Kati Katajisto: Verraton Virolainen. Johannes Virolainen 1914−2000

Valtioneuvos Johannes Virolaisesta kertova Verraton Virolainen on yksi Suomen itsenäisyyden juhlavuoden merkittävimmistä elämäkertateoksista.

Olen lukenut viime kuukausina kolme järeää Suomen 1900-luvun valtiolliseen elämään kiinteästi kuuluneen valtiomiehen elämäkertaa, kaikki tuoreita teoksia. Ensimmäinen niistä oli V.J. Sukselaisen elämäntyötä käsittelevä Pekka Perttulan Äidin poika, toinen Martti Häikiön Suomen leijona. Pehr Evin Svinhufvud itsenäisyystaistelijana.  Kolmantena ja viimeksi lukemani Kati Katajiston Johannes Virolaisen elämäkerta Verraton Virolainen poikkeaa edellisistä siinä, että päähenkilön vaiheista monta vuosikymmentä osui yhteen oman aikuisuuteni kanssa.

Siis tuore tapaus, josta muistaa yhtä ja toista itsekin! Mutta onko sittenkään niin?  Elämäkerran tehtävänä on koota henkilön elämäntyöstä oleellinen analyyttisesti yhteen. Kokonaisanalyysiin pyrkivällä elämäkerralla on suuri tehtävä. Suurimpaan osaan tapahtunutta sivullisen muistilla ei ole ollut edes sisäänpääsyä. Siksi elämäkerrat ovat niin kiinnostavia ja antavia.

Historioitsijana filosofian tohtori Kati Katajisto on itselleni uusi kirjallinen tuttavuus. Hän on kansilehden mukaan tutkinut 1700-luvun talonpoikia, 1800-luvun alun eliitin ja suomalais-kansallisen identiteetin muodostumista sekä kunnallispolitiikkaa itsenäistymisen ajan alussa. Ja nyt sitten Suomen keskustan työvaliokunnan asettaman Johannes Virolaisen elämäkertatoimikunnan toimeksiannosta elämäkerta, kun kohteen syntymästä oli tulossa kuluneeksi sata vuotta. Asiantuntijatoimikuntaa johti dosentti Tytti Isohookana-Asunmaa.

Verraton Virolainen ilmestyi ansaitusti juuri Suomen itsenäisyyden juhlavuonna, eikä Virolaisen syntymän merkkivuonna 2014. Aineistoa tutkijalla on ollut käytössään niin valtaisasti, että pelkkä ajatuskin huimaa. Johannes Virolaisen arkistoa sanotaan yhdeksi Kansallisarkiston mittavimmista. Virolaisen arkiston kerrotaan olevan 22 hyllymetriä pitkän. Hän piti kaikesta päiväkirjaa pitäneen ja tallensi kaiken tärkeäksi arvioimansa. Virolainen hyödynsi omaa aineistoaan itse uutterasti, etenkin eduskunnasta putoamisensa jälkeen. Hän kirjoitti sen pohjaten peräti 25 kirjaa. Myös ne olivat Katajiston käytössä, kuten valtava Urho Kekkoselta ja Urho Kekkosesta julkaistu sekä muu laaja lähdeaineisto elämäkerran materiaaleina. Sukselaisen elämäkerta ei sentään ehtinyt mukaan.

En etene tässä koosteessani ”kehdosta hautaan”. Virolaisen syntymästä 1914 Viipurin lähellä Paavo ja Anna-Liisa Virolaisen maanviljelijäperheessä päätyäkseni Virolaisen valtiollisiin hautajaisiinsa joulukuussa 2000.  Poimin sen sijaan muutamia teemoja ajasta ja Virolaisen elämästä.

Karjalainen toimija kovan koulun kautta

”Elämäni suurin menetys oli Karjalan menettäminen…
Mie oon Karjalassa syntynyt, Viipurin lähellä pimeässä syrjäkylässä – Karjala ja karjalaisuus ovat elämäni ja kohtaloni johtava voima.”,
kirjoitti Johannes Virolainen päiväkirjaansa.

Johannes Virolaisesta tuli poliitikko Karjalan siirtoväen asioiden ajamisen kautta. Talvisodan syttyminen Viipurin pommituksineen tuli nuorelle Virolaiselle yllätyksenä. Hänet oli vasta 25-vuotiaana maa- ja metsätieteen maisterina nimitetty syksyllä 1939 kansanhuoltoministeriön Viipurin läänin toimistoon johtajaksi. Virolainen joutui organisoimaan valtavassa paineessa ja käytännön järki työvälineenään raja-alueiden väestön evakuoinnin. Siviiliväestö onnistuttiin pelastamaan Karjalan alueelta lukuun ottamatta joitakin Suojärven rajakyliä. Sen sijaan suurin osa karjaa ja omaisuutta jäi ensivaiheessa.

Evakuointi jatkui katkeamattomana. Huhtikuun alkuun mennessä siirrettiin Virolaisen muistiinpanojen mukaan yli 100 000 ihmistä, kymmeniätuhansia eläimiä, miljoonia kiloja viljaa, liike-elämän varastoja ja yksityisomaisuutta muualle Suomeen. Kaikkiaan rauhansopimuksessa kutistuneen maan rajojen sisäpuolelle sijoitettiin yli 400 000 karjalaista. Virolaisen työsarka oli siirtynyt Lappeenrantaan kansanhuoltopiirin toimiston johtajaksi.

