Anneli Kanto: Veriruusut

Veriruusut on KOM-teatterin ohjelmistossa tämän kevään ajan. Ursula Salo esittää  tässä Jemina Halmista. Kuva: Marko Mäkinen

Tämän kirjallisuusblogin kimmokkeena on sata vuotta sitten läpikäyty kansallinen tragedia, sisällissota, sekä Anneli Kannon romaaniin perustuva Veriruusut KOM-teatterin ohjelmassa tämän keväänä. Teatteriesitykseen minulla on liput illaksi.

Anneli Kannon (s. 1950) asema yhtenä merkittävimmistä Suomen sisällissodan kuvaajista on vankka ja kiistaton romaanien Veriruusut (2008) ja Lahtarit (2017) jälkeen. Kanto on kansallisen tragedian kirjailijana neljäs jatkumossa, jossa sisällissotaa ja sen taustoja kuvasi ensimmäisenä Frans Emil Sillanpää romaaneillaan Hurskas kurjuus (1919) ja Nuorena nukkunut (1931). Toiseksi nousi kansakunnan tietoisuutta poikkeuksellisen pitkäkestoisin seurauksin muovannut Väinö Linna koko kansan omakseen ottamalla romaanitrilogialla Täällä Pohjantähden alla (1959, 1960 ja 1962).

Kolmanneksi lasken Antti Tuurin, jonka sisällissota-aiheiset kirjat ilmestyivät vuosina 2006–2009 sekä 2017 ja joista merkittävin on Äitini suku -sarjaan kuuluva teos Kylmien kyytimies (2007). Muut sisällissodastamme kaunokirjallisuutta kirjoittaneet, kuten Asko Sahlberg tai Kjell Westö eivät ihan yllä näiden neljän rinnalle.  Sisällissotaa käsittelee myös Pispalan sukupolvitarina, Lauri Viidan Moreeni (1950).

Anneli Kannon Veriruusut kertoo punaisten naiskaarteista, kivääriin tarttuneista ja rintamalle miesten rinnalle pyrkineistä tyttösistä ja heidän kohtaloistaan. Romaani jakautuu kolmeen osaan: Valkeakoski, Tampere ja Lahti. Liikutaan sisällissodan ydinalueilla. Kanto kertoo naisten kautta ja heidän kokemanaan sisällissotaan liittyvän suuren petoksen ja itsepetoksen sekä kapinaan nousseiden katkeran kohtalon.

Useimmat naiskaartilaiset olivat vasta aikuistumisen kynnykselle ehtiviä tyttöjä, kuten valkeakoskelainen Sigrid Suovanen ja teiskolainen Lempi. Kapinan kynnyksellä molemmat rakentavat itsenäistä elämää. Lempi on tympääntynyt maalaispiian osaansa ja hakeutuu uhmakkaasti Tampereelle verkatehtaaseen palkolliseksi. Yksitoikkoinen, pakkotahtinen työ kuumassa ja pölyisessä hallissa ja tottumattomalle liian kovassa melussa on shokki ja palkka riittää kaupungissa tuskin kaikkein välttämättömimpään. Mutta takaisin hän ei Teiskoon kitsaan Iivari Keski-Pälän palkolliseksi palaisi.

Ensimmäistä työpaikkaansa kyselemään tullut Sigrid on joutunut Valkeakosken paperitehtaan halkoplaanille Martan kaveriksi. Työ on käsittämättömän raskasta, syyssateilla hyisen kylmää ja märkää raatamista. Elimistö vaatisi lepoa, ravitsevampaa ruokaa ja unta, mutta niitä hyinen ja säälimätön Aliisa-äiti ei rättiväsyneelle tyttärelleen suo. Frans-isän neuvosta Sigrid nipistää viikoittaisesta palkkapussistaan hieman omiin menoihinsa ennen palkan luovuttamista äidille, ostaa itselleen ”pihistämällään” omalla rahalla leipomosta tuoretta leipää töihin kiirehtiessään ja teetättää Hilja-ompelijalla itselleen hameen ja myöhemmin puseron.

