Kalle Virtapohja: Kekkonen urheilumiehenä

Urheilunhistoriaan erikoistunut tietokirjailija Kalle Virtapohja kirjoitti aiemmin teoksen Paavo Nurmesta. Nyt on vuorossa Urho Kekkonen.

Presidentti Urho Kekkosen uraa on tutkittu paljon ja siitä kirjoitettu palstakilometreittäin. Sitä taustaa vasten tietokirjailija Kalle Virtapohjan teoksen Kekkonen urheilumiehenä, Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi ilmestyttyä tuntuukin omituiselta, miten urheilumiehen näkökulma pitkäaikaisen presidenttimme elämässä on tätä ennen sivuutettu liki täysin. Kun historiantutkija, ulkoasianneuvos Juhani Suomi kirjoitti vuosina 1986­­−2010 kymmenosaisen laajan historiansa presidentti Urho Kekkosen elämäntyöstä, hän sulki sen ulkopuolelle urheilumies Kekkosen. Ainoastaan kahden teoksen otsikot viittaavat tähän puoleen Kekkosen elämässä, viimeisistä presidenttiysvuosista kertova Umpeutuva latu sekä yhteenvetomainen Lohen sukua. Virtapohjan teoksesta käy kuitenkin ilmi, ettei urheilussa ollut kyse jostain ylimääräisestä ulokkeesta, vaan presidentti käytti urheilusta hankkimaansa valtaa valtiollisen vallan tukena ja poliitikon valtaansa urheiluvaikuttajana. Hiihdon hän liitti osaksi presidentti-instituutiota.

Urho Kekkosen poliittisen uran kehityksestä vuonna 1985 väitellyt historiantutkija Ari Uimo, isänsä kautta Sylvi Kekkosen sukulaismies, on tutkinut myös urheilevaa Kekkosta teoksessaan Rillit pois ja riman yli. Urho Kekkonen urheilumiehenä (1999). Virtapohjan teoksen julkistamistilaisuudessa ministeri Matti Ahde kaipasi nyt ilmestyneen täydennykseksi väitöskirjatasoista tutkimusta urheilun ja vallan punoutumisista Kekkosen elämäntyössä. Ahde, jonka avulla presidentti pyrki eheyttämään suomalaista urheiluliikettä, osoittautui vankkumattomaksi vanhan presidentin arvostajaksi.

Urho Kekkonen oli maan kärkikorkeushyppääjiä ja tavoitteli jopa Pariisin olympialaisiin 1924.  Ennätys samalta vuodelta oli 185 cm. Teoksen kuvitusta. UKA.

Riman yli ja korkealta Urho Kekkonen meni luvuttomat kerrat, myös rillit päässä. Korkeushypyn ennätykseksi kirjautui virallinen tulos 185 senttiä. Se oli valtakunnallista kärkitasoa. Korkeushyppääjänä Urho Kekkonen, tuolloin vielä Känä, pyrki Pariisin olympialaisiin vuonna 1924, muttei ylittänyt 185 sentin karsintarajaa, kuten ei kukaan muukaan. Kekkonen hyppäsi karsinnoissa ”vain” 180 senttiä.

Korkeushypyn karsinnat kertovat osaltaan siitä, minkä tasoisesta urheilijasta oli kysymys. Kekkonen oli yleisurheilun monilahjakkuus. Hän oli Suomen mestaruustasoinen pikajuoksija, kolmiloikkaaja ja lukuisten kilpailujen kymmenottelija. 100 metrin pikajuoksussa hänen ennätyksensä oli 11,0 ja Kajaanin piirissä hänen nimissään lajin ennätys pysyi 39 vuoden ajan. Vauhdittomassa kolmiloikassa ennätykseksi tuli 972 senttiä. Kekkosen huippuvuosi kilpaurheilijana oli 1924. Kilpailuja tuli katkeamattomana nauhana. Hän taisteli viimeisen kerran SM-mitaleista vuonna 1928 ja lopetti kilpauran 30-vuotiaana mentyään naimisiin ja saatuaan kaksoispojat Tanelin ja Matin.

