Marko Kantomaa: Ylpeydestä

Koskettava kirja juoksemisen himosta ja oman identiteetin paljastamisen pelosta.

Lähtölaukaus.
Juoksijoiden vauhko lauma rynnistää kuuden kilometrin armottomaan koettelemukseen. Yhdeksäntoista minuuttia, lähellä maksimaalista hapenottokykyä, äärimmäisen taloudellisesti, vauhti ja tekniikka sulautettava toisten kilpailijoiden arvaamattomaan käyttäytymiseen.

On käynnistynyt maastojuoksun SM-kilpailu. Metsäiseen loivaan nousuun ovat sännänneet saman urheiluseuran nuorukaiset Axel ja kuntoaan etsivä Joonas, molemmat juoksijalahjakkuuksia.

Löytöni on Marko Kantomaan (s. 1975) esikoisromaani Ylpeydestä. Kirja on huima, hurmaava, hurja ja herkkä.

Ylpeydestä kertoo Joonaksesta; siitä miten nuori juoksua rakastava koulupoika kadottaa ja lopulta hyväksyy omintakeisuutensa ja elämän oikeutensa sekä hakee niille myös muiden hyväksyntää.  Ylpeydestä ei kerro vain juoksemisesta ja sille annettavista uhreista, vaan menee minuuden ytimeen.  Joonas tietää olevansa homo, on tiennyt jo neljätoistavuotiaana. Hän on kokematon ja koskematon. Mainettaan varjelevassa urheiluseurassa homous ei ole plussaa.  Joonaksen osalta se nousee valmennusrinkiin kuulumisen esteeksi, vaikka syyt haetaan heikohkosta harjoituskaudesta ja urheiluvammasta.

Kykenisikö hän harjoittelemaan yksin? Valmentamaan itse itseään? Ottamaan kaiken vastuun tekemisistään? Selviäisikö hän yksin tyhjällä kentällä, piiskaavassa vesisateessa, vihaisessa tuiskussa, tukahduttavassa helteessä, kun rata haisee auringon paahtamalle kumille ja kuivana pölyävä ruoho tukahduttaa hengityksen?
Selviäisikö hän ilman sitä silmäparia, joka jää, silloinkin kun kukaan muu ei jää?
Ei edes tule.

Kilpajuoksija tarvitsee ympärilleen muut. Niin tarvitsi myös 16-vuotias Joonas siinä 1500 metrin juoksussa, jossa hän paransi kolmella sekunnilla ennätystään ja juoksi neljänneksi, lopulta tajunnan sumuisessa putkessa ”pallean repiessä nieluun pölyistä, helteen kuivattamaa ilmaa” ja ”maitohapon lamauttamien jalkojen takoessa kimmottomaan rataan”. Oli alkanut viimeinen kierros:

Hän riuhtaisi ajatuksen irti väsymyksestä. Säilytä vauhti, asento ja rytmi. Ei liian aikaisin, älä hätäile. Pidä vauhti kasassa, pidä!
Takasuoran puolivälissä silmiin osuu punamusta hahmo. Siinä on jotain tuttua.  Tummansinisten piikkareiden valkoiset pohjat nousevat kauas taakse, virheetön ryhti kannattelee vaaleaa sänkipäätä korkealla muiden yläpuolella.
Alex! kuiskaa ääni pään sisällä. Alex, joka on hallinnut keskimatkoja koko kauden. Kärki! kuiskaa sama ääni. Vasta silloin hän tajuaa: kilpailun kärki, siinä, vain muutaman juoksijan päässä!

Kuulostaa yhtä helpolta kuin seurattaessa kotisohvalta kilpailuja televisiosta, kun katsoja ei näe eikä tajua juoksussa kestettävää kipua sekä juoksukunnon eteen tehtyä massiivista ja pitkäkestoista työtä etenemisineen ja takaiskuineen.

Marko Kantomaa on liikunnan ja oppimisen tutkija. Hän on väitellyt filosofian tohtoriksi Oulun yliopistossa pääaineenaan kansanterveystiede. Kantomaa on itsekin kilpaurheilija.

Kantomaa on itse myös kilpaurheilija, hiihdossa, suunnistuksessa, hiihtosuunnistuksessa ja kestävyysjuoksijassa. Täytyykin olla.  Juoksulle annettuja uhrauksia ja juoksun palkitsevuutta kokematon ei pysty kuvaamaan kehon tuntemuksia kuten Kantomaa tekee. Kokemukset  ovat taltioituneet kehon solukkoon.  Niitä ei voi kopioida Juoksija-lehden artikkeleista.  Siksi Ylpeydestä lukeminen on kiihottava ja kiihkeä kokemus.