Kyllä Kanto köyhälistön elinolosuhteet sadan vuoden takaa tuntee ja tietää. Kodeilla ja asenteilla on eronsa ja niistä Sigrid pääsee hajulle, kun Martta pyytää tätä kotiinsa. Pelkkä vierailuajatuskin on työläiskulttuurissa outo. Martan koti on paljon ahtaampi ja köyhempi, mutta yhteishenki ja asenne lämmin ja elämä vellikattilan äärellä huumorilla ja papin haukunnalla kevennettyä.

Kun punaisten Kansanvaltuuskunta on julistanut ottaneensa vallan maassa ja Valkeakoskellakin pannaan toimeen punainen hallinto, Sigrid ajautuu houkutettuna työväenyhdistykseen ja lopulta innostuksen vallassa perustettavaan naiskaartiin. Koskilaisia tyttöjä liittyi 67.  Kaartiin houkutti luvattu palkka, sillä tehtaat suljettiin ja muita ansioita ei ollut. Naisille ryhdytään antamaan aseen käsittely- ja ampumaopetusta.

Oona Airola Maijana ja Helmi-Leena Nummela Sigridinä Valkeakosken punakaartiin perustetussa naiskaartissa KOM-teatterin Veriruusuissa. Kuva: Marko Mäkinen.

Pian he ovat taitavampia kuin miehet, jotka monien mielestä tuskin tietävät, mistä päästä pyssyllä ammutaan. Työväelle ampuma-ase oli perin vieras esine. Suomella ei ollut vuosisataan armeijaa ja sortovuosien aikaisia Venäjän kutsuntamääräyksiä oli jätetty noudattamatta. Liioin työläiset eivät kuuluneet metsästysseuroihin. Mutta saman avuttomuuden Anneli Kanto ja Antti Tuuri ovat kuvanneet Pohjanmaan valkoisissa talollisissa pojissa. He harjoittelivat aseiden puuttuessa heinäseipäillä.

Hiljan ompelutaidon sekä kangaskaupasta ja tehtaalta pakko-otettujen tarvikkeiden avulla Valkeakosken naiskaarti sai housuasun. Se oli siihen maailmanaikaan vallan tavaton asia. Housuasuinen nainen tarkoitti liki säädytöntä huoraa, suurta häpeää ainakin. Mutta tytöt ovat asuistaan ylpeitä.

Lempi oli saapunut Tampereelle kesämekossa:
Lempi lakkasi palelemasta. Hän oli saanut kaartilta villapaidan ja kaulaliinan, ja naiskomppanialle teetätettiin vielä housut ja takit karkeasta kankaasta. Lempi ihmetteli, miten lämpöisenä takapuoli pysyi housuissa. Hameen alla aina tuuli huikui ja lumi pöllysi. Ellei omistanut villaista alushametta, reidet olivat kylmästä tulipunaiset ja pissatauti vaivasi pitkin talvea. Housut olivat vallankumouksellinen vaate. Ne jalassa harppoi helposti lumessa, juoksi portaita ylös tai heitti jalan toisen päälle. Ei ihme, että miehet halusivat pitää housut yksityisoikeutenaan.

Vallankumous oli näyttäytynyt yleislakkona, tehtaiden sulkemisina, sanomalehtien lopettamisina, vallattuina puhelinkeskuksina, vartiointeina siltojen ja solmukohtien päissä sekä aseiden ja elintarvikkeiden takavarikointeina. Maassa oli syksystä 1917 asti ankara ruokapula, suorastaan nälkä, ja nyt eläinten ja elintarvikkeiden pakko-otoilla täytetään työväestön vatsat. Lihasoppaa riittää, kerrankin, kun navetat tyhjenevät. Ja oikeaa kahviakin saa. Nuorten vallankumousta leimaa lapsekas innostus, nuorille ominainen asioiden kärjistys, naivismi, tulevaisuudenusko, joukkopaine, oma suorituspaine, aatteen hehku ja realismin puute.  Kaartilaisten kielenkäyttöön kuuluu rivous ja ruokottomuus, sukupuoleen ja ikään katsomatta.

Valkeakoskella innostusta nostattaa työväen paraati, jota herrasväki yrittää olla näkemättä:
Miehiä oli parisataa, mutta marssin tahdissa ja kiväärin asennossa olisi ollut parantamisen varaa. Parin päivän ammunta- ja sotilastaitoharjoitukset oli pidetty, mutta ne eivät riittäneet ryhdistämään työmiehistä sotilaita, niin että he olisivat osanneet astella samaan tahtiin, selkä suorana, katse terhevänä ja saapasta tömäkästi kamaraan lyöden. Kaartilaiset kävellä lontivat niin kuin työmies voimiaan säästääkseen kävelee, selkä taipuneena maata kohti, hartiat pienessä lysyssä, polvet koukussa, matalin, laahaavin askelin. Kivääriä he kantoivat olallaan kuin sontatalikkoa.

Kanto kuvaa punaisia myötätunnolla, mutta kriittisesti. Hän rekonstruoi sadan vuoden takaista todellisuutta ja näkee ihmisissä hyvyyttä ja pahuutta, väriin katsomatta.

Rakastumiset ja seksi ohjaavat siinä missä aatekin. Varttuvilla nuorilla hyrisevät hormonit villeimmillään ja liikkeellä ollaan monenlaisella moraalilla varustautuneina. Lempi käyttää eroottista vetovoimaansa häpeilemättä hyväkseen eli elää tilanteiden mukaan, eikä ole joukossa suinkaan ainoa. Mukaan mahtuu monenlaista. Mutta kaikki eivät toimi laumapaineessa. Valkeakoskelainen Anton, Martan sulhanen, ja Tampereen puolustuksessa Sammalisto osoittavat huimaa rohkeutta asettautua punaisen terrorin paineessa vastarintaan.  Kun sota on hävitty ja perustetaan paikallisia pikatuomioistuimia, tehtaan isännöitsijä osoittaa lyhytaikaisena tuomarina oikeudenmukaisuutta, malttia ja tervettä järkeä.

Koin lukemani hienokseltaan siten, että Anneli Kanto kohdistaa valkoisessa terrorissa päävastuun tässä kirjassa saksalaisiin joukkoihin, jääkäreihin sekä yksittäisiin kostonhalun ravitsemiin henkilöihin, muttei niinkään liian nuorina mukaan joutuneisiin valkoisiin pohjalaisnuorukaisiin. Näin syyllisyyttä Kanto suuntaa esimerkiksi siinä parikymmenen tytön joukkomurhassa, jonka kohteiksi joutuivat Valkeakoskelle pakomatkalta takaisin palaamaan pyrkineet naiskaartin jäsenet.  Olen käynyt Hauholla heidän muistokivellään. Perimätiedon mukaan tyttöjä raiskattiin ladossa yön yli ja teloitettiin heillä itsellään kaivautetun suohaudan reunalle. Tuon yön ja aamun todellinen tapahtumainkulku on edelleen epäselvä.  Kukaan ei säästynyt kertomaan.

Yksi Lahden leiriä koluavista kostajista on paperitehtaan Forsström, työhönottopäivänä Sigridin nuoren kehon paperirullavarastossa väkivaltaisesti häpäissyt työnjohtaja.  Saman seksuaalisen hyväksikäytön mankelin läpi ovat kaikki tehtaan nuoret naiset joutuneet, jokainen aikanaan. Kukaan ei vain ehtinyt varoittaa Sigridiä. Kosto- ja hyvityksenhakuaikeissa vankileiriä haravoi myös Lempin ja karanneen renki Iivarin ehtinen isäntä.  Lempin osalta ympyrä sulkeutuu.

