Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus

Kirjojen Suomi. 101 kirjaa/ 1919

Nuori Frans Emil Sillanpää, hätkähdyttävä kirjallinen lupaus koiransa Lelun seurassa

Frans Emil Sillanpään Hurskas kurjuus (1919) kuului äidinkielen opetuksen lukemistooni.  Viime talvena luin teoksen uudelleen, vuosikymmenten jälkeen. Se ravisteli kuin pidäkkeettömäksi riehaantunut talvimyrsky. Teos on upea ja koin sen tukevasti klassikoksi. Tässä koosteessa annan usein mestarille itselleen sanan, sillä hänen kertojakielensä on jäljittelemättömän omintakeinen.

Nyt, liki sadan vuoden takaa, oudoksun sitä viileyttä ja penseyttä, jolla kirja otettiin kriitikoiden piirissä vastaan sisällissodan jälkeen. Sillanpää oli ensimmäisenä lähtenyt tasoittamaan kansallisen eheytyksen kivistä ja kuhmuraista peltoa, mutta hän sai julkista kolhintaa niin valkoisten kuin punaistenkin puolelta. Ankarin taisi olla Lauri Lastun nimimerkillä kirjoittanut toinen Hämeenkyrön kasvatti, Arvo ”Poika” Tuominen, jonka mielestä kirja on solvaus ja häväistys Suomen suurinta kansanosaa, työtätekevää luokkaa kohtaan…” Toivolan Juhia me emme missään nähneet. Sellainen kuvaus ei voi olla muuta kuin veristä ivaa.” (lainaus Panu Rajalan elämäkertakirjasta F.E. Sillanpää, 2015)

Ja silti Rajalan mukaan WSOY:n johtaja Jalmari Jäntti perusteli kirjan nopeaa ilmestymistä sillä, että ”valkoinen voitonhurma ansaitsee jo vilvoitusta ja vankileiriltä kotiutuva työväestö tarvitsee terapiaa”.  Sellaista siinä näki myös Suomen Sosiaalidemokraattiin kirjoittanut Yrjö Kallinen.

Vuosikymmeniä myöhemmin kiisteltiin siitä, kumman sisällissodan tulkinta antaa oikeamman kuvan punaisten rintamasta, Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla vai Sillanpään Hurskas kurjuus. Hurskas kurjuus vastaa paremmin käsitystä kaoottisesta ja sattumien johdattamasta tapahtumasarjasta, tulkitsee Rajala.

Sillanpään perhe vain muutamaa vuotta Hurskaan kurjuuden ilmestymisen jälkeen. Kuva: Hämeenkyrön museo.

Sillanpään tavoite on herättää lukijassa myötätuntoa kovan elämänkohtalon kokevaa Juhaa kohtaan. Siinä kirjailija myös onnistuu. Juhan persoona on tarinan suuri paradoksi. Hän herättää lukijan myötätunnon, mutta kohtaa kuitenkin elämässään itseensä kohdistuvaa inhoa, huijaamisen halua ja järjestelmällistä myötätunnon kuoleutumista. Osin syynä on hänen vähemmän mairitteleva olemuksensa ja ulkonäkönsä, osin hänen avuttomuutensa ja kyvyttömyytensä pitää puoliaan, osin jokin selittämättömäksi jäävä. Hänen ylitseen kuljetaan mennen tullen. Kun tuomarit kirjan lopussa tajuavat Juhan syyttömäksi, eivät he kuitenkaan tunne vähäistäkään sääliä määrätessään kuolemantuomion. Juhasta vain halutaan päästä nopeasti eroon. Tunne päihittää oikeudentajun.

Myötätunnon puutteen vuoksi mietin jopa, onko kirjan viesti fatalistinen. Juhan elämä tuntuu kohtalonomaiselta tragedialta, joltakin jonka edessä jumalatkin ovat voimattomia. Eikä kuitenkaan voi sanoa, ettei Juha yrittäisi. Hänellä on tavoitteita ja suunnitelmia. Hän tekee kovasti töitä, raskaita töitä koko ikänsä, pienestä pojasta vanhaksi käppänäksi.

Sillanpään äänellä Juha Toivolan elämänkaaresta

On jouluaatto toisena nälänhätävuonna 1867. Nikkilän Penjamin ja Tuorilan Maijan poika Juha on kymmenvuotias.