Hän oli pitkäraajainen, jäntevä ja voimakas ja hänellä oli vahva kilpailuvietti. Kestävyys, omat vakuuttavat näytöt ja teräksinen kunto rakensivat myyttiä poliitikko Urho Kekkosesta. Suksien päällä hän oli pienestä pitäen.

Urheiluvaikuttaja Kekkosen ydintavoitteita

Urho Kekkonen oli vasta 14-vuotias pojankloppi, kun hänet valittiin kotiseuran Kajaanin Kipinän hallitukseen. Seuran puheenjohtaja hänestä tehtiin 16-vuotiaana. Hän kävi Kajaanissa kynänsä voimalla tauotonta taistelua parempien yleisurheiluedellytysten luomiseksi vaatimalla sen ajan laatustandardit täyttävää urheilukenttää. Kenttä rakennettiin yli vuosikymmenen muistutusten jälkeen.

Virtapohja kuvaa nuoren, urheilutuloksillaan ja terävällä kynällään huomiota herättäneen Kekkosen kapuamista valtakunnalliseksi urheiluvaikuttajaksi, SVUL:n Kainuun piirin kautta Suomen Urheiluliiton puheenjohtajaksi (1932−1947). Mutta urheiluvaikuttajana hän oli kiistelty. Vastustajia singahti esiin. Tämä oli yksi syy, miksi sisuuntunut Kekkonen jatkoi SUL:n puheenjohtajana aina poliittisen kiitoratansa alkupäähän asti.

Urho Kekkosen urheilupoliitikon uralta nousi esiin muutamia ydintavoitteita. Ennen sotia Kekkonen kamppaili amatööriurheilun puolesta haluten sääntöuudistuksella rikkomuksista rangaistavan liittoja, ei yksittäisiä urheilijoita, joille määrätietoinen harjoittelu ja kilpailut merkitsivät kohtuutonta lovea ansiotyössä ja elannossa. Kekkonen ajoi urheiluvaltaa lajiliitoille,  lähemmäksi urheilijoita. Koko uransa ajan Kekkonen toimi kansakunnan eheyttämiseksi ja urheilussa urheiluliikkeen yhteistyön edistämiseksi. Neljäs ydintavoite oli koko kansan kuntourheilu. Sitä hän edisti omalla esimerkillään sekä lukuisin tempauksin.

Kekkonen rikkoi välit Ruotsiin

Eduskunnan urheilutempaauksessa 1942 UKK juoksi viestiä. Teoksen kuvitusta. UKA.

1920-luvun urheilupoliitikko Kekkoseen, suomalaisuusmieheen, liittyy nykykatsannossa erikoinen juonne: urheilusuhteiden katkaiseminen Ruotsiin. Maaottelut Ruotsin kanssa alkoivat 1926 ja Kekkosta raivostutti se alentava ja ilkeämielinen tapa, millä Ruotsin lehdistö kirjoitti suomalaisista urheilijoista. Pahin kaikista oli Idrottsbladet. Vuoden 1929 maaottelussa suomalaisurheilijoita nimitettiin mongoleiksi ja keihäänheiton voittanutta Matti Järvistä luonnehdittiin vinosilmäksi. Vuoden 1931 hävityn maaottelun jälkeen Kekkonen pani maaottelutradition poikki ja vyörytti syyn Ruotsin medialle.

Taustalla oli myös muuta: lähestyvät Los Angelesin olympialaiset ja Paavo Nurmen oikeus kilpailla siellä. Peitsienkalistelu Nurmen asemasta kärjistyi 1932. Kansainvälisen olympiakomitean ruotsalainen puheenjohtaja Edward Edström vaati Nurmen julistamista ammattilaiseksi. Kekkonen taisteli Nurmen juoksuoikeuden puolesta – ja hävisi. Edström jäi Kekkosen hampaisiin pysyvästi. Nurmi lopetti uransa vuonna 1934.