Virolainen ajoi pika-asutuslakia (1940) T. M. Kivimäen komitean esittämässä muodossa.  Siinä siirtoväelle lohkaistiin elannon ylläpitämiseksi valmista peltomaata. MTK vastusti ratkaisua jyrkästi.

Välirauhan aikaan Virolainen joutui organisoimaan karjalaisten paluun. Keskeistä oli hillitä muuttoa, sillä koteja oli paljon tuhoutunut eivätkä kunnat pystyneet osoittamaan kaikille asuinsijaa. Jatkosodan päätösvaiheessa Karjalan väestö joutui jälleen jättämään kotinsa. Virolaisen virallisiin tehtäviin kuului tuolloin myös Lapin siirtoväen palauttaminen Ruotsista Suomeen sekä virolaisten ja inkeriläisten palauttaminen Neuvostoliittoon. Vastuu tuntuu nujertavalta eikä Katajisto avaa organisoijan käytössä olleita henkilöresursseja, kalustoa ja määräysvaltaa.

”Virolaisella ei ollut suuria kuvitelmia pienviljelyksen taloudellisista edellytyksistä. Mutta hän oli vakuuttunut siitä, että ihmisten nopea saaminen kiinni maahan oli ainut vaihtoehto sotien jälkeisessä tilanteessa. Hän visioi, että tulevaisuudessa osa toimeentulosta tuli maataloudesta, osa teollisuuslaitoksessa työskentelystä.”

Johannes Virolainen oli koko poliittisen uransa ajan Karjalan mies ja karjalaisten asioiden ajaja. Se tulee koko voimassaan näkyviin vasta Katajiston teosta lukiessa. Kansanedustajaksi Virolainen valittiin 31-vuotiaana siirtokarjalaisten äänillä.

Karjalan palauttamista Virolainen edisti eri tavoin koko elämänsä ajan, viime vaiheessa vielä Karjalan Liiton puheenjohtajana ja kunniapuheenjohtajana.  Rajojen tarkistus ja rajavääryyden oikaisu tuntuvat nykyajasta katsottuna pilvien haromiselta, mutta Karjalan palautuksen otti keskeiseksi päämääräkseen myös presidentti Urho Kekkonen. Oli tilanteita, jolloin sitä pidettiin mahdollisena. Yritys tehtiin muiden muassa vuonna 1945, Pariisin rauhansopimuksen yhteydessä 1948, Porkkalan palautuksen vaiheessa ja Saimaan kanavan avaamisen yhteydessä. Lisäksi toiveet heräsivät Gorbatšovin perestroikkaan. Omaa epäonnistumistaan Kekkonen piti suurimpana poliittisena tappionaan.

Johannes Virolaiselle sulautuivat maalaisliitto/ keskusta, Suomi ja Karjala samaksi suureksi isänmaalliseksi päämääräksi. Näin kirjoittaa Katajisto Virolaisen koko urasta:
”Oli kaaduttava voimalla eteenpäin taisteluun isänmaan ja sen perusteiden puolesta, karjalaisten puolesta, maaseutuväestön puolesta ja maalaisliiton/ keskustapuolueen selviytymisen puolesta.”

Virolaisen keskustalaisuus

Vironperän isäntä ehti moneen. Valtiollisten tehtäviensä sivussa hän luki paljon, kirjoitti  luvuttoman määrän lehtiartikkeleita sekä 25 omaa teosta. Kirjan kuvitusta: Johannes Virolaisen arkisto Kansallisarkistossa

Johannes Virolaista on opittu pitämään rationaalisena käytännön poliitikkona, joka toimi mieluummin kuin meinasi toimia. Häntä ei ole ensisijaisesti pidetty ideologian kehittäjänä. Vihreänä lankana kaikessa oli kuitenkin vahva aatteellisuus. Se tuntui tulevan selkärangasta.

Nuoren Virolaisen aatteelliset lähtökohdat olivat alkiolaisuudessa sekä siihen nojaavassa Karjalan kannaksen vankassa maahenkisessä maalaisliittolaisuudessa.  Virolainen tunsi kuitenkin, ettei Santeri Alkion ajattelu riittänyt muuttuneessa, kaupunkilaistuvassa yhteiskunnassa. Hän lähti kehittämään 1940-luvun lopulla keskiluokkaan nojaavaa poliittista keskitietä sosialismin ja porvarismin väliin. Lähimmäksi aatepuolueeksi hän otti Tanskan silloisen Venstren.

Johannes Virolainen perusti vuonna 1937 Maalaisliittolaiset ylioppilaat (nykyisen Keskustan opiskelijaliiton) ja hän toimi puolueensa nuorisojärjestön Maaseudun Nuorten Liiton (nykyisen Nuoren keskustan liiton) puheenjohtajana kymmenen ensimmäistä vuotta vuoteen 1954.  Siinä luottamustoimessa hän kuului maalaisliiton poliittiseen sisäpiiriin. Asema loi tarpeen miettiä aatetta, johon liike nojasi.