Naiskaartilaisilla kyse on ihmisarvosta. Kun valikoitunut punaisten joukko pyrkii Näsijärven jään yli pakoon kohti Hämeenkyröä, mukana ratsastava Lempi lausahtaa: ”Tuli mitä tuli. Onpahan edes kerran oltu ihmisiä mekin.”  Yksi ihmisarvon mitta on naisten keskinäinen solidaarisuus, mutta se on valikoivaa sorttia. Solidaarisuus tulee ansaita.  Tampereella se vallitsee Lempin, Lauhan ja Martan kesken, Valkeakoskella tiiviimmin Sigridin, toisen Martan, plutoonapäällikkö Saiman ja Hiljan välillä.

Niko Saarela. Juho Milanpff ja Eeva Soivio punakaartilaisina KOM-teatterin Veriruusuissa. Kuva: Marko Mäkinen

Veriruusut on hyvin tiheä ja intensiivinen teos. Kuvaus on realismia laadukkaimmillaan ja kirjailija on yksityiskohtien runsaudessa tarkka historioitsija. Kerronta virittää lukijan aistit. Mutta kirja ei ole helppo. Sen aiheuttaa se, että lukija tietää Tampereen sodan lopputuloksen ja tietää, mihin päätyi punaisten pakolaisvirta, joka pyrki päästä Viipurin kautta Neuvosto-Venäjälle.  Veriruusut olisi surkuhupaisa, jopa hupaisa kirja, ellei aihe olisi niin pohjattoman murheellinen.

Vankileirin kurjuutta Anneli Kanto kuvaa varsin niukasti, mutta sitäkin tarkemmin lohdutonta ja epätoivoista pyrkimistä kohti itää, hevoskyydeillä ja jalkaisin.  Rajaus on järkevä, sillä Hennalan kurjuutta on Linna kuvannut tyhjentävästi, mutta siviilien pakomatkaa vähemmän. Vaikeudet vyöryvät ylitse, ja nykyajan mukavuusien keskellä elävän tuntuu mahdottomalta kuvitella niitä kohdalleen. Kurjuuden kulkueessa nähdään hyvyyttä ja vastuuntuntoa, mutta myös avuttomien ihmisten niukan omaisuuden ja ainoan kulkuneuvon, hevosen, varastamista.

Pakoon lähteneet koskilaiset ovat haalineet aluksi kyyteihin mahdollisimman paljon vähäisestä omaisuudestaan, jota voimien ehtyessä joudutaan jättämään ojien varsille.

Tien penkalla näkyi kuormastosta heitettyjä maitotonkkia, puusaaveja, sänkyjä ja pirtinpenkkejä. Hevosten kuormaa oli kevennetty, jotta matka joutuisi. Kun hiljalleen tajuttiin todelliset vaihtoehdot, vähäinen maallinen omaisuus menetti merkityksensä. Hädässä rattaille haalitut painavat penkit, kaapit ja sängyt havaittiin esteiksi tärkeämmän asian, hengen säilymisen, rinnalla. Omaisuus jouti mennä, kunhan elämä jatkuisi.

Jos onnistuttaisiin pääsemään Venäjälle, asiat korvautuisivat. Kun Sigrid lähtee pakomatkalleen, Aliina-äiti tarjoaa tytön mukaan hänen palkkarahojaan. Sigrid huitaisee torjuvasti kädellään:
”Tartette niitä isän kans. Eikä Vennäällä mitään makseta. Siellä on työväenvalta ja siellä jaetaan kaikille mitä ne tarvittee.”

Sigrid on kasvanut vastuunkantajaksi ja aikuisuuteen, kun hänet viedään Hennalassa ammuttavaksi. Hän on viisitoistavuotias. Hänen ystävänsä Martan on pelastanut vanha mummo matkan varrelta.  Elämä siis jatkuu toisaalla.

Anneli Kanto: Veriruusut. Gummerus 2008, 425 sivua.

Aiemmin Annelin kirjoissa:
Teoksesta Lahtarit:  https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/03/01/anneli-kanto-lahtarit/
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/12/15/frans-emil-sillanpaa-hurskas-kurjuus/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s