Kekkosen mukaan ”edströmiläinen linja” laillisti sääntöjen rikkomisen ja ummisti silmänsä säännöissä määrättyjen korvausten ylittämisiltä. Se pyrki pitämään korvauksia jonkinlaisen kohtuuden rajoissa rankaisemalla muille varoitukseksi silloin tällöin suurimmaksi arvioimaansa tai arvelemaansa rikollista. Rikollista rangaistiin, mikäli tämä edusti sopivaa kansalaisuutta.

Virtapohjan teos sisältää paljon nykysukupolville vierasta urheiluhistoriaa, urheilupoliittista juonittelua. Sellainen oli Nurmen amatööriyteen/ ammattilaisuuteen liittynyt Nicolaus von Bellin tapaus, missä kilpailujen järjestämiskieltoon asetettu Bell kiristi hallussaan olevien asiakirjojen paljastamisella Ruotsin Idrottsbladetissa. Tapaukseen liittyi HKV:n (Helsingin Kisaveikkojen) puheenjohtajan Ossian Roschierin tapaus 1932. Niitä visaisia tilanteita Kekkonen SUL:n puheenjohtajana oli ratkomassa.

Kekkonen käynnisti Ruotsi-maaottelun sijalle yhteistyön Ranskan, Unkarin, Saksan, Viron ja jopa Italian kanssa. Maaotteluista ei tullut pysyviä ja vuonna 1939 Kekkonen avasi Ruotsi-maaotteluyhteistyön uudelleen sekä ideoi vuonna 1940 toteutetun maaottelumarssin Ruotsia vastaan. Kaikkiaan Suomi sai tuolloin liikkeelle 1,6 kansalaistaan ja voitti Ruotsin ylivoimaisesti.

Hyvien urheilusuhteiden luonnissa Saksaan 1930-luvulla oli Virtapohjan mukaan kyse näyttämisenhalusta ruotsalaisille, ei ideologiasta. Kekkonen otti vastaan 1937 Adolf Hitlerin allekirjoittaman kunniakirjan olympia-ansioistaan, mutta piti huolta siitä, ettei hänestä jäänyt arkistoihin Berliinin olympialaisiin liittyviä kuvia. Kekkosella oli kuitenkin vetoa lähteä mukaan Saksan puuhaamaan Euroopan urheiluliittoon. Asiat eivät ehtineet edetä pidemmälle, kun Saksan sotaonni kääntyi ja hanke raukesi.

Vuoden 1956 valitsijamiesvaalit

Urheilupoliittisista myrskyistä raivokkain ajoittui kuitenkin presidentin vaalikampanjaan 1956. Tuolloin Kekkosen tukilistalle kerättiin urheilijoiden ja urheilujohtajien nimiä myös epäeettisin konstein. Lukuisat henkilöt eivät tienneet Kekkosta erinomaiseksi urheilijaksi kehuessaan nimensä päätymisestä vaalien tukilistalle. Keräyksestä syytettiin silloista maalaisliittoa. Hankkeen takana olivat kuitenkin yhteistuumin SUL:n puheenjohtaja Reino Piirto ja Kekkosen läheinen urheiluystävä Kalle Kaihari. SVUL:n liittokokouksesta helatorstaina 1956 tuli Virtapohjan mukaan ”epäpoliittisen urheilujohdon kosto”.  Epäpoliittisilla tarkoitettiin tuolloin kokoomukselaisia.

Kuohunta johti siihen, että Kekkonen palautti SVUL:lle siltä saamansa ansiomerkin ja hyväksyi mielihyvin valintansa TUL:n ensimmäiseksi kunniajäseneksi. Matti Ahteen mukaan ”niitä urheilijoita, jotka asettuivat vaalikamppailussa Kekkosen taakse, yritettiin rangaistukseksi erottaa SVUL:n ja erikoisliittojen johtopaikoilta”.  Kauppaneuvos Kalle Kaihari sai luovuttaa paikkansa SUL:n liittovaltuuston puheenjohtajana. Virtapohjan oletus on jopa se, että kun presidentinvaalien valitsijamiesten ensimmäisen äänestyskierroksen jälkeen 80-vuotias vanha presidentti J.K. Paasikivi nostettiin yllättäen Kekkosen kaatajaksi mustana hevosena ja hän sai toisella äänestyskierroksella kolmanneksi eniten (84) ääniä K.A. Fagerholmin (114) ja Kekkosen (102) jälkeen, äänestyksessä olisi näkynyt urheiluväen tuohtumus.