Virolainen tutustui saksalais-sveitsiläisen yhteiskuntafilosofin ja taloustieteilijän Wilhelm Röpken kolmannen tien ajatteluun. Röpkelle keskeistä oli kollektivismin vastustaminen ja hän erotti toisistaan käsitteet markkinatalous ja kapitalismi. Virolaisen johtopäätöksessä kolmas tie rakentui markkinatalouden keskeisille periaatteille, omistusoikeuteen, vapaaseen kilpailuun ja yksityiseen yritteliäisyyteen sekä tarpeen mukaan markkinataloudessa ilmenevien epäkohtien korjaamiseen. Niihin tuli myös maalaisliiton nojata. Virolainen koki Röpken ja Alkion ajattelussa paljon samankaltaisuutta.

Toinen nuoren Virolaisen ajatteluunsa tuoma henkilö oli amerikkalainen tiedemies Arthur E. Morgan, joka oli tutkinut teollistumisen ja kaupungistumisen vaikutuksia. Hänestä Virolainen haki selkänojaa maaltapaon estämiseksi. Sodan jälkeisinä vuosina kaupungistumisen koettiin voimistavan kommunismia, jonka muut poliittiset voimat kokivat uhaksi.

Morgan kävi luennoimassa Suomessa 1947, mutta hänen ajatuksensa eivät herättäneet keskustelua.

Virolainen sai virallisen aseman maalaisliiton ohjelman uudistajana, sillä nuorisoliikkeen johtaja asetettiin vuonna 1949 puolueen ohjelmatoimikunnan johtoon. Virolainen lähti ajamaan maalaisliiton nimeämistä keskustapuolueeksi. Mutta johtamassaan ohjelmatoimikunnassakin hän jäi vaille tukea. Jyrkin vastaan asettuja oli maalaisliiton puheenjohtaja Juho Niukkanen. Nimenmuutos onnistui vasta vuonna 1966, jolloin Virolainen oli itse puolueensa puheenjohtaja. Hän toteutti ennen nimenvaihdosta pitkän jäsenistökeskustelun ja puolueosastokierroksen.

Virolainen oli myöhemmin sitä mieltä, että vuoden 1950 ehdotus olisi tarkoittanut maalaisliiton menoa asutuskeskuksiin. Virolainen leimattiin tuolloin kuitenkin asfalttimaalaisliittolaiseksi.

Aktiivina parlamentaarikkona ja pitkäaikaisena ministerinä Johannes Virolaisen keskeiset arvot olivat pitkälle ulotettu ja loukkaamaton kansanvalta, aluepolitiikka (myös puolustuspoliittisin perusteluin), desentralisaatio, eri väestöryhmien tasapuolinen kohtelu ja elinvoimainen maaseutu.  Maataloustuottajain Keskusliiton kanssa hän joutui hankauksiin siksi, ettei hän hyväksynyt MTK:n halua nähdä maalaisliitto talonpoikaisväestön luokkapuolueena. Niin hänelle kuin sotavuosien jälkeisille maalaisliittolaisille kärkivaikuttajille Urho Kekkoselle, V.J. Sukselaiselle, Ahti Karjalaiselle, Arvo Korsimolle ja monille muille maalaisliitto oli kaikkien maalaisseudun asukkaiden puolue. Se on alkiolaisuutta, ei niinkään ”läskimaalaisliittolaisuus”.

Kansa on kaikkivaltias

Johannes Virolaisen tunnetuin tokaisu kuuluu: ”Kansa on puhunut, pulinat pois”.  Sen hän lausui muiden muassa hävittyään 126 äänellä vuonna 1980 keskustapuolueen puheenjohtajuuden Paavo Väyryselle tiukassa ja tasaväkisessä äänestyksessä 1737−1611. Äänensä antoi Suomen siihen asti suurimman puoluekokouksen 3348 edustajaa.

Virolainen uskoi aina ja joka käänteessä ihmisten kykyyn ja oikeuteen ajatella.  ”Poliitikot voivat muuttaa melkein mitä muuta tahansa, mutta kansaa, äänestäjiä ei eivät voi muuttaa tai vaihtaa”, Virolainen huomautti Kekkoselle tämän kritisoitua keskustapuoluetta.

”Virolainen halusi viedä päätöksenteon mahdollisimman lähelle yksityistä ihmistä, jota päätökset koskivat, ja tämä koski niin maakuntahallintoa, yritysdemokratiaa kuin niin sanottua laitosdemokratiaa”, Katajisto kirjoittaa.

Virolaisen mukaansa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saanti vuonna 1907 oli ensimmäinen kehitysaskel kohti todellista kansanvaltaa. Kun Kekkosen kauden jälkeen keskusteltiin valtiosäännön uudistamisesta, Virolainen kannatti oitis siirtymistä presidentinvaaleissa suoraan kansanäänestykseen.  Hän puhui ja kirjoitti paatoksella vaatimuksia uusien siirtymien ottamisesta kohti todellista kansanvaltaa. Sellaisia olisivat kansanvallan ulottaminen laitoksiin ja yrityksiin.

