Rosa Likson: Everstinna

Rosa Liksomin Everstinna on sakea tarina. Hurmaannuin ja haltioiduin.

Haltioiduin Rosa Liksomin Everstinnasta. Olen täynnä ihailua ja arvostusta kirjailijaa kohtaan, joka pystyy hyödyntämään näin notkeasti suomen kielen ilmaisuvoimaa. Lapin murteella kirjoitettu Everstinna taipuu kuitenkin luettavaksi yllättävän vaivattomasti.

Everstinnasta nousee päällimmäiseksi räiskyvällä kielellä kerrottu yhden naisen epätavallinen elämäntarina.  Teos rakentuu kolmelle perusjuonteelle: tabuja tunnistamattomalle seksuaalisuudelle, brutaalille, hurmoksena omaksutulle fasismille ja Lapin erämaaluonnolle.

Jos on kerran Everstinna, on myös Eversti. Tässä tiivistys miehestä edellisessä avioliitossaan, kertojana miehelle elämänsä vuosikymmeniksi omistanut Everstinna:

Lapin soan aikhaan Tammisaaressa Eversti sano mulle, että hän meni naimissiin Katrin kanssa ko tartti seuranei´in ja ilmasen vitun, joka maistu niin happamalta ja kitkerältä, että siihen ei siemen jää itähmään.
Vääpeli Alatalo, Everstin autokuski, praatasi mulle hyvin paljon Everstistä ja Katrista. Sano nähneensä monet kerrat kuinka Katrin naama oli ollu veriryhjeila ja kuinka sen käsivarret olit pakahneet olehmaan Everstin puristelusta niin siniset, ettei se ollu juurikhaan koskaan pannu päälensä lyhythiasta klänninkiä.

Ellen olisi lehtijutuista lukenut, en olisi tiennyt yhdistää Everstinnaa edesmenneeseen lappilaiskirjailijaan Annikki Kariniemeen (1913−1984). Tieto sankensi itsessäni rutosti romaanin muutenkin vahvaa kiinnostavuutta. Fiktio tuli lähelle faktiota. Tieto johdattaa uusiin tietoihin. Eversti, kirjan toinen päähenkilö, oli Kariniemen toinen aviomies, saksalaismielinen jääkärieversti Oiva Willamo (1887−1967). Tästä kolmen sodan miehestä, Lapin rajavartioston komentajasta, Rovaniemen yleisesikunnan komentajasta sekä sotavuosina suomalaisten ja Lapin saksalaisen sotilasjohdon suhdemiehestä löytyy netistä varsin paljon tietoa.

Romaanissa elämänsä kirjavasta juoksusta kertova Everstinna joutui itseänsä yli neljännesvuosisataa vanhemman miehen pauloihin tarinansa mukaan nelivuotiaana. Hänestä tuli isän ikäisen upseerin ”pieni runotyttö” ja tämän seksuaalisten halujen kohde jo alaikäisenä. Suhde jatkui liki viisikymppiseksi.

Yhteiselämä oli silkkaa naimisen ja fasismin huumaa aina jatkosodan loppuun, jolloin Eversti pakenee Lapista Lapin sodan alettua ja vei runotyttönsä vihille.  Kymmenen vuotta kestänyt kyltymätön rakkauselämä jatkui vihkipallin jälkeen vielä kaksi viikkoa. Sitten alkoi Everstin ”Tesiree”-äidin varoittama vaihe. Jos Everstin ”kullihallintaisessa” elämässä ei ollut rajoja, ei ollut hänen heikompiin käyttämässä väkivallassakaan.
”Lopulinen seinä tuli vastaan, vaikka kauon siinä meni. Parikymmentä vuotta.” Viimeisessä Everstinnaan kohdistamassaan väkivallassa Eversti oli lopulta potkimalla tappanut Everstinnan sikiön.

Vaikka polttava seksuaalisuus hallitsee Everstinnan ja Everstin yhdessäoloa, vähintään yhtä vahvasti näitä kahta sitovat yhteen eräelämä ja fasismi.