Keskeisin syy urheilujohtajien huonoihin väleihin lienee kuitenkin siinä, että Urho Kekkonen vaati SVUL:n lopettamista ja vallan siirtämistä lajiliitoille 1930-luvulta lähtien. Se ei sopinut SVUL:n oikeistolaiselle johdolle, joka halusi päättää lajien asioista omassa liittohallituksessaan. Kekkonen ajoi myös porvarillisen urheiluliikkeen ja työväen urheiluliikkeen yhteistyötä ja kansallista eheytystä sitkeästi vuosikymmenten ajan. Keskeinen syy siihen oli se, että Rooman olympialaisiin 1960 ei saatu kootuksi maan parhaista urheilijoista koostuvaa edustusjoukkuetta, kun karsinnat oli tehty SVUL:n lajiliittojen kilpailuissa.

Urheilupiireissä taistelut ovat olleet yhtä raadollisia kuin valtataistelut yleensäkin. Keskeisiksi Urho Kekkosen vastustajiksi urheilumaailmassa Virtapohja nimeää SVUL:n pitkäaikaisen puheenjohtajan Jukka Uunilan ja Suomen Olympiakomitean 1960-luvun puheenjohtajan Akseli Kaskelan. Tahko Pihkalan kanssa Kekkosen välit rikkoutuivat jo varhemmin ja keskeisiksi syiksi Kalle Virtapohja nimeää Urkin reippaan alkoholinkäytön sekä Pihkalan kirjoittaman valmennusoppaan Hitaasti kiiruhtamisen kilpailu (1933) jäämisen vaille riittävää arvostusta. ”Pihkala ohjattiin sivuraiteille Urheiluliitosta. Tätä Pihkala ei voinut koskaan antaa anteeksi.” Huonojen välien syitä kertyi muitakin, kuten linjakysymykset amatööriurheilussa sekä puoluepolitiikka.

1970-luvulla Urkki lähetti Tahkolle lahjaksi sukset. Paketti palautettiin avaamattomana.

Kekkosen pitkäaikaisia tukijoita urheilupiireissä olivat Tahkon veli, Kekkosen presidentinvaalien valitsijamiehenäkin toiminut Rurik Pihkala, tamperelainen elinikäinen ystävä Kalle Kaihari, jonka rahoilla ja Kekkosen nimissä tehtiin monta hyvää aloitetta urheilussa, Uunilaa edeltänyt SVUL:n puheenjohtaja, myöhempi K-linjalainen Kauno Kleemola, SUL:n Reino Piirto, olympiavoittajat Heikki Hasu, Sylvi Saimo ja Lydia Videman-Lehtonen sekä Painonnostajaliiton puheenjohtaja Bruno Nyberg, Rene Nybergin isä. Moninaisista urheiluystävyyksistä Kalle Virtapohja nostaa myös Kekkosen luottomiehen, valmennuksen ja urheilutekniikan asiantuntijan Paavo Karikon. Kekkosen ystävänä kuolemaansa asti säilynyt Karikko kehitti Turun urheilua, sai aikaan Kupittaan maapohjahallin ja keksi ajatuksen ”öljyradasta”.

Oman esimerkin voimalla

Kekkonen hiihti joka vuosi suuria määriä, monena vuonna yli tuhat kilometriä. Hiihtoretkiin kuuluivat myös nuotiokahvit. Teoksen kuvitusta. UKA.