Näitä perusteluja Virolainen käytti, kun hän sitkeästä vastarinnasta huolimatta ajoi opetusministerinä ollessaan yliopistoihin mies ja ääni -periaatetta.  Hän sai vastaansa koko maan eliitin. Mies ja ääni -periaate ei toteutunut koskaan. Korkeakoulujen hallinnonuudistuksen ajoi nurin eduskunta äänestyksessä, jonne Virolainen sen varoituksista välittämättä vei 1970. Taistelu oli kaataa Virolaisen itsensä ja maalaisliitto koki eduskuntavaaleissa murskatappion. Virolainen sentään ehti tuolloin ennen ministeriytensä loppumista asettaa työryhmän valmistelemaan ”kymmenessä päivässä esityksen opintolainojen valtiontakauksesta ja korkotuesta”.

Kati Katajisto ei tuo elämäkerrassa esiin sellaisia ylätason poliittisia kiistoja, joissa yritys- ja laitosdemokratian periaatetta olisi muulloin Virolaisen/ keskustan osalta mitattu.

Katajisto näkee Johannes Virolaisen ja Urho Kekkosen välisen ristiriidan ytimen kansanvallassa, siinä että Kekkoselle ensisijaisinta oli ulkopolitiikka, maalaisliitolle parlamentarismi ja kansanvalta. Tämä näkemysero kulminoitui monina yhteenottoina ja kriiseinä, joista tunnetuimpia ovat yöpakkaset 1958 sekä juhannuspommi 1979.

Urho Kekkosen mies

Johannes Virolainen meni vuonna 1938 naimisiin Kaarina Päivölän kanssa. Avioliittoa kesti liki 40 vuotta. Itsenäisyyspäivän presidentinllinnan vastaanotolla pariskunta oli vakiovieras. Kirjan kuvitusta, Johannes Virolaisen arkisto Kansallisarkistossa

Kahden maalaisliiton voimahahmon, Urho Kekkosen ja Johannes Virolaisen poliittinen taival oli liki yhtä pitkä ja päällekkäinen.  Virolainen pysyi Kekkosen kannattajana ja tukijana loppuun saakka, mutta Kekkonen ei ollut tukijalleen yhtä lojaali, vaikka tätä kaikki sotien jälkeiset vuosikymmenet tarvitsikin.

Miesten yhteydenpito oli kuitenkin tiheä.

Suhteesta ei voi puhua puhumatta K.A. Fagerholmin vuoden 1958 hallituksesta, jota seurauksineen Kati Katajisto käsittelee kirjassa laajasti. Virolainen lähti hallituksen ulkoministeriksi perustellen hallituksen kokoonpanoa parlamentarismilla ja uskoen siihen, että Suomen hallituksen kokoonpano on sisäpoliittinen kysymys. Hän hallituksen kaatoi, kun lunta alkoi tulla tupaan. Hän ei kuitenkaan päässyt koko elämänsä aikana eroon ns. yöpakkashallituksesta, vaikka toimi itse myöhemmin pääministerinä, lukuisten hallitusten ministerinä ja eduskunnan puhemiehenä. Siitä pitivät toistuvasti huolen Urho Kekkonen, Neuvostoliiton suurlähetystö ja K-linjalaiset.

Yöpakkasista on kiistelty vuosikymmenet, ilman yhteistä tulkintaa. Yhteisen tulkinnan puuttuessa kriisi on pelkistetty pelkäksi tositapahtumien ketjuksi. Niin Kati Katajiston teoksesta kuin Pekka Perttulan Sukselaisen elämäkerrasta jää vaikutelma, että kokkeina häärivät maalaisliiton yliaktiivit vaikuttajat Ahti Karjalainen ja Arvo Korsimo, molemmat Kekkosen etäispäätteitä, viestien viejiä ja ennen muuta viestien tulkitsijoita omine intresseineen.

Neuvostoliitto näytti Virolaiselle milloin punaista, milloin vihreää korttia, useimmin sittenkin punaista, ainakin poliittisten juorujen mukaan – siis mitä Tehtaankadun kulloisenkin suurlähettilään sanottiin sanoneen kenellekin tai kommentoineen sanojalle. Kekkonen käytti tätä korttia Virolaisen kulloiseenkin kampitukseen nolostelematta.

Eri yöpakkastulkinnoissa Katajisto tuntuu päätyvän tutkija Kimmo Rentolaan. Kannattaa lukea kirjasta!  Rentolan mukaan Neuvostoliitto halusi Suomen eri syistä tiukempaan kontrolliin ja siksi tarkoitus oli jotain syytä käyttäen ajaa Suomi kriisiin.

”Suomen saattaminen veitsenterälle – kommunistit hallituksessa ja YYA-sopimus roikkumassa Damokleen miekkana sen päällä − olisi voinut toimia oivana porkkanana länsivalloille suostua Neuvostoliiton vaatimuksiin Berliinin asemaa koskevassa kiistassa ja samalla suomalaisille annettiin tarpeelliseksi katsottu muistutus Neuvostoliiton mahdista.”

Yöpakkaskriisin yhden seuraamuksen Katajisto tiivistää: ”Kärjistetysti sanottuna Hruštšev potkaisi Kekkosen yksinvaltiaan tielle.”

Katajisto tuo minulle noista Nikita Hruštševin politiikan vuosista uuden käsitteen, ”kuilunreunapolitiikka”. Sitä pelattiin Berliinissä ja se kärjistyi myöhemmin Kuuban kriisinä.

Virolainen vakuutti vuosikymmenet kuin papukaija vankkumatonta tukea Paasikiven−Kekkosen -ulkopoliittiselle linjalle ja täyttä tukeaan tasavallan presidentille. Katajiston tulkinnassa Virolainen ei kuitenkaan taipunut aina käyttämään sanatarkkaa idänsuhteiden liturgiaa.

”UKK nurkkaan ahdistettuna vaarallinen – lyö siekailematta ei katso asetta ja paikkaa mihin lyö”, kirjoitti Virolainen päiväkirjaansa 1979.  Hän oli yksi niistä, jota Tamminiemen herra löi.

Kekkoselle uskollinen Jouko Loikkanen yhdisti Kekkosen ja Virolaisen suhteen molempien haluun palauttaa Karjala Suomelle:
”Kekkosen tympääntymistä Virolaiseen 70-luvun lopulla saattoi selittää osin se, ettei hän onnistunut tavoitteessaan ja että Virolainen karjalaisuuteen personoituneena muistutti Kekkosta elävästi siitä, ettei hän saanut urallaan haluamaansa päätöstä.”

Johannes Virolainen selittää Urho Kekkosen halua puukottaa häntä juontuvaksi vuoden 1952 tapahtumalla. Kekkonen ajoi maalaisliiton puoluesihteeriksi Arvo Korsimoa (joka niin Katajiston kirjassa, mutta etenkin Sukselaisen elämänkerrassa näyttäytyy konnana). Virolainen asettui kuitenkin puoluesihteeriehdokkaaksi – ja hävisi. Tätä Kekkosen tahdon uhmaamista UKK ei siis koskaan unohtanut – eikä Virolaista vastaan toiminut Korsimokaan.

Niin tai näin, luonteeltaan nämä kaksi voimahahmoa, Kekkonen ja Virolainen, olivat erilaisia, toinen kompromisseihin valmis sovittelija, toinen kärjekäs ja kärjistävä voittoon pyrkijä.

K-linja

K-linjaksi alettiin 1950-luvulla kutsua sitä maalaisliittolaista joukkoa, joka ryhmittyi Kekkosen ympärille edistämään hänen tietään tasavallan presidentiksi. Ryhmän kärkinimiä olivat Karjalainen, Korsimo, kansanedustaja Kauno Kleemola ja Kekkonen itse. Virolaista, Kekkosen 1950-luvun hallitusten ministeriä, ei mukaan pyydetty, vaikka tämä Kekkosen presidenttiyttä kannattikin.

1960- ja 1970-luvuilla K-linjaan sulautui pääosa keskustanuorista, laaja joukko nimekkäitä keskustalaisia aktiiveja, kansanedustajia ja puoluetoimistovirkailijoita.  Kärkiryhmä toteutti presidentin toiveet ja toimi mielipiteen muokkaajana. Johtotavoitteena oli varmistaa Urho Kekkosen presidenttitien jatkuvuus sekä mahdollisimman luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon.

1970-luvulla K-linja otti poliittiseksi päämääräkseen aatteen kirkastamisen nimissä Johannes Virolaisen syrjäyttämisen keskustan puheenjohtajan paikalta. Vuonna 1964 V.J. Sukselainen oli pudotettu maalaisliiton puheenjohtajan paikalta samasta syystä, Virolaisella. Virolaisen hengenheimolaisia alettiin kutsua K-linjan piirissä ja julkisuudessa V-linjaksi. Virolainen ei sitä hyväksynyt. Halusi hän tai ei, V-linjaan yhdistyivät keskusta-aktiivien konservatiivisimmat nimet.

Mielipide veren tuoreuttamisesta oli kuitenkin laajalti vahvistunut. Puheenjohtajan vaihtamista yritettiin useassa puoluekokouksessa. Vastaehdokkaiksi houkuteltiin nuori Paavo Väyrynen, pyydettiin professori Eino Haikalaa, Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja Jaakko Pajulaa ja Pohjois-Karjalan läänin maaherra Esa Timosta sekä  eduskunnan puhemies Ahti Pekkalaa, joka vei myös ehdokkuutensa äänestykseen. Virolaisen kaataminen onnistui 16 puheenjohtajavuoden jälkeen vuonna1980 Kuopion puoluekokouksessa nuoren Paavo Väyrysen avulla.

Virolainen meni avioeronsa jälkeen naimisiin Kyllikki Stenroosin kanssa. Pariskunnasta tuli median lemmikki kutsuilla ja seurapiireissä käyntien seurauksena. Kirjan kuvitusta, Keskustan ja maaseudun arkisto

Virolaisen kenttäsuosio jatkui, myös putoamisen jälkeen. Eduskunnasta hän kuitenkin putosi 1983. Virolainen itse uskoi kaatuneensa avioeroonsa pitkäaikaisesta puolisostaan Kaarina Virolaisesta. Kaarinan sanotaan istuneen puoluekokouksessa Virolaisen takana. Virolainen palasi kansanedustajaksi yhden kauden jälkeen 1987 ja lopetti parlamentaarikon uransa 77-vuotiaana 1991.

K- ja V-linjan lopullinen mittelö käytiin keskustan presidenttiehdokasäänestyksessä Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen kesken vuonna 1981. Virolainen voitti.

