jatkotoimia salapoliisityöksi. Siihen hänelle antoi valmiutta aikoinaan kirjallisuusopintoihin kuulunut yksityiskohtien avaaminen. Oli tehtävä tulkintoja, jotka johtivat uusille poluille.

Enbomin veljesten Emilin ja Hugon sekä Emilin pojan Yrjö Enteen kohtalon kautta Kähkönen avaa sitä inhimillistä haaksirikkoa, johon Suomi oli keväällä 1918 ajautunut. Se merkitsi pikateloitettujen lisäksi tuhansittain nälkään ja tauteihin menehtyneitä. Tuhon yhtenä muistomerkkinä on Dragsvikissä sijaitseva Suomen suurin joukkohauta.

”Eräänä päivänä tuotiin leirille uusi joukko meikäläisiä. Noin 800 miestä eläviä luurankoja. He laahustivat meidän kasarmimme ohi, ja jos sattuivat löytämään sillinruodon hiekasta, söivät sen heti. He olivat niin laihoja että hampaat näkyivät selvästi poskien läpi.— Luulen, että siitä joukosta ei moni poika elävänä päässyt pois. Niin kurja oli heidän asemansa. Ja heti samana päivänä alkoikin kuolema tehdä työtään. Heidän vainajansa kannettiin paareilla kasarmimme ohi jonnekin, niin me voimme hyvin seurata miten paljon heitä kuoli. Laskimme 25sikin vainajaa päivässä. Olen usein puhunut tästä jälkeen päin sellaisille jotka eivät siellä olleet. Mutta näin selvästi, etteivät he usko minua”, kirjoitti myöhemmin muistelmissaan naisvanki Mandi Nironen.

Hugo todistaa omassa kirjeessään samaa:
”…sairaalan edessä on juuri ruumishuone jospa näkisit ne kasat mitä siitä päivät päästään kaksi hevosta yhtä mittaa vie noin 40 ruumista kumminkin keskimäärin jos riittääkään.”

Hugon nimeä kantavasta sisällissodan mikrohistoriasta huolimatta tiedämme Hugosta varsin vähän. Ehkä Hugo oli luonteeltaan kiivas. Niin Kähkönen olettaa Aamulehdessä julkaistusta lehti-ilmoituksesta vain kaksi päivää ennen Tampereen punaisten liikekannallepanoa. Ilmoituksessa Hugo kaipaa kadonnutta vihkisormustaan ja lupaa siitä palkkion. Miten sormus oli joutunut kadulle? Kähkönen pohtii. Oliko taustalla Hugon ja hänen sääksmäkeläisen Jenny-vaimonsa tulinen mutta ohi mennyt riitakohtaus?

Teoksen mukaan Tammisaaren keskitysleiri oli leireistä kohtalokkain, sillä heinäkuussa 1918 menehtyneistä vangeista 40 prosenttia oli Tammisaaresta ja elokuussa Tammisaaren osuus kohosi 55 prosenttiin. Nälän lisäksi tehokas tappaja oli toisintokuume, epideeminen tauti. Sen aiheuttivat vaatetäit.

”Taudinaiheuttaja pääsee puremakohdasta verenkiertoon, ja kuoleman aiheuttaa sydänlihastulehdus, sisäelinten toimintavaje, sisäisistä verenvuodoista aiheutunut keuhkokuume tai suolistotulehdus, pernakuolio jne. Tauti aiheutti leirivangeille anemiaa ja valkuaisainepuutoksen, joka sydämen toimintavajaukseen yhdistyneenä aiheutti jalkojen pöhötyksen. Sairauteen oli olemassa lääke, salvarsaani, mutta sitä ei ollut sisällissodan Suomessa saatavana, ei ainakaan tuhansien vankien hoitoon. Lisäksi Tammisaaren vankileirillä laiminlyötiin täisota, johon kuului saastuneiden vaatteiden hävittäminen, täisaunotus ja hyönteismyrkyn käyttö”, Sirpa Kähkönen kuvaa pienikokoisen joukkotappajan aikaansaamaa.

Toisintotautiin sairastui myös Hugo, joka oli jokaisessa kirjeessään ennen sairaalaan joutumistaan kerjännyt vaimoltaan Jennyltä ruokalähetyksiä. Vakioruoka kun oli suolasilli ja juomana likainen vesi. Jonkin kirjeen mukaan kaivot olivat kuivat.

Sairaalaan joutumisen seurauksena Hugo sai parempaa ravintoa ja kehui kuntonsa kohenneen. Se tuskin kuitenkaan piti pitkään paikkansa, sillä tauti sai uuden niskaotteen.

Hugo Enbomin viimeiset elämänvaiheet ovat hämärän verhoamat. Hugo kuoli 27-vuotiaana Helsingissä Marian sairaalassa ilmeisesti sisarensa Julian sinne toimittamana 29. syyskuuta 1918. Mutta miten hän Helsinkiin joutui tai pääsi? Suvussa elävän perimätiedon mukaan hän pääsi ulos sairaalasta ruumisarkussa. Siis pakeni vankileiriltä? Mutta hän oli heikossa kunnossa, hyvin sairas ja Tammisaaresta oli Helsinkiin melkoinen taival.

Hugon itsensä kirjoittama viimeinen viesti on 16. syyskuuta Tammisaaressa päivätty kortti, jossa oli kuitenkin Helsingin postileima. Siinä hän kysyi kuulumisia ja pyysi lähetettäväksi marjoja.  Muutamaa päivää myöhemmin hän menehtyi.

Kähkösen mukaan Hugo Enbomia ei löydy Sotasurmat-tietokannasta. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle korttelin 22 kertahautaan, jolla ei ole muistomerkkiä.

Hugo 1918 -teoksesta jää se kuva, että Hugon poika Veikko käveli vanhoilla päivillään harkitusti pettäville jäille Valkeakoskella. Ainakin hän jätti vaimolleen siihen viittaavan jäähyväiskirjeen. Hugon Jenny-vaimo meni uusiin naimisiin, mutta kuoli varsin nuorena vatsasyöpään.  Tammisaaressa ollut Hugon Emil-veli tuomittiin kymmeneksi vuodeksi kuritushuoneeseen. Hän kuoli Suomenlinnassa 2. syyskuuta 1918.

Eija Mäkinen kuvaa sukuhistoriaansa vaikenemisen historiaksi. Tapahtumat haluttiin unohdettavaksi. Mutta Hugon kirjeistä pidettiin hyvää huolta.

Yrjö Enteen opinnot Tampereen Teknillisessä Opistossa katkesivat sisällissotaan. Opistosta tuli punaisten päämaja. Se vaurioitui pahoin vahingossa tapahtuneessa aseräjähdyksessä. Kuva: Museovirasto. Teoksen Tie Tampereelle kuvitusta.

Hugo 1918 -teoksen mielenkiintoista historiaa on Emilin pojan Yrjö Enteen vaiheet, joista vankileirikauden mitassa Sirpa Kähkönen kertoo. Tätä Tampereen Teknillisen Opiston opiskelijaa syytettiin Suinulan verilöylyn päätekijäksi. Vaikka kestäviä todisteita ei ollut, hän sai kahdeksan vuoden tuomion. Yrjö radikalisoitui tuomiostaan ja liittyi vapauduttuaan maanalaiseen Suomen kommunistiseen puolueeseen. Hän tuli valituksi 1927 Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen kansanedustajaksi. Hän tuli miltei heti vangituksi ja vapauduttuaan hän muutti ensin Neuvostoliittoon ja sieltä Ruotsiin. Sotien jälkeen hän palasi ja toimi SKDL:n johtotehtävissä. Hänet valittiin kansanedustajaksi vielä vuosina 1954 ja 1958. Hänet on haudattu Malmin hautausmaalle SKP:n johtohenkilöiden yhteishautaan. Mutta nämä aktiivisen poliittisen kauden vuosikymmenet eivät kuulu enää Sirpa Kähkösen teoksen teemaan.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Yrj%C3%B6_Enne

Hugo 1918 on kaksikielinen siten, että Jussi Jäppinen ky:n näppärässä graafisessa ratkaisussa suomen- ja ruotsinkieliset palstat juoksevat rinnatusten.  Kerrassaan oivallinen ratkaisu!

Tammisaaren joukkohautaan liittyvällä Punavankimuistomerkillä järjestetään lauantaina 9. kesäkuuta 100-vuotistapahtuma Tie Tammisaareen pääpuhujana arkkipiispa Kari Mäkinen. Tapahtuma jatkuu seminaarina Dragsvikin varuskunnassa ja päättyy Kansan Sivistysrahaston Rauhan iltamiin Kulturhuset Kareliassa. Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Sirpa Kähkönen: Hugo 1918. Tammisaaren punavankimuistomerkin hoitoyhdistys, 2018. Ruotsinkielinen käännös Cunilla Hemming. 111 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s