Kansalaisten tietoisuuteen presidentti Kekkonen on jäänyt ennen muuta aktiivisena kuntourheilijana. Presidentti puhui kunnon vaalimisen puolesta, näytti siinä itse esimerkkiä ja teki lukuisia aloitteita kansalaisten kunnon edistämiseksi. Eduskunnassa perustettiin urheilukerho 1945 ja se järjesti Eduskunnan ”olympialaiset”, jonka pääsylipputulot lahjoitettiin sotaveteraaneille. Ensimmäisten ”olympialaisten” lahjoitustuotto oli 80 000 markkaa. Kekkonen heitti kiekkoa ja juoksi viestiä. Vuoden 1949 vastaavalla tapahtumalla olympiakassaan kerättiin puolen miljoonan markan potti. Tapahtuman vetonauloina olivat Paavo Nurmi ja ammattilaiseksi julistettu juoksijalahjakkuus Viljo Heino.

Eduskunnan urheilukerhoa Kekkonen käytti fooruminaan agitoida urheilusopua. Kekkonen oli ottanut jo 1920-luvulla urheilun eheyttämisen itselleen elämäntehtäväksi. Pyrinnöt tässä tavoitteessa olivat sitkeät. ”Jonkinlaisen sulan Kekkosen hattuun voikin laittaa sen ansiosta, että SUL:n ja TUL:n urheilijat kilpailivat ensimmäisen kerran yhteisissä Suomen mestaruuskilpailuissa, Kalevan kisoissa, vuonna 1942.”

Teoksen mielenkiintoista antia ovat työväen urheiluliikkeen jakautumisen ja myöhemmän yhdistymisen vaiheet. Suomen urheilun eheytyminen kesti kauan ja painostuskeinona käytettiin myös valtion urheilutukija. Eheytymisen voi katsoa toteutuneen 1966, jolloin kilpailutoiminta siirtyi kokonaan erikoisliittojen kontrolliin.

Sen sijaan amatööriys/ammattilaisuus -kysymys jatkui kivenä kengässä. Kekkonen nosti esimerkeiksi kaksi urheilun suurvaltaa, Yhdysvallat ja Neuvostoliiton, joissa molemmissa urheilijoiden harjoittelu oli kiinteä osa ammatin hankintaa tai ammattia. Tämän johdosta vuonna 1972 perustettiin Kekkosen nimissä Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiö. Sen vetureina toimi Kalle Kaiharin ja Jukka Uunilan lisäksi muiden muassa entinen 200 metrin aitajuoksun Suomen mestari, Olavi J. Mattila. Säätiön avulla pyrittiin turvaamaan urheilijoille pieni henkivakuutus uran jälkeiseen elämään.

On vain tekosyitä

Kaikki syyt, jotka estävät meitä liikkumasta, ovat tekosyitä. Näin kuuluu tunnettu Urho Kekkosen tiivistys kuntoliikunnan puolesta. Kekkosen kritisoi kansainvälistä olympialiikettä ja piti Unescoa luontevampana organisaationa vastaamaan olympialaisista. Urheilu ei hänen mielestään ollut pysynyt yhteiskuntakehityksen mukana.

Kekkonen oli edistämässä useiden urheiluopistojen ja kuntoutuskeskusten synnyssä. Tällaisia olivat Vierumäen urheiluopisto, Pajulahden urheiluopisto sekä Peurungan kuntoutuskeskus. Listaan kuuluu lisätä välillisesti myös UKK-instituutti. Kekkonen koki vuoden 1971 sporttipuheessaan työväen urheilujärjestöt ajetun paitsioon ja sen myötä noin ”puolet Suomen kansasta jätetyn vaille vaikutusvaltaa koko yhteiskuntaa koskevissa urheiluasioissa”. Ja ennen kaikkea presidentti halusi ihmiset laduille. Hiihdossa hän antoi esimerkkiä itse.