Aikaansaava koulupoliitikko

Virolainen oli tekojen ja toiminnan mies ja hän uurasti koko elämänsä itseään säästämättä. Työpäivät olivat musertavan ruuhkaisia. Virolainen on itse myöntänyt parisuhteensa pitkäkestoisen laiminlyönnin ja Kaarina on kertonut kokeneensa yksinäisyyttä. Silti molemmat tekivät omaa uraa.

Johannes Virolaisen kädenjälki näkyi useimpien hallitusten ohjelmissa vuosikymmenten ajan 50-luvun alusta lähtien. Hän oli oman synnyinkylänsä ainoa opintielle päässyt lapsi ja siksi hän tajusi, miten merkittävä tasa-arvon tuoja on kaikkiin ulottuva mahdollisuus koulutukseen. Se pysyi hänen johtotähtenään koko poliittisen uran ajan.

Kansakouluun perustuva koululaitos oli sotavuosien jälkeen suurten uudistusten edessä. Yhteiskunta oli muuttunut ja opintielle tulivat suuret ikäluokat. Vuoden 1957 kansakoululaki ei kuitenkaan toteuttanut siihen asetettuja odotuksia. Virolainen alkoi ajaa oppikoulu-uudistusta, joka asteittain toteutettiin vuonna 1968 hyväksytyllä lailla peruskoulusta. Hanke oli riitaisa ja valtava. Oppikoulu- ja yliopistopiirit olivat huolissaan kansankunnan huippulahjakkuuksien asemasta. Uusitus tuli maksamaan valtiolle paljon enemmän kuin sitä ajettaessa osattiin laskea. Se edisti kuitenkin merkittävästi Suomen tietä koulutusyhteiskunnaksi.

Oulun yliopiston perustamisesta 1958 on nykyvuosina syytetty Urho Kekkosen ja Johannes Virolaisen jääräpäisyyttä. Virolainen oli 1950-luvulla kaksi kertaa opetusministerinä ja Kekkonen liki jokaisen hallituksen pääministeri.

Valtion taloudellinen kantokyky tuli vastaan myös myöhemmässä korkeakouluverkoston laajennuksessa. Ollessaan itse pääministerinä Virolainen toi eduskunnalle vuonna 1965 lakiesityksen korkeakoululaitoksen kehittämiseksi 1967−1981. Lain hyväksyminen merkitsi ”sitoutumista 15 vuoden ajaksi menolisäyksiin, joita ei voitu arvioida kuin summittaisesti eikä rahoitus ollut muutenkaan selvillä”. Virolainen optimistina uskoi, että rahat löydettäisiin kun on pakko.

Pääministerikaudellaan 1964−1966 Virolainen ajoi valtiovarainministeriön vastustuksesta huolimatta läpi yliopistouudistukset, missä Yhteiskunnallisesta korkeakoulusta tehtiin Tampereen yliopisto sekä Kasvatusopillisesta korkeakoulusta Jyväskylän yliopisto. Mutta yliopisto puuttui vielä monelta maakunnalta. Hyväksyttiin lait Tampereen ja Lappeenrannan teknillisten korkeakoulujen sekä Kuopion ja Joensuun yliopistojen perustamisesta.
”Virolainen korosti, että vaikka hallituksen piti supistaa menoja, ei kulttuuri- ja koulutusmenoista voinut leikata.”

Ohi Kati Katajiston teoksen haluan lisätä, että niin Johannes Virolaisen kuin muidenkin koulutuspoliitikkojen tavoitteiden edistäjänä toimi opetusministeriössä yksi Suomen historian vaikutusvaltaisimmista ja pitkäkestoisimmista virkamiehistä, keskustalainen kansliapäällikkö Jaakko Numminen, joka johti Virolaisen kolmannella opetusministerikaudella ministeriön korkeakoulutoimistoa. Numminen oli merkittävä koulutus- ja kulttuuripoliittinen voimavara.

Maaseutu muun Suomen kehityksen tasolle

Johannes Virolainen oli ennen muuta maaseudun kehittäjä. Hän näki sotavuosien jälkeen maanviljelijäväestön ahdinkotilan, tutustui Ruotsin tekemään ratkaisuun maataloustulon takaamisesta ja lähti ajamaan Suomeen maataloustulolakia. Lex Vilhulana tunnettu laki joutui SDP:n jarrutukseen, mutta toteutui vuonna 1956. Sopimuksesta tuli tuolloin kolmivuotinen. Lailla sidottiin maataloustulon kehitys yleiseen ansiotason kehitykseen. Maataloustulon kestosta tuli yksi keskeisistä kiistoista eri hallitusohjelmaneuvotteluissa.

Mutta pientilavaltainen maatalous ei elättäisi − sen Virolainen tiesi. Virolainen haki jo 1950 mallia Ruotsista, sen ratkaisuista maaseudun elinvoiman monipuolistamisessa. Hän tutustui pienteollisuuden edistämiseen, teollisuuden pääoma- ja verotuskysymyksiin ja tieverkostoon.  Kekkosen hallitus nimitti valtakunnansuunnittelukomitean vuonna 1951 ja asetti Johannes Virolaisen sen puheenjohtajaksi. Komitea, kuten nimitetty maaseudun elinkeinokomiteakin, olivat yritys suunnitella Suomen elinkeinoelämää mahdollisimman järkiperäisesti.