”Anna viinaa!” ja kun ei Maija käskyyn kiinnitä mitään huomiota, niin Penjami avuttomanakin vielä ärjäisee lujemmin: – Anna viinaa!
Maija katsoo kysyvästi Markeen. – Siellä sitä on kaapissa, sanoo Marke yhtäkaikkisesti.

Nikkilän vanha Penjami nukkuu ja väki syö juhlaehtoollista, karkeasyistä peluleipää, vetistä piimää, lampaan lihaa, lanttulaatikkoa. Heikko kynttilä luo kellertävää valoaan äänettömän pöytäkunnan laihoihin kasvoihin. Pakkanen paukahtaa, tuoden tervehdyksensä monen monista majoista, joissa tällä samalla hetkellä samantapaisen tunnelman vallitessa aterioidaan.

Penjamin kuoleman jälkeen Juha otetaan vauraaseen Tuorilan taloon, Maijan lapsuudenkotiin, mutta ei sukulaisena.  Hän ei ole renki eikä poika. Hänellä ei ole menemistä pirttiin tai kamareihin. Hän on yksinäinen lapsi, jota ei opeteta tai neuvota, vaan  jatkuvasti kommennellaan  ja moititaan.

Miehen ikää lähentyessään Juha Tuorila pääsee osalliseksi kylän elonkorjuutansseista ja tulee houkutelluksi yöllä Ruokkoon. Hän on saanut maistaa sahtia ja maailma näyttäytyy erilaisena kuin ennen. Hän on saanut aavistuksen, että on jotain korkeampaa ja suurempaa kuin Tuorilan talon henki.

Syksyn lähetessä Tuorilassa löydetään syy päästä eroon köyhästä sukulaispojasta. Eletään suomalaisuuden nousun aikaa. Vaurastuneeseen Tuorilaan on hankittu jo öljylamppu ja isännälle tulee Suometar.  Tuorilan isäntä (Juhan eno) järjestää pitäjän silmäätekeville ja suomalaisuusaatteen merkkihenkilöille kalaasit tarkoituksenaan avittaa omaa pääsyään talonpoikaissäädystä valtiopäivämieheksi. Juhasta tehdään vieraiden hevosten ja vaunujen pihavahti. Paikalle saapunut Kustaa alkaa ruuvailla vaunujen muttereita irti, eikä Juhan kieltoyrityksillä ole vaikutusta. Kun Kustaa katoaa, Juha alkaa hädissään ruuvata muttereita takaisin kiinni. Mutta ei hän ehdi korjata kaikkea, kun vieraat jo levittäytyvät pihaan ja tekevät lähtöä. Tapaturman  uhriksi joutuu ensin kirkkoherra kieseineen, mutta todelliseksi uhriksi tulee Juha, joka ajetaan talosta. Lukija kokee Juhan puolustautumiskyvyttömyyden.

Nuori Juha pelastautuu Toivolan katon alle. Toivolan Miina ja isäntä ovat kavalia. Miina saa tingatuksi Tuorilan sukulaistalosta Juhalle kuuluvan (perintö?)osuuden, 20 markkaa, mutta salaa sen Juhalta ja pitää rahan itsellään. Toivolan isäntä ottaa Juhan mukaansa metsätöihin, mutta ottaa Juhan palkan itselleen muka korvaukseksi Juhan asumisesta.

Mielestäni ainoan kerran Juha saa oikeutta, kun työnjohtaja tajuaa tilanteen ja Juha alkaa saada palkkansa itse. Hänestä tulee puulaakin palkollinen, työmailta toiselle siirtyvä kulkumies, jolla on ensimmäisen kerran omaa rahaa. Hetken ajan tulevaisuudessa pilkistää valoa.

Frans Emil Sillanpää kirjoittaa peittelemättä Juha Toivolan turvallisuuden kaipuusta. Sellaisen hän kokee ensimmäistä kertaa joutuessaan tukkilaisten kanssa kirkkoon. Juhassa ailahtelee juhlamieli.

Kun Juha pestautuu Ollilaan rengiksi, hän joutuu oitis katalan petkutuksen uhriksi. Toisen miehen raskaaksi panema Riina-piika ripustautuu naisasioissa kokemattoman Juhan seuraan ja Juha naitetaan pikavauhtia työihmisenä aikaansaamattomalle Riinalle. Pariskunnalle luovutetaan laho, jumalan hylkäämä autiotorppa. He aloittavat taivaankin kiroaman yhteiselämänsä ja lapsia tulee pitkä liuta.  Juha yrittää parhaansa. Hänellä on viljelysuunnitelmia eikä hän työtä pelkää.  Mutta yhden yön rakkaudesta Riinan Ollilan aitassa tuli perin lyhytikäinen, kun elämä näyttää karut kasvonsa.

Monen moni ikuistamaton kohtalo on saanut ratkaisevan käänteen juuri maanantain vastaisena yönä; se yö on ollut petollisen hempeyden alkuna monelle raskaalle elämänvaiheelle: on siitä ruveten jouduttu naimisiin, elämän kovahampaisen ”todellisuuden” purtaviksi. Ja sen suden suussa ei enää ole jälkeäkään tuon maanantain vastaisen yön hempeydestä. Siellä on päivätöitä ja hallaöitä, kipeitä lapsia ja veltostuneita ämmiä, joita nähdessä on mahdoton kuvitella, minkä näköisiä ne ovat olleet tyttöinä – on tuon näköinen koskaan voinut sitä nimitystä käyttääkään? Siellä on lehmän ja lapsen kuolemia, vuotavia pirttejä ja rästiin jääneitä apupäiviä. Siellä on kaikkea muuta mutta ei sopusoinnun hetkiä, sillä suden suussa ei kukaan enää rakasta lähimmäisiään.

… Näin alkoi pariskunnan tölliläiselämä ja saavutti ennen pitkää kaikki luonnolliset pikku piirteensä. Se valtasi heidän ulkonaisen ja sisäisen ihmisensä, se näkyi vaatteista ja siitä kuinka ne riippuivat yllä, se näkyi kasvojen vakinaisista ilmeistä, miehen parrasta ja vaimon hiuksista, heidän kummankin ruumiin ryhdistä. Jo ennen joulua oli Riina Juhan poissa ollessa käynyt kylässä vaihtamassa leipiä kahviin.

Riina tuhlaa tarpeettomaan sen, minkä Juha pystyy tienaamaan metsätöissä. Kun rahat eivät riitä, Juha joutuu myymään hevosensa ja ilman hevosta hän ei enää pysty metsätöihin eikä suorittamaan vaadittuja taksvärkkejään. Syöksykierre on alkanut. Juha pelkää häätöä torpasta.

Pienen Ville-pojan kuolema on Juhan tajunnassa jonkinlainen käänne:
Villen kuolema on niin suuri huojennus, ettei sitä äkiltään jaksa käsittää. Alkaisiko tuo hapan ja tylsä aine hänen kohdaltaan hiukan jaota ja raikastua niin että se vielä voisi sukeltautua tästä elämän merestä sen pinnalle hengittämään.

Saattoi helposti havaita, että Toivolan Juha oli näinä aikoina, ihan tänä suvena, paljon vanhentunut.
Mutta se oli vain tuota hiljaista juhlamieltä. Juhalla oli sellainen sisäinen varmuus, että kuolemantapaus oli kohottanut hänen arvoaan, ei ihmisten edessä vaan hänen itsensä edessä ja tavallaan niin kuin Jumalankin edessä. Hän oli nyt kanssa niitä miehiä, jotka ovat niin kuin paremmin tuttuja Jumalan kanssa, aivan kuin joku työmies on jonkun patruunan kanssa, niin ettei tarvitse makeilla eikä silmien edessä pyrähdellä.

Mutta elämä on tauotonta raadantaa:
Kesän työt vaativat aikanaan tekijänsä. Ne panevat väsyneenkin ponnistelemaan. Juha yritti ja Riinakin jotain yritti. Juha yritti myös tehdä taloon entistä enemmän, ettei vaan isännän mieleen tulisi häätö-ajaksia. Kotona hän ylenänkensä kiskoi käsikärryillä eloja pellolta riiheen ja sai siinä hänkin häpeällisen ja salakavalan tyrävian. Kovaa on elämä. Kesät raskaine töineen ovat ikään kuin semmoisia peräkkäisiä taipaleita, joille yhä uudestaan on levähtämättä lähdettävä, vaikka edellisestä kuinka olisi väsynyt. Ei näy sen taivaljakson loppua, eikä tee mieli tuijottaakaan, sillä siellä on yksinkertainen kuolema. Ei muuta.

