Roope Sarvilahti: Osuma

”Laukaus, lukko, liike, aika”. Roope Sarvilahden toinen romaani Osuma haastaa lukijaa.

Aika. Liike. Valo. Pyhyys. Kirjailija Roope Sarvilahti tiivistää sanoihin jotain oleelliseksi kokemaansa toisessa romaanissaan Osuma.  Osuma on älykkään kielenkäyttäjän taidokas rakennelma. Se leikkii käsitteillä ja kielellä.

Viides sana, osuma, on täsmällinen. Toista yhtä tiivistä sanaa en keksi. Kuolema? Muttei sekään, ainakaan lääketieteellisessä merkityksessä. Luoti löytää kohteensa.  Kirja ei kerro kohteista. He ovat ihmisiä, bosnialaisia muslimiuskoisia miehiä, naisia ja vanhuksia.

Osuma ei ole kuitenkaan sotakirja, vaikka sotaa sivuaakin.

Kirjaa on vaatelias. Siinä on paljon avauksia, jotka toimivat löydettäviksi tarkoitettuina kätköpaikkoina, mutta lukija ei aina huomaa säilyttää niitä tulevien kysymystensä avaimina. Kenties en tavoittanut kirjasta oleellisinta. Siis ehken, ajasta, liikkeestä, valosta ja pyhyydestä.

Mietin kirjailijan kirjoitustekniikkaa. Kenties on ensin syntynyt kaksi tarinaa, toinen Monasta ja Andresista, toinen Leasta ja Jakobista. Kirjassa tarinat kohtaavat. Osuma koostuu 81:stä 1−2 sivun mittaisesta tekstikokonaisuudesta. En ryhtynyt miettimään ryhmityksen palapeliä. Kokonaisuus koostuu osistaan. Moneen lukijassa heränneeseen epätietoisuuteen selitys oli piillyt jossain aiemmin, vaikkei lukija tuolloin tajunnut napata sitä tai ehti sen jo unohtaa.

Kirja vaatii tarkkaavaisen luennan, ei silmäilevää sivujen yli harppomista.

Osuman naiset ovat odottajia ja miehet niitä, jotka lähtevät ja joita odotetaan. Mutta aina he myös palaavat.

Mona ja Andres

Monan ja Andresin suhteen koin kahdesta parisuhteesta tärkeämpänä ja kiinnostavampana. Suhde kestää pari vuosikymmentä. Sitten Mona lähtee  Andresin elämästä.

Mona on miettinyt, kuka Andres, menestyvä taiteentuntija ja taiteen välittäjä, oikeasti on:
Kansallismielinen ja oikeamielinen kulttuurin puolustaja, natsi, korkeakoulutettu sivistynyt hyväkäytöksinen mies, natsi, sivistynyt natsi, taideharrastaja, natsi, miellyttävä herrasmies, taidenatsi, harmaantunut hyväryhtinen varakas mies, natsi. Liian suoraviivaisia päätelmiä, ajatteli Mona. 

Ja näkee lentokentälle herrasmiehen tavoin vastaan tulleen sivistyneen miehensä.

Kauan sitten, Andresin ollessa vielä yliopisto-opintojaan lopetteleva opiskelija kolme suomalaista laskuvarjojääkäriä osallistui Ruotsin Lapissa Kebnekaisella vuoristokurssille. Heistä Peter, vielä tutkintoa vailla mutta  lahjakkuutensa jo osoittanut taiteilija, sai idean yhdessä pestautumisesta Bosnian sotaan palkkasotureiksi, puolustamaan eurooppalaisia arvoja mantereelle leviäviä vieraita uskontoja ja kulttuureita vastaan. He lähtivät, Peter, Andres ja Matti. Andresin nuori naistuttavuus Sundsvallissa, yliopistonopettaja Mona, jäi odottamaan.

Senkertainen palkkasoturius kesti vajaan vuoden, mutta jätti Andresiin elämänmittaiset jäljet.  He, kolmentoista sotilaan yksikkö, hitsautuivat yhteen, vaikkeivat myöhemmin juurikaan tavanneet, kerran kyllä. Miehinen yhteenkuuluvuus, hiki, väsymys ja testosteroni selättivät vielä äsken niin tavoitellun naissuhteen.

Peter kaatuu. Andres palaa Pariisin kautta ja tapaa kahvilassa toisen maailmansodan aikaa muistelevan vanhan naisen:

Oli maaliskuu. Pariisissa pystyi päivisin kulkemaan ilman takkia mutta Sundsvallissa lumi peitti vielä kaiken, siellä pakkanen naksui ja jäät paukkuivat ja Mona odotti häntä. Ja Vaikka Mona odotti ja Andres halusi palata, häntä nakersi epäilys joka vahvistui vanhan naisen kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen. Hän tiesi ettei vuoristoa ylittäisi edes ikävää hehkuva nainen.

Andresista tulee taiteenharrastaja samoista motiiveista kuin hänestä tuli palkkasoturi: Säilyttämällä eurooppalaista taidetta suojaudutaan kulttuurisesti ulkopuolelta tulevaa vastaan.  Siitä pariisilainen mummokin oli puhunut: Louvren suojaamisesta ja taiteen kätkemisestä.

Andresista ja Monasta tulee kulttuurin suurkuluttajia: teatteria, konsertteja, taidegallerioita, yhteisiä taidematkoja. Mutta vilpittömyydestään huolimatta myös taiteen kokemisiin luikertelee sotakokemus. Kun sinfoniaorkesteri soittaa täysin virheettömästi, Andres ajattelee häntä kiehtonutta aseensa virheettömyyttä, metallikappaleen täydellistä toimintavarmuutta. Ja katsoessaan Unto Koistisen Mustat kuhilaat -teosta vuodelta 1959, hän näkee kuhilaiden takaa, miten talot sytytetään palamaan ja he kulkevat jo rinnettä ylös.

Ennen päähänsä osunutta luotia Peter, taiteilija, oli katsonut laaksoon avautuvaa maisemaa:
Peter oli pohtinut voisiko siitä maisemasta työstää taulun jossa näkyisi vain maa ja kivet, polut ja varjot mutta josta heijastuisi myös se mitä ei näy, maalarin ajatukset, kaikki se raakuus, väistämätön väkivalta, ammusten haju, ruumiinosien väsymys, mielen lujuus, päämäärä ja epäröinti.

Sota syöpyi heihin. Matista tuli moottoripyöräkerhon pomo. Kerho elää varastetulla tavaralla ja Matti ottaa porukoineen vastaan ”päällikön”, Andresin, tehtäväksiannon. Se koskee porilaisen liikemiehen Jakob Koistisen uhkailua ja lopulta – kun etäkäsky tulee – vähintäänkin pahoinpitelyä.

Lea ja Jakob

Vanhan testamentin mukaan Jaakob nai isäntänsä Laamanin tekemän huiputuksen seurauksena tämän vanhemman tyttären Lean, vaikka rakasti pikkusiskoa Raakelia. Hänellä oli Jumalan käsky täyttää maa synnyttämällä kansa ja kaiken Jumala antaisi Jaakobin ja hänen kansansa omaisuudeksi. Saman tehtävän saa lestadiolaisten suviseuroissa Jakob Koistinen. Hänestä tulee siittäjä ja rehevästä Lea-vaimosta äiti Maa.

Jakobilla on jalkavaimoja eri puolilla eteläistä Suomea, ovat Millit ja Mollat ja kaikille hän tekee lapsia, tyttäriä. Yksi Jakobin naisista on lopulta myös Mona. Mutta siinä Jakob on erehtynyt astumaan alfauroksen varpaille. Seuraa välien selvittely.