Suunnittelukomitean ideologiaan kuului hälventää maaseudun ja kaupunkien vastakkainasettelua ja edistää heikkojen ja jälkeenjääneiden alueiden kehitystä. Komitean aikaansaannokset jäivät kuitenkin tietojen keräämiseen ja analysoimiseen eikä varsinaisen suunnitelmien laatimisen asteelle koskaan päästy. Kati Katajiston mukaan Virolainen kuitenkin hyödynsi informaatiota ja argumentaatiota myöhemmin aluepolitiikkansa tukena. ”Virolaisen mukaan valtakunnansuunnittelulla olikin huomattava merkitys 1950−70-luvuilla toteutetussa valtakunnallisessa aluepolitiikassa.”

Suomea teollistettiin. Sitä teki vahvalla ranteella Urho Kekkonen ja sitä tekivät hallitukset eri kokoonpanoissaan. 1950-luvulla luotiin muiden muassa maaseudun pienteollisuuslainat ja Pohjois-Suomen teollisuuden verohuojennukset.

Martti Miettusen johtama komitea valmisteli kehitysaluelait, joita Kekkonen vauhditti eteenpäin. Poliittinen taistelu oli kiivas, kun SDP:n Lars Lindeman vaati koko Vaasan lääniä luettavaksi kehitysalueeksi. Ne hyväksyttiin vuonna 1966.
”Virolainen sai juuri ja juuri pelastetuksi kehitysaluelait, joiden kautta kehitysaluepolitiikka vasta todella lähti käyntiin 1960-luvulla”, Katajisto kirjoittaa.

Talous aina kuralla

Mielenkiintoista on panna merkille, että Suomen valtiontalous näyttää olleen aina huonossa jamassa. Raskaiden sotakorvausten loppumisen odotettiin tuovan helpotusta, mutta toisin kävi. Korean nousubuumin jälkeinen lama veti viennin pohjalukemiin.

Välillä, kuten vuonna 1957 oltiin suoranaisessa kassakriisissä. Juuri nimitetyn Sukselaisen vähemmistöhallituksen kiireellisimmäksi tehtäväksi määriteltiin tuolloin pelastaa valtio kassakriisiltä. Hallitus kompastui kuitenkin juuri siihen. Lapsilisien maksua jouduttiin siirtämään. Yhtenä käynnistäjänä kriisille oli vuoden 1956 yleislakko, joka osui suoraan Urho Kekkosen astumiseen tasavallan presidentin virkaan.

Rainer von Fieandtin hallitus 1957−1958 pyysi periaatepäätöstä Suomen liittymisestä OECD:hen (silloin OEEC:hen), jonka seurauksena Suomen ulkomaankauppa vapautui ja markka devalvoitiin peräti 37 prosenttia. Devalvaatioista tulikin vuosikymmeniksi työkalu tasapainottaa tuonnin ja viennin epätasapaino.

Yöpakkasten aikaan 1958 Neuvostoliitto katkaisi kaupan.

Kaikkiaan Suomen talous kasvoi sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, mutta hyvinvointivaltion rakentamiseen tarvitut suuret uudistukset olivat aina uusi suonenisku valtion kantokyvylle ja uudistuksen näyttää tehdyn aina etupainotteisesti. Niistä koulu- uudistuksen ja yliopistoverkoston rinnalla olivat Virolaisen ajamina tärkeimmät peruseläkkeellä taattava vähimmäistoimeentulo,  ns. eläkepaketti, asuntotuotantolait sekä kansanterveyslaki vuonna 1972.

Kaupunkien asuntotuotannossa SDP koki keskustapuolueen astuvan sen tontille. Puolueilla oli näkemysero: SDP kannatti vuokra-asuntotuotantoa, keskusta omistusasuntoja. Molemmat pitivät kaupunkien asuntopulan helpottamista kiireellisenä.

Sopu yleensä löydettiin neuvotellen. Näin kirjoittaa Katajisto Kalevi Sorsan ja Johannes Virolaisen neuvotteluista:
”Sorsa otti hallitusneuvotteluissa hyvin huomioon keskustan toiveet kehitysaluepolitiikasta, maataloustulolaista ja hallituksen sisäisistä voimasuhteista, mutta Virolaisen tiukasti ajamaa eläkepakettia SDP ei ollut valmis hyväksymään.”

Kun nyt kiistellään maakuntaitsehallinnosta, olisin halunnut elämäkertaa lukiessani tietää, mitä maakuntaitsehallinto merkitsi vuonna 1970. Katajisto kirjoittaa tästä Virolaisen ajamasta uudistuksesta, että Kekkonen suhtautui siihen epäilevästi, koska katsoi sen nostavan veroja.

Kaikissa suurissa uudistuksissa yksimielinen ratkaisu etsittiin ensisijaisesti sosiaalidemokraattien kanssa. Kalevi Sorsan pitkäikäiset hallitukset 1970-luvulla saivat kansan suussa lisänimen Sorsa−Virolaisen hallitus.

IPU ja muu maailma

Inter-Parlamentary Union IPU oli Johannes Virolaisen elämäntyön keskeisiä sisältöjä. Tunnetuksi tuli käsitepari ”mie ja IPU”.  Kansalaiset tiesivät lopultakin tästä Virolaisen kansainvälisestä parlamentaarisesta toiminnasta varsin vähän, osin ehkä siksi, että Kekkonen tuntui painavan sitä vähämerkityksellisemmäksi kuin se oli.  Unionin kautta Virolaisen johtamat parlamenttivaltuuskunnat edistivät pohjoismaisten arvojen tunnettavuutta maailmalla.

