Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt

Risteillä ristityt on pienen pojan hyytävä salamatka kansanvihollisten lasten vastaanottokodista Siperiassa kohti länttä, etsimään äitiä

Elokuussa 1945 kahdeksanvuotias puolalais-venäläinen pikkupoika pakeni Siperiasta Omskin liepeiltä  kansanvihollisten lasten vastaanottokodista ja aloitti kuudeksi vuodeksi venyneen salamatkustajamatkansa kohti Leningradia. Sieltä hän toivoi löytävänsä äitinsä, joka oli tuomittu gulagiin kansanvihollisena.

Liki 65 vuotta myöhemmin hän, nimeltään Eduard Kotšergin, kirjoittaa noiden lapsuusvuosien kokemuksensa kirjaksi. Ei-fiktiosta Risteillä ristityt tuli ilmestyessään Venäjällä bestseller.  Tänä vuonna pienkustantamo Idiootti julkaisi kirjan suomeksi.

Lapsen tuolla matkalla kokemaa on mahdotonta pelkistää. Tai yritän pelkistää sen näin: Kuvittele olevasi kahdeksanvuotiaan lapsen äiti Stalinin terrorin alla elävässä jättivaltiossa. Et ole nähnyt lastasi vuosiin, koska hänet on viety. Mutta nyt jotenkin tiedät lapsesi kadonneen jostakin valtavan maan lukuisista orpolaitoksista. Arvaat ja tiedät, että orpokodissa hänellä on täytynyt oli kovin paha elää. Lapsesi on jossain olemattoman selviämiskykynsä varassa – luoja yksin tietää jos hänkään, missä. Pakahduttavassa hädässäsi ja  tuskassasi joutuisit kuitenkin pysyttelemään hiirenhiljaa. Olithan vasta hiljan päässyt itse vankileiriltä. Miehestäsi,  pojan puolalaisesta isästä, ei ole avuksi. Hänet on mestattu.

Kun sain Risteillä ristityt -teoksen loppuun, mieleeni kumpusi vuosikymmenten takaa kirja, joka tuolloin järkytti mieltäni niin paljon, etten pystynyt lukemaan kirjailijan seuraavaa teosta, vaikka sen ostinkin.  Kirja oli Anatoli Pristavkinin Yöpyi päivä kultainen, tositapahtumiin perustuva romaani orvoista tšetšenikaksosista Stalinin kansansiirtojen ja -hävitysten vuosilta. Teosta meni Suomessa kaupaksi puolensataatuhatta, siis käännösromaaniksi valtava määrä.

Risteillä ristityt on armeliaampi, sillä lukija tietää pienen pojan lopulta selviävän. Kirjoittihan hän tarinansa ikäihmisenä itse.

Eduard Kotšergin viipyy alaksi pitkään vastaanottokodin elämän kuvauksessa, eri ikäluokkien (jätkien, sällien, hyttysten ja rääpäleiden) välillä rehottavissa vallan väärinkäytön järjestelmissä, talon epäinhimillisissä rankaisutavoissa ja henkilökunnassa, joille  alistettujen lasten vilkas mielikuvitus luo  reheviä kutsumanimiä.

Paettuaan poika liikkui kuusi vuotta papereitta, 1940-luvun lopun Neuvostoliitossa, missä paperittomuus oli mahdotonta. Hänen oli hankittava jokainen ateriansa, liki 2200 päivän ajan tavalla tai toisella, silti varastamatta tai ryhtymättä rikolliseksi. Hän joutui kyllä useita kuukausia toimimaan junissa varasryhmän avustajana siksi, että oli niin laiha ja pieni. Lopulta hänen onnistui liukumaan ryhmästä pakoon, kuten niin monesta muustakin pinteestään.

Ennen junavorojen hommiin joutumista varkaat kouluttivat häntä metsäleirillään parin viikon ajan, levotta, aamusta iltaan:

Mitäpä he eivät olisikaan tehneet minulle: aamusta alkaen, kaiken juoksentelun, kyykkyhyppyjen ja punnerrusten lisäksi he pistivät minut yhä uudelleen käpertymään sikiöasentoon, joka päivä aina nopeammin ja nopeammin, kunnes lopulta saavutettiin liki välitön tulos. Sitten kaksi heistä nappasi minut käsistä ja jaloista, heilautti ja viskasi minut mäen päältä alas rinnettä. Minun piti vetää itseni kokoon ilmalennon aikana ja pyöriä sitten sulavasti pallona pitkin nurmikkoa… Minut pakotettiin valtavaan toppatakkiin, päähän painettiin ja sidottiin valtava karvahattu. Sitten he alkoivat mukiloida nyrkeillä ja minun piti puolustautua… Loppujen lopuksi, monien mustelmien jälkeen minä aloin raivota jo ennen hakkaamista. He saavuttivat mitä halusivat: työstivät minusta esiin salamannopean reaktion. Tuon koulutuksen jälkeen ei kukaan koko elämäni aikana ehtinyt lyödä minua.

