Juhani Aho: Muistatko −?

Juhani Aho miehuutensa parhaina vuosina Daniel Nyblinin kuvaamana.

Juhani Aho miehuutensa parhaina vuosina Daniel Nyblinin kuvaamana.

Kirjojen Suomi. 101 kirjaa/1920

Juhani Ahon Muistatko −? (1920) on rakkaustarina, lyyrinen ja omakohtainen kertomus rakkaudesta. Se on myös kirjailijan persoonallisin teos, kuten V. A. Koskenniemi luonnehtii Ahon viimeiseksi jäänyttä kirjaa teosesittelyssä. Luonnehdinta  on painettu lukemani viidennen painoksen alkuun.

Koskenniemi korostaa, miten juuri koettu raateleva sisällissota pirstoi Ahon ihanteet ja siihenastisen idealistisen käsityksen suomalaisen moraalin tasosta.  Muistatko −? -teos piirtyi myös minulle unohtamisen kirjana, sisällissodan kauhujen vastakirjana.

Sota tuli kolisten myös Ahon perheeseen: pariskunnan poika Heikki uhmasi valkoisiin lukeutuvaa isäänsä ja liittyi punakaartiin. Hänet saatiin vapaaksi valkoisten vankeudesta vanhempien arvovallalla. Aviopuolisoiden välit etääntyivät, kun Järvenpään työväenyhdistyksen jäsen Venny Soldan-Brofeldt muutti asumaan erilleen. Aho näki läheltä punavankien kuljetukset Suomenlinnaan ja heidän säälimättömän kohtelunsa. Syyllisyyden osoitukseksi näyttivät riittävän työihmisen känsäiset kourat.

Mutta niistä kokemuksista tämä hyvin henkilökohtainen, avoin ja rehellinen Muistatko −? ei kerro, unohtamisesta ja onnellisuudesta pikemminkin. Lapsuuden muistot välkkyvät kullattuina ja auringonpaisteisina. Ruoho tuoksuu, pääskyset, tiaiset ja leppälinnut sirkuttavat, kurki huutaa suolla kumppania etsien ja käki tulee pihapuuhun kukkumaan, joutsenet rientävät ohi pohjoisemmaksi, erämaa vetää puoleensa, mielikuvitus loihtii loputtomasti leikkejä, koti huokuu rakkautta ja turvallisuutta. Sanat onni ja onnellinen toistuvat näissä lapsuuden ja varhaisnuoruuden lastumaisissa impressioissa, terhakkaan ja uteliaan pellavapään Iisalmeen paikantuvissa kasvutarinoissa, kuten tässä Ahon muistellessa vaaralta vastaavaa kaikua:

”Oli siitä niin hauskaa, olin siitä niin onnellinen, että sitä muistellessa yhä vieläkin se on hauskaa ja olen siitä onnellinen. Minä aavistelen aikaihmisten puheista, että heillä on toisin kuin minulla, eivät näe sitä mitä minä.”

Jotkut näkevät kyllä, kuten viisas ja tietävä Konttisetä, jonka mielestä ”rakkaus toteutuu vain sille, joka ei ole sitä saanut, vaan ainoastaan kuvitellut”. Monet muutkin aikuiset ovat persoonallisuutensa ja leikkimielisyytensä vuoksi jääneet eläviksi, kuten metsänvartija-mylläri pitkän venematkan päässä sekä kovin kaukana asunut kujeileva Taaton täti.

Valoisat sunnuntaiaamut kumpuavat mieleen lapsuuden elämyksinä. Rajua, päälle noussutta ukonilmaa on turvallista seurata isän selän takaa:
”Tämä kotoinen turvallisuudentunne on elämäni ensimmäisiä onnen tunteita.”

Luonto, uskollisin ystävä, on väkevänä läsnä kertojan maailmassa. Sisarten kanssa tehdään vaarojen yli vaellus suolle poimimaan hillaa. Lähtö tapahtuu, kun aamu-usva on vielä sakeana. Kertoja, jo pienenä intohimoinen onkija, narraa lammesta sinttejä, nuotiolla paistetaan nauriita ja illalla palataan kotiin tuokkoset herkkumarjoja täynnä, naamat nauriista nokisina. Hevoskyydillä matkataan vaarataipaleiden taa kylään, missä pihaleikeistä ei ole tulla loppua ja missä suussa sulavia muurinpohjalettuja paistetaan saunan muurissa.

Iivaaran takana sijaitsi metsänkuninkaan Tapion linna ja lähijärvessä vuorostaan vedenjumala Tapion linna. Jokaisella kohteella on oma henki.

Vuoden 1867 suuri nälänhätä vaeltavine kerjäläisineen on piirtynyt kertojan mieleen. Brofeldtin pappilassa annettiin ruokaa ja yösija kulkijoille aina.

Kirjassa on kronologia, muttei varsinaista juonta sanan ankarimmassa merkityksessä. Tarinassa on kasvun ja miehistymisen etenevä, omaan elämään asettumisen juonne. Aho aloittaa rakastetun, ”sinun”, hautajaisista ja päättää niihin. Väliin mahtuu monta tärkeää rakastumista, pappilan punamekkoinen tyttö, Johanna taipaleiden takana, rikas tuntematon iisalmelaistyttö ja ”sinä”, kansakoulunopettaja ja kuoronjohtaja Aina, elämänkumppaniksi, aatetoveriksi ja henkiheimolaiseksi rinnalle asettuja.

Mutta kertoja, ”minä”, ei ole omaelämänkerrallisesti Juhani Aho, vaikka kirjailija on pannut häneen peittelemättömästi paljon omaa, Helsingissä aloittelevan opiskelijan ja itsensä kadottajan moraalista haaksirikkoa ja uskonsa menettämistä myöten.

”Tapasin silloin tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi, päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla toiste minua muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähdin paraita muistojani, kun ne sittenkin tulivat yllättäen. ..”
”Vanhan lapsuuden uskon rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten itsensä.”

Juhani Aho oli taiturimainen sanan ja kielikuvien taitaja. Kielikuvat tuntuvat kumpuavan muistoista pidikkeettömästi. Koetut luvuttomat onnenhetket ottavat sanallisen, impressionistisen asun. Kantavana kertojan kaipuuna on ennen Ainan saapumista elämään ystävän, henkiheimolaisen ikävä:

”Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima, paahtaessaan pohjoisesta – tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä elättää kuikan huuto yli suurten selkien – kuovi, joka valittaen kutsuu soiden takaa omaansa, − halli, joka ulvoo haikeuttaan penikulmien päähän, vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei ole koskaan tavannut, vaan jota kuitenkin vaistoo, niin kuin viimeisessä toivottamassa kaihossa, tienneekö itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä ei ole mitään mahdollisuutta päästä.”

Rakastettunsa hautajaisissa kertoja tuntee yhteyden säilyvän. Rakkaus on pysyvä::

”…niin kauan kuin minulla on, mitä kertoa onnesta ja sinusta, onni ja sinä täällä pysytte. Ja kun minulla ei enää ole niistä mitään kerrottavaa, kun kerran päättyvät nämä tuhannen ja yhden onnenpäivän tarinat, silloin päättyköön myöskin minun tarinani, ja minä lähden ja tulen sinne, missä olet, missäpä sitten oletkin.”

Juhani Aho (1861−1921) kuoli vuosi Muistatko −? teoksen ilmestymisen jälkeen. Venny ja Ahon toinen suuri rakkaus, Vennyn sisko Tilly Soldan, elivät molemmat paljon pidempään.’Venny kuoli vuonna 1945 ja Tilly 1930.

Juhani Aho: Muistatko −? WSOY 1920.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s