Virolainen itse koki, että IPU:n kautta Neuvostoliiton satelliitin alla olevien valtioiden parlamentaarikoihin ujutettiin realistista toivetta vapaudesta, kansanvallasta ja tasa-arvosta.  IPU:ssa vuosia Virolaisen tekemät esivalmistelut kulminoituivat vuonna 1975 Helsingissä pidettyyn ETYK-kokoukseen. Kun Kekkonen kokosi ETYKin Suomen valtuuskunnan puolueiden puheenjohtajista, yhden hän syrjäytti, keskustan puheenjohtajan Johannes Virolaisen.  Se on niistä elämäkerrassa vilautetuista oikuista, joita presidentti teki uskolliselle tukijalleen.

Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen kättelee vierailulla ollutta Jasser Arafatia. Keskustan kenttäväki rypisteli paheksuvasti kulmiansa. Kirjan kuvitusta, Johannes Virolaisen arkisto Kansallisarkistossa

IPU oli Suomelle arvokas yleismaailmallinen poliitikkojen suhdeverkosto ja ikkuna länsimaihin ja kehittyviin maanosiin.  Vuosikymmenet ahkeroinut Virolainen valittiin IPU:n presidentiksi 1982, juuri ennen kuin hän vuonna 1983 putosi eduskunnasta ja joutui luopumaan paikasta. Neuvostoliitto tuki tuolloin Virolaisen valintaa.

Virolainen on kielitaitoinen mies. Tärkein viiteryhmä lännessä olivat kuitenkin pohjoismaat, ennen kaikkea Ruotsi. Virolainen kannatti Suomen liittymistä Euroopan Unioniin. Perusteluiksi hän sanoi ”yleiset syyt”. Hän oli saanut juhannuspommin aikaan ja muulloinkin karvaasti kokea, että nuo kaksi sanaa ovat totta, mutta niitä ei sovi lausua ääneen.

Lojaalius ja muutakin lopuksi

Virolainen ei koskaan kyseenalaistanut demokraattisesti tehtyjä valintoja. Siksi hän ei voinut ymmärtää epälojaaliutta omin pyrinnöin. Tällaisia olivat Keijo Korhosen ja Eeva Kuuskosken asettuminen ehdokkaiksi vuoden 1994 presidentinvaaleissa siksi, etteivät he hyväksyneet puoluekokouksen valitsemaa ehdokasta, Paavo Väyrystä. Vastaavasti Virolainen tuomitsi aiemmin tapahtuneen Paavo Väyrysen yrityksen kaataa ulkoministerinä Esko Ahon hallitus. Yhteinen ratkaisu tuli hyväksyä, vaikka itse oli eri mieltä.

Johannes Virolainen sai valtioneuvoksen arvonimen, kuudentena arvonimen koskaan saaneena. Hän oli ehtinyt olla ministerinä ja monien salkkujen haltijana pisimpään kuin kukaan muu, 6170 päivää. Parlamentaarikkona hän oli yli 40 vuotta. En ole tarkistanut, onko nyt joku jonkin näistä ennätyksistä ylittänyt. Virolainen oli poikkeuksellisen laaja-alainen poliitikko, poliitikko henkeen ja vereen.

Itseään hän luonnehti omalla tyylillään elämänsä loppupuolella näin:
”Minulle ei jää ketään vastaan mitään kaunaa. Minä olen ollut joka ryhmässä melkein jokaisen kanssa samaa mieltä ja melkein jokaisen kanssa eri mieltä.”

Kati Katajiston kirjoittama elämäkerta on upea suurteos. Moitteita annan ainoastaan siitä, että hän käyttää tekstissä pelkkiä sukunimiä kertomatta ensimmäisellä kerralla henkilön etunimeä ja silloista asemaa. Näin lukija kohtaa Tannerin, Skogin, Pitsingin, Immosen, Hakulisen, Lindblomin, Lehdon, Nevakiven ja lukuisat muut vaikuttajat käsittelemättömästi. Arvostin tällaisessa sekä Pekka Perttulan että Martti Häikiön tarkkuutta omissa elämäkertateoksissaan. Katajisto myös käyttää  takavuosikymmenten joitakin käsitteitä avaamatta niitä millään lailla. Tällaisia olivat havaintoni mukaan Nordek, suojalait, investointirahasto ja aluelait, kukin aikansa poliittisesti kiisteltyjä kysymyksiä. Mutta kiitettävän arvosanan toki elämäkerran kirjoittajalle annan!

Kati Katajisto: Verraton Virolainen. Johannes Virolainen 1914−2000. Otava 2017, liitteineen ja hakemistoineen 679 sivua.

Alussa mainitsemani valtiomiesten elämäkertablogit:

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/08/09/pekka-perttula-aidin-poika-v-j-sukselainen-hyvinvointiyhteiskunnan-rakentajana/

https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/11/25/martti-haikio-suomen-leijona-svinhufvud-itsenaisyysmiehena

 

Mainokset
Kategoria(t): Muistelmat ja elämänkerrat Avainsana(t): , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s