Kirjassa elämäntarinansa kertoja, nainen, hakeutuu murrosiässä vapaaehtoisena suojeluskuntatehtäviin ja pikku lottiin, huumautuu IKL:stä ja Saksasta kiirivistä kaiuista. Äidin kieltoa uhmaten hän karkaa IKL:n heimojuhliin Ouluun. Hän jumaloi pääpuhuja Vihtori Kosolaa ja kiskoo marssia varten lottapukunsa päälle mustapaidan. Kaikki on juovuttavaa riemua, kunnes nuori nainen tulee oman suojeluskuntaosastonsa johtajan raa`asti raiskaamaksi oululaisen koulun voimistelusalin varastohuoneessa.

Hurjaa Rosa Liksomin romaaniinsa kirjoittamassa Annikki Kariniemen tarinassa on iän myötä naisen fasismin syveneminen ja vakiintuminen:
”Ynnäsimmä, että natsismi on meän uusi koti ja että meilä on vain yksi mahollinen johtaja, ja se on Vyyreri.”

Koska kirjailija Annikki Kariniemestä on olemassa elämäkerta, rohkenen olettaa, ettei Rosa Liksom ole kirjoittanut tunnetulle kirjailijalle tunnistettavaa potaskaa, vaan keskeiset tapahtumat pitänevät paikkansa. Everstinnassa nainen ja Eversti tekevät opintomatkan natsi-Saksan miehittämään Puolaan ja molemmat ovat saksalaisesta tehokkuudesta vakuuttuneita:
”Mulle kävi niin, että monia asioita mie aluksi kauhistelin mielessä, niinko puitten oksila roikkuvia hirtettyjen ruumiita, mutta jo viikkoa myöhemin olin tottunu.”

Lapsuuskodin perusopetuksiin kuului rehellisyys. Mutta Puolassa ei häiritse ottaa vastaan juutalaisilta takavarikoitua omaisuutta.

Suomessa fasismikyllästeistä hengenvahvistusta nainen imee Everstin upseeripainotteisista seurustelupiireistä. Yhdessä pariskunta vierailee kerran myös Maila Talvion samanhenkisten Helsingin salongissa. Romaanin mukaan suhdetoimintaupseerina Eversti oli morsian-naisensa kanssa 1942 läsnä, kun Hitler vieraili onnittelemassa marsalkka Mannerheimiä. Nainen pettyy Vyyrerin ulkoiseen olemukseen. Nainen myös emännöi Everstin Lapin hirsilinnassa, kun SS:n ja Gestapon päällikkö Heinrich Himmler halusi saunoa. Sotaherra ei yhteissaunaa varten riisuutunut, vaan esiintyi pitkissä aluskalsareissaan ja peseytymättömyydellään vältteli kalsareittensa kastumista. Romaanin mukaan myös Saksan varusteluministeri Albert Speer olisi ollut Everstin vieraana Inarissa rajavartioston konttuurissa, tosin pelokkaana omiltaan pakomatkalla.

Romaanissa on runsaasti Saksan armeijan Lapin miehitykseen liittyvää tietoa. Upseerit viettävät makeaa elämää. Hyytävää luettavaa on Liksomin kirjaamat tiedot saksalaisten venäläisvangeille perustamista vankileireistä. Niitä on kirjan mukaan ollut Lapissa 29, siis käytännössä joka kylässä. Raakuus ankarassa pakkastuiskussa puolipukeisina raatavia vankeja kohtaan on barbaarista.

”Veristä ripulipaskaa valu yhen jos toisenki nälkhään näänthymäisillään olevan vangin housunlahkeesta lumheen ja jääty siihen. Silloin minäkin järkytyin oikein syästi siittä kaikesta ko en ollu vielä Suomessa nähny semmosta. Saksassa olin mutta sitä en laskenu. Olin jo unohtannu. En muutenkhaan ollu eläny vielä kaikkea niinko soan lopussa olin enkä ollu pettyny kaikheen niinko myöhemmin olin. Ko mie annoin säälin puuskassa yhele vangile minun omat vanthuut, leirin päällikkö uhkas minua kenttäoikeuella. Sen mukhaan niitten antaminen viholliselle oli valtionpetos.”