Kalle Virtapohjan teos käsittele loppupuolella Urho Kekkosen intohimoa hiihtoon. Hiihtoretket saattoivat olla usean päivän mittaisia, kuten ensimmäinen retki tasavallan presidenttinä Kainuun maisemiin. Kilometrejä kertyi 116. Seuraava retki suuntautui Raja-Joosepin maisemiin. Virtapohjan mukaan Urho Kekkosen pitkät hiihtoretket olivat vaalikiertueita, siis hyvin poliittisia, vaikkei niissä puhuttu politiikkaa. Kekkoselle hiihtäminen merkitsi akkujen lataamista. Kun oli ratkaisemattomia ongelmia, alitajunta löysi ratkaisun hiihdon kestäessä.

Presidentti hiihti pitkään perinteisillä puusuksilla, ennen kuin tohti kokeilla lasikuituisia. 1970-luvulla hän ryhtyi käyttämään Karhun suksia. Teoksessa kerrotaan lukuisista hiihtoretkistä yöpymisineen ja ruokavalioineen sekä luonnollisesti hiihtoseurueista. Hiihtokavereita olivat muiden muassa Kalle Kaihari, Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä, presidentin henkilääkäri Rikhard Sotamaa, kenraaliluutnantti Urpo Levo, kenraali K.O. Leinonen ja varatuomari Lauri Louekari.

Hiihdoista legendaarisin on Keski-Viron Käärikussa vuonna 1965 Urkin tekemä 17 kilometrin hiihto, josta virolaiset muistavat mainita KGB:n upseerin jäämisen presidentin kelkasta. Virtapohjan mukaan hän kaatui ja pudotti aseensa. Vaikka Kekkonen ei riuhtonut kovaa, vauhti oli joka tapauksessa sellaista, että takana tulija sai tehdä töitä. Vasta aivan loppuvaiheessa presidentti tarvitsi eteensä kirkastakkisen hiihtäjän, sillä hänen oli vaikeaa enää erottaa latua.

Kirjassa kerrotaan presidenttivuosien ajalta vuosittaiset hiihtokilometrit. Ne vaihtelevat viimeistä vuotta lukuun ottamatta noin 700 kilometristä korkeimmillaan 1200 kilometriin. Virtapohja kertoo Kekkosen osallistuneen pitkiin kansanhiihtoihin, vaeltaneensa suksin rajaseuduilla ikään kuin merkiten reviirinsä sekä hiihtäneen häntä varten tehtyjä omia latuja. Latumestarina umpihangilla kirjassa on liikuntaneuvos Pekka Toivonen apureinaan joukko varusmiehiä.

Presidentiltä jäi Tamminiemeen 44 suksiparia.

Hiihdon rinnalla Urho Kekkosen ulkoilmaharrastusten kärkeen kuului kalastus ja siitä on jäänyt tallelle liuta meheviä tarinoita. Isoin saalis kun tuli osua presidentille. Myös kalastus oli Kekkoselle keino ladata akkuja. Mieluisimmat kalavedet sijaitsivat Keski-Suomen koskissa, Iniössä ja Lapissa.  Presidentti kalasti eniten haukea, mutta myös taimenta ja harria.

Idän ja osin myös kotimaisiin suhteisiin liittyi metsästys. Se ei kuitenkaan ollut Kekkosen himoharrastus. Virtapohjan mukaan Urho Kekkonen saattoi jättää painamatta liipasinta, kun näköpiiriin ilmestyi uljas hirvi. Hän ihaili eläimen kauneutta ja antoi saaliinsa mennä.

En tunne ketään lukuisista urheilutovereistani, joka siinä määrin rakastaisi liikuntoa ja osaisi niin poikamaisesti nauttia ponnistuksen riemusta, kuin Urho Kekkonen.”
(Akseli Kaskelan lainaus SUL:n puheenjohtajalta Lauri Miettiseltä Urho Kekkosen 60-vuotisjuhlajulkaisussa)

Kalle Virtapohja: Kekkonen urheilumiehen. Kilpakenttien Känästä Suomen presidentiksi. Docendo 2018, lähteineen ja hakemistoineen 344 sivua.

Kategoria(t): Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s