Ainoa selviämisen keino on oppia, olla nopea, nokkela ja näppärä. Tavattuaan toisen orvon karkurin, vammaisen Mitjan Eduard salamatkustaa tämän kanssa tyhjissä tavaravaunuissa ja eräällä pysäkillä etsiytyy ystävänsä kanssa metsän suojiin. He osuvat jonkinlaiselle leiripaikalle. Heidät yllättää sieltä joukko hanseja, joita Kotšergin nimittää metsänsusiksi. Hansit osoittautuvat hyviksi ihmisiksi, jotka antavat ruokaa, mutta ennen muuta opettavat pojille suuren määrän hengissä selviämisen keinoja. He oppivat tulen teon tulusraudalla, kylmältä suojaavan laavun teon, erilaisen kylmältä suojautumisen niksejä ja jäisten puiden polttamista.

Poika jää ikikiitollisuuteen miehiä kohtaan:
”Metsän ihmisten tapaaminen oli kohtalon lahja, ulkona metsässä ja luonnossa selviämisen koulu. Kodittomuuden koettelemuksissa hantin opetukset tulivat pelastamaan terveyteni.”

Mitjan menetys on pojalle hyvin raskas. Ja yhä hän on Uralin itäpuolella. Hän hankkii japanilaiselta tatuointitaiteilijalta tatuointitaidon, erilaisen mitä Neuvostoliitossa tunnetaan. Mutta enimmältään hän hankkii toreilla miliisiä vältellen leipäpalan tai muuta ravinnokseen vääntämällä näppärin sormenliikkein kuparilangasta Stalinin ja Leninin kasvoprofiilit.

Hänestä tulee taitava salamatkustaja junissa. Mutta matkat ovat kylmiä, kolkkoja, vaarallisia ja vihlovan nälän ryydittämiä. Kun talvi saapuu, hän ilmoittautuu miliisille ja kertoo tarinaansa pääpiirteet. Hänet sijoitetaan uuteen vastaanottokotiin. Hän sopeutuu niiden terrorisoivaan järjestelmään aina yhtä huonosti.  Vain yhdessä laitoksessa hän joutuu viipymään kaksi vuotta.

Pojan onnettomuudeksi Vologdasta ”Kaljugradin” suuntaan lähtevä juna pysähtyy vasta Keski-Virossa. Poikaa ei passiteta enää lasten orpokotiin, vaan työ- ja rangaistussiirtolaan. Se on 13−14-vuotiaalle raaka laitos. Siellä hän joutuu kestämään kokonaisen vuoden, kunnes yllättäen käy ilmi, että maan turvallisuuspoliisi on seurannut hänen jälkiään ja äiti on löytynyt Leningradista. Poikaa lähdetään saattamaan sinne.

Kaikki pojan suurkaupungin aukioilla näkemä ja kokema räjäyttää mittasuhteissaan tajunnan. Mutkikkaiden byrokraattisten vaiheiden jälkeen NKVD:n päämajassa hän näkee naisen, jota sanotaan hänen äidikseen. Hän saa henkilöllisyyspaperit ja on vihdoin vapaa. Eduardin kävely naisen rinnalla Uritskinaukion yli kohti raitiovaunupysäkkiä vaikuttaa yhtä omalaatuiselta kuin meneillään olisi kuukävely.

Kirjailija etsii kirjassaan yhä sen ja tunteittensa kuvaamiseen sanoja.
”Kysyin äidiltä, onko meillä pitkä matka. – Synnyinkotiisi on viisi pysäkkiä, hän sanoi hymyillen ja ääntäen kaikki kovat konsonantit pehmeästi.”

Eduard Kotšergin: Risteillä ristityt. Idiootti 2017, 240 sivua. Suomennos Tuukka Sandström.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s