Juha kokee Koskelan Jussin kohtalon, kontrahti muuttuu yksipuolisella päätöksellä ja elämisen edellytykset sen myötä:

Isäntä ei aikonut Juhaa häätää, ei olisi kehdannutkaan. Mutta Juha oli aina tuntunut hänestä jollakin tavalla ärsyttävältä ja tuosta hienosta ärsytyksestä hän nyt tahtoi tehdä lopun. Juha oli ollut niin kuin liian tuttu, niin kuin olisi näkymättömästi pyrkinyt häntä ylemmäksi. Siitä johtui isännän outo tiukkuus.
Lopullisesti sovittiin niin, että Juha luovutti Toivolan maat talon haltuun paitsi yhtä tynnyrinalaista tilkkua. Hän sai edelleen asua pirtissä, lehmä sai käydä metsässä ja maassa olevista puista hän sai koota kaksi uutta syltä vuodessa. Näistä eduista oli hänen tehtävä kolmekymmentä päivää omin ruuin ja kymmenen päivää talon ruuassa
. Ja jona päivänä hän kajoaa luvattomasti metsään, niin silloin tietää mitä seuraa.

Lapsista kaksi lähtee keskenkasvuisina palvelukseen Tampereelle. Hiltusta tulee piika ja Kallesta vossikkakuski. ”Suurempaa maailmaa nähneenä” Kalle alkaa tilata isälleen Kansan Lehteä, jotta tämä tulisi hieman tietämään työläisten asioista.
”Mikä hän, nulikka, siellä on vosikkana keikkumaan kun minä täällä raadan. Nytkin olen niin väsynyt, että tuskin jalka nousee, ja kotona pitää kumminkin ruveta lehmää hoitamaan. Hänen tähtensä me täällä saimme Ville-vainaan kanssa tuskitella ja rahoja kuluttaa. Onkos lähettänyt penniäkään vosikka…”

Lehti tympäisee Juhaa, mutta hän lukee silti. Lehden välittämä maailma on kuitenkin kovin etäinen: kotikoulut, kirkonkylän nuoriso”yhtiöt”, sortovuodet, jota hän ihmettelee sillä herrat vain vaurastuvat, suurlakko, eduskunta ja äänioikeus…
Sitten tulee tieto Hiltun kuolemasta. Se on nujertava isku isälle.

Kuudellakymmenellä oleva töllin äijä, jolta vaimo ja lapsia on kuollut, tulee pakosta ajatelleeksi myös omaa kuolemaansa ja ennen kaikkea jäljellä olevaa elämäänsä. Tunti kuluu tunnin jälkeen, mies laskee mällin pois ja ottaa sen taas takaisin, nousee juomaan ja oikaisee taas sänkyyn. On niin kuin makaisi tuulisessa autiossa huoneessa; uni ei tule.
… Juhan yöllisen mielialan pohjalla liikkuu jo tiedoton kaipaus muitten pariin. Tämä autio pirtti ei enää tunnu kodolta, tänne ei enää koskaan palaa Hiltukaan…

Alkaa ensimmäinen maailmansota. Ilma on sakeana aatteita. Minkäänlaisen aatteen (Juhalle aarteen) harrastaminen on Juhalle luonnonvastaista. Ja kuitenkin:
Mutta luonnossa on ristiriitaisia voimia ja jokin semmoinen peruuttamaton, sattuneisiin tapahtumiin nojautuva voima ajaa häntä nyt tätä ”temokraatin aarretta” asumuksissa paasaamaan. Se voima ikään kuin seisoo jossain rinnatusten sen tosiasian kanssa, että kotona on koleata eikä enää voi lämmetä. Hänen täytyy jankuttaa ihmisille jotakin.

Kapinahenki leviää kyläkunnassa ja siihen virtaan etsiytyy myös Juha asemaansa juuri ymmärtämättä:
Mutta maantiellä kylän raiteilla liikuskelee hämäriä olentoja. Paperossit kiiluvat ja joskus rämähtää nauru… Heitä on siellä pihamaalla toistakymmentä eikä yksikään isänmaanystävä voi milloinkaan saada selville, mitä heidän keskensä siellä tapahtuu.
Se on sitä joukkoa. Toivolan Juha ei siitä tiedä mitään. Hän puolestaan on koko päivän rehjunnut mukana ja ehtoolla väsyneenä laahustanut korpeensa. Hänen mielessään ei tällä kertaa ole sijaa epäluuloille ja saivarteluille, ei hän näinä päivinä ole enää profeteerannut. Hän näkee nyt vain talolliset ja niiden vastarinnan. Semmoinen tila on selvempi ja samalla ehjempi; se on sopusoinnussa ajan aaltoilun kanssa. Vanha Jussi elää täydesti vallankumoussuven hengessä.
Ja vallankumous jatkuu ja paisuttelee omaa varmuuttaan. Joka aamu tuo posti sanomia, jotka kertovat kuinka liike yhä on kasvamassa kautta maan, aina Helsingistä ruveten.

Talon isäntä kokee torpparinsa Juhan vastenmielisenä. On kesä 1917:

Oman talon isäntä on järvellä rysiänsä kokemassa ja näkee Juhan tulevan pitkin korpeen vievää karjakujaa. Välimatka on siksi pitkä, että isäntä voi avoimesti katsoa tuota vanhaa äijää, jonka hän tuntee paremmin kuin soisi tuntevansa. Se on niin vanha, niin köyhä ja niin vakiintuneesti tiedoton ja älytön, että isännästä hänen vihansa sitä kohtaan tuntuu vastenmieliseltä. Hän ei voi sitä muuta kuin vihata, mutta samalla on tuossa sen hartaassa menossa jotakin vääntävän epätoivoista. Se asia, jonka humina nyt täyttää nämä päivät, on jotakin toista; se on kyllä ahdistavaa, mutta se on semmoista, jonka edessä ihmisen syvin, yksinäinen tunto seisoo avuttomana ja myöntyväisenä. Jonakin totisena hetkenä tuntee halua antautua sen valtavaan huminaan, mutta kun sitten näkee tuommoisen vanhan vastenmielisen Jussin takkuparran ja hölmömäisen pisteliäät killisilmät, niin sävähtää ilkeästi ja tuntee vihaa; se viha on oikeastaan omakohtaisen ristiriidan synnyttämä.

Kapinanpuhkeamistalvena 1918 Juhan asema on romahtanut. Lehmälle ei ole enää heiniä ja pirttiin on majoittunut vieras olento, täi. Yli 50-vuotiaan raatajana jalka ei nouse ja väsymys on ”omituisen huumaavaa”.  ”Lientyneen mielen taustalla asuu yhä vahvempana eletyn elämän tuntu, masentavan osaamattomuuden tunne.”

Pirtti sänkyineen ja ryysyineen on vuosien kuluessa saanut toisen ilmeen. Ennen siellä asui puute, nyt siellä asuu lievä, mutta oikea kurjuus; pirtin monista pienoiskohdista on kadonnut entinen asumuksen henki, ne muistuttavat suuren talon renkipirttiä, jonka ilmaan on jäänyt lemuamaan maantieltä töihin otettujen tilapäisten sällien kalsea rivous.

Juha Toivolan epätoivoiset tapahtumat sisällissodan jo käännyttyä punakaartilaisten paoksi tunnemme. Vartioon pyssyn kanssa tupattu Juha pakenee lopulta hänkin ja haetaan pian pikatuomiolle. Tuskin Juha edes tiesi, miten pyssyä käytetään. Ammuttavaksi määrätty Juha asettuu valmiiksi makuulle ruumiskasan päälle, mutta siinäkään ei mene oikein. Hänet komennetaan ylös.

Eikä koko paikkakunnan väessä ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut häntä kohtaan myötätuntoa. Kun jotkut isännät Maarianpäivän-ehtoona näkivät häntä vietävän, niin he tunsivat väkisinkin sääliä. Mutta säälikin oli vastenmielistä ja isännät tunsivat tyydytystä, kun ohi päästyään tiesivät, ettei heidän sen enempää tarvinnut olla tekemisissä Jussin eikä hänen asioittensa kanssa.

Mestari Sillanpää antaa Hurskaan kurjuuden lopussa Juhalle oikeutta päätöslauseessa, joka ainakin minulle nousi kirjasta hyvin merkityksellisenä:

Hänen kärsimyksensä, jotka varmaan näkymättömissä tilikirjoissa luetaan sen kansan hyväksi, jonka kokonaisolemuksesta hän ei mitään tiennyt; ne kärsimykset olivat olleet pidemmät ja syvemmät kuin monenkaan – ehkäpä yhdenkään – niistä, joiden kärsimyksistä nyt lukua lasketaan.

Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus. WSOY 1919.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s