Joonaksen haparointi seksuaalisen suuntautuneisuutensa orpouttamana raastaa.  Tukea hän saa puheilleen hakeutuvasta saman koulun Jennistä, ”lommoposkesta”, fyysisesti hauraasta lesboksi tunnustautuvasta tytöstä, jonka ajattelu on eritellympää kuin eksyksissä olevalla, hämillisellä ja sosiaalista kanssakäymistä pakoilevalla Joonaksella.  Molempien kasvuvuodet ovat erilaisuuden vuoksi tuskaisat.

Perhe on seisonut Joonaksen tukena tämän juoksuharrastuksessa. Mutta Joonas joutuu peittämään identiteettinsä niukkasanaisuuden suojaan. Eletään kuitenkin nykypäivän suvaitsevassa Suomessa. Niinköhän suvaitsevassa sittenkään?

Seksuaalisessa minuudessaan arkaileva Joonas katsoo televisiosta elokuvaa Brokeback Mountain. Isä, Joonaksen lapsuuden väsymättömän  sinnikäs juoksukannustaja, osuu olohuoneeseen, katsoo elokuvaa hetken:
… isä nousee sohvalta ja naulaa televisioon raudankylmän katseen. Niin hyytävän, halveksivan ja sanoinkuvaamattoman pettyneen, että miesten liikkeet ruudussa kangistuvat.
Hiljaisuus on korvia huumaava.
”Vastenmielistä”, isä sanoo värittömästi.
Ja kävelee pois.

Lommoposken painostamana (”Sitä vaan, että sä oot valmis uhraamaan oman identiteettis ja kaiken itsekunnioituksen niiden homofobian takia.”) ja Joonaksen jouduttua ulos seuran valmennuksesta Joonas paljastaa kotona epäilemänsä poissulkemisensa taustavaikuttimen.  Kuin kello pysähtyisi. Perheenjäsenet eristäytyvät toinen toisistaan teeskennellen kukin omaa kiinnostavampaa ajan kiinnikettä. Joonas jätetään yksin.

Kantomaa kuvaa herkästi nuoren pojan tajunnanvirtoja, juoksumotiivin sammumista ja sen arkaa herättelyä, kun seurasta soitellaan sitkeästi.  Arvokkaimman työn tekee Alex, Joonakselle bi:ksi myöhemmin tunnustautuva ihanne ja esikuva.

Ylpeydestä ei ole rakkausromaani. Tai ehkä sittenkin on, sillä Joonas ja hänen kiihkonsa, pelkonsa ja hämmennyksensä kohde Alex tarvitsevat toisiaan sparraajina treeneissä ja kilparadoilla, vaikka toinen on aina parempi kuin toinen.  Lukija aavistaa nuorukaisten välille eroottisia aistimuksia, mutta niistä Kantomaa taitavana kuvaajana ei sorru kertomaan juurikaan juoksukaveruutta enempää.

Ylpeydestä on hieno kirja, upea, suurenmoinen. Niinkö korkealaatuisia olivat suomalaiset esikoiskirjat vuonna 2017, että tätä teosta ei havaintoni mukaan yksikään kirjallisuusasiantuntija poiminut esikoisten suosikkilistalleen?  Kiinnostuin kirjasta Helsingin kirjamessuilla ja nyt sen ostettuani luin.

Kirja nostatti mieleeni vuosia sitten lukemani Jari Ehrnrothin koskettavan juoksuaiheisen rakkausromaanin Lähemmäksi kuin lähelle sekä hänen filosofisemman kirjansa Juoksun pyhyys. Lihaskivun, helteen ja uupumuksen lukukokemuksiin voi lisätä Haruki Murakamin kulttikirjan What I Talk About When I Talk About Running. Siinä yksinäisessä maratonmatkatestissään Murakamilta puuttui juoksijamassan tuki. Mutta toisaalta Murakami juoksi matkan Ateenasta Marathoniin, jolloin Ateenan maratonin raskas nousujohteinen reitti muuttui laskuvoittoiseksi.

Marko Kantomaan esikosien osalta viidakkorumpuni viesti on tämä: Lukijat, löytäkää teos Ylpeydestä, tiheä ja koskettava kirja juoksusta ja toiseudesta!

Marko Kantomaa: Ylpeydestä. Johnny Knige 2017, 248 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Marko Kantomaa: Ylpeydestä

  1. Zephyr sanoo:

    Tämä on tosiaan hieno kirja ja minäkin toivon tälle enemmän lukijoita. Upeasti kirjoitit kirjasta. 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s