Urosten, Andresin ja Jakobin, kuolemantuojan ja elämänsiittäjän, mittelö saa surrealistisia sävyjä. Mittelö tapahtuu puistossa painimalla, yön yli. Jakob voittaa. Jakob tietää täyttäneensä lisääntymistehtävänsä ja yrittää itsemurhaa samanaikaisesti, kun moottoripyöräkerholta on Andres tilannut Jakobin lopullisen hoitamisen.

Käsky jengille jää tulematta.

Aika, liike, valo ja pyhyys

Valo, kirkkaus ja pyhyys muodostavat ykseyden.  Jakobin ja Lean adoptoiman Isbabin nimi tarkoittaa valoa. Isbabista tulee Monan työpari kehitysyhteistyössä, kuin tämän rakas pikkusisko. Isbab tuo ja luo ympärillään valoa.

Valon pyhyyden Jakob kokee Saimaalla.
Pohjoisen valoa, päättymätöntä päivää joka nopeasti kuolee raskaiden pisaroiden alle ja peittyy paksuun jäähän. Mutta kirkkaus heräsi aina uudelleen, oli sanottu tulkoon valo, se tuli, se tuli aina takaisin, jäästä ja vedestä valo sirosi…

Osuman jatkuvasti toistuva sanapari on kuitenkin aika ja liike. Se toimii liikkeen ehdoilla.
Elämän liike.
Ilmavirran kireä pauke luodin taittaessa sen, seisahtuneiden vuohien katsomaton katse, leukojen sulkeutuminen vuorenrinteellä jonne ääni ei vielä kuulu. On vain liike, luodin rauhaisa liike sen repiessä aukkoa eteensä, iltapäivän kuumuuden nostattamien väreiden väliin. Liike eteenpäin ja alaspäin, lopulta syvenevä kaari, maan, maiseman huomioon ottava liike. Hento tusaus lähimpien korvissa, kohteen vajoaminen, vuohien leukojen avautuminen, ilmavirran nouseminen, tähystäjän tähystäminen, auringon kirkas paahde, rinteillä varjoisten paikkojen suojissa etenevien askeleet, vesipullon korkin kiertyminen ja aataminomenan nousu, lasku, vesipisaroiden valuminen suupielestä paidalle. Ihokarvojen väristys.

Roope Sarvilahden esimerkkitekstit Osumassa ovat useimmiten juuri luodin liikettä ja sen liikkeen suhdetta aikaan, jota ei ole. Tai Andresin huoltaessa kivääriään, jolloin ”hyvin suoritetut oikea-aikaiset käsien liikkeet antoivat ajalle merkityksen, ihminen oli ehkä luotu niitä varten”.

Myös Andresin elämäntyö taiteen välittäjänä perustuu liikkeeseen, tavaran kulkuun, teosten vaihtoon museoiden välillä, pitkiin neuvotteluihin arvotaulujen vakuutuksista, turvallisuusjärjestelyistä, hälyttimistä.
Satoja vuosia vanhoja teoksia kuljetettiin ensin ympäri maailmaa, lopulta tänne.

Osuma opetti minut kavahtamaan sivistynyttä herrasmies-Andresia, jolle liike ja aika kiinnittyvät, joskin peitellysti, etniseen ja uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen. Röyhkeä suoran toiminnan liikemiestä Jakobia ei Sarvilahti suinkaan kuvaa pyhimykseksi, vaikka Jakob sentään joskus pysähtyy aistimaan valon ja kirkkauden pyhyyttä.

Valo on tärkeää myös Andresin maalauksissa. Yksi niistä, Sinebrykoffin kokoelmiin kuuluva, kuvaa lukevaa vanhaa munkkia. Ikivanhasta, tummasta taulusta heijastuu himmeää valoa.

En tiedä, tavoitinko Osumasta kirjailijan tarkoittamaa oleellista. Mutta tämän tavoitin.

Roope Sarvilahti: Osuma. Tammi 2017, 192 sivua.

Roope Sarvilahden esikoisesta Kateissa (2015):
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2015/10/07/roope-sarvilinna-kateissa/

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s