Everstinnasta tulee vaikutelma, että yksi jos toinenkin korkea-arvoinen upseeri oli kontallaan natsismille. Suomen historian tunnettuja nimiä vilahtelee, kuten sodanjälkeinen Lapin läänin maaherra ja Urho Kekkosen ystävä Kaarlo Hillilä. Mieli tahtoisi kiistää, muttei pysty.

Seksuaalisuuden ja fasismin rinnalla Everstinnan ylen tärkeä juonne on Lapin luonto ja sen hienot kuvaukset.  Annikki Kariniemi oli tunnettu luontokirjailija. Mutta osaa kuvaamisen myös Lapin nainen Rosa Liksom. Nämä jänkien, soiden, metsien ja koskien kuvaukset kantavat mukanaan tuoksut. Nuoren kertojatytön eroottiseksi muuttuva juoksu suolle kirjan alussa on niin seksuaalisella kuin luonnonkuvaustasollakin melkoisen raju.

Jätettyään väkivaltaisen, vanhenneen Everstin Everstinna saa opettajan paikan syrjäseudulta.  Maine on kiirinyt edellä.
”Tuomas porisi minulle jälkeenpäin kuinka Kalmalompolon kyläläiset olit kauhistelheet jo pitkin kessää, että koululle on valittu opettajaksi isojen SS-kihoitten jakorasia. Ylhäisöhuora. Everstin hetekka, Everstin joka tunnethiin Lapinmaan merkkihenkilönä, naisihmisiä kiväärinperällä pieksevänä, juoppona piiskanheiluttajana ja kaiken pahan lisäksi helsinkiläissyntyisenä äverihäänä ja ylpeänä suomenruotsalaisena.”

Alaikäisestä Tuomaksesta tulee ”residentin luvalla” naisen kolmas aviomies. Suhde on kaikessa villissä eroottisuudessaan kaunis. Vanhetessaan nainen luovuttaa Tuomaksensa itsensä kaltaiselle nuorelle naiselle. Eroamisesta tulee pyhä riitti:

”Soli syyskuun puolessa välissä vuona kaheksankymmentä, justhiisa ennen auringonlaskua ko met seisoskelima tutussa kohassa maan ja veen kohtaamispaikassa, suon reunassa, ja kattelimma lähtiselle taihvaale. Aurinko teki laskua ja färjäsi taihvaan laen rikinkeltaseksi ja koko suomeren punasenkeltaseksi niinko pruukaa tehä jäisen yönseuvun eelä. Mustarasthaat krakistelit lahopuitten oksila, uikut ja uivelot pulahtelit turvepehkuitten alitte ja kurkipariskunta räpisteli pitkiä koipia keskelä hetteikköä. Emmä sanohneet mithään, riisuima vain vaatheet poies tutule kivele, kahlasimma mäthäältä toisele ko jokkut suoarapit ja laskima ittemmee siihen suonsilhmään, joka oli käyny vuositten varrela meile rakhaaksi.

Kyllä, Everstinna on mitä suurimmassa määrin rakkausromaani. Everstinna rakastaa syvästi ja itsensä rakkaudelleen uhraten. Hän rakastaa vuosikymmenet Everstiä ja etärakkautena vuosia Vyyreriä. Loppua kohti rakkaus Everstiin on muuttunut uhrautuvaksi ja aktit ovat kaukana omasta nautinnosta. Nainen rakastaa suoaapoja, rämeitä, kesyttämättömiä jänkiä, mätäneviä joutomaita, ruskeakylkisten mäntyjen huminaa, naavaisten kuusten pauhua, kurkiauroja, kallioita, lumikinoksia, tähtitaivasta, järvenselkiä ja erämaajokia, rakastaa niiden hajuja, ääniä ja karheutta paljasta ihoa ja paljaita jalkapohjia vasten. Hän rakastaa kissojaan, Nevertiittiä (Nefertit) ja Eeva Praunia (Eva Braun).  Ja hän rakastaa kirjoittamista. Se on yhtä ehdotonta kuin oli rakkaus Everstiin: sen huumassa hän ei muista syödä eikä juoda.

Kyllä, Everstinna on rakkausromaani, väkevä kuin turpeinen muta ja suokaasu. Everstinna kuului vuoden 2017 kulussa lukemieni kirjojen ehdottomaan eliittiin.

Rosa Likson Everstinna.: Like 2017, 195 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s