Juha Hurme: Niemi

Teatterimies, kansantaiteilija ja kirjailija Juha Hurme Helsingin kirjamessuilla

Huh-heijaa! Olen sen lukenut minäkin, siis Finlandia-palkitun, teatterimies Juha Hurmeen järeän teoksen Niemi. Ja vaikka Niemi on huisisti iäkkäämpi kuin sen synonyymi, (valtiollisessa katsannossa 100-vuotias) Suomi, Niemestä on kohdallaan kertoa juuri nyt.

Kirja on luokiteltu Hurmeen toivomuksesta romaaniksi. Romaaneissa tapaa olla päähenkilö. Tässä tarinassa se on suomen kieli, tai rajatummin suomalainen kansanrunous. Sivuhenkilöitä kirjassa on viljavasti. Vaikutelma paisuu siksikin, että useimmat nimet esiintyvät rinnatusten latinan-, ruotsin- ja suomenkielisinä.

Niemellä Hurme siis tarkoittaa sitä Itämeren nykyisten lahtien rajaamaan maa-aluetta, jota kutsumme Suomeksi. Sen asukkaat ovat kirjassa luonnollisesti niemeläisiä.

Keitä me niemeläiset olemme?

Ennen kuin pääsemme kirjan päähenkilöön, suomen kieleen, on mentävä Hurmeen johdattamana käsittämättömän aikamatkan päähän, avaruuden ja maailmankaikkeuden syntyyn ja siihen miljardien vuosien evoluutioon, jonka tuloksena Telluksella kehittyivät eri ihmislajit ja heidän välisiksi kommunikaatiosilloiksi, kieliksi, kutsumamme äännejärjestelmät.

Tuolla avaruus- ja evoluutiomatkalla eksyin, kuin tahdoton pölyhiukkanen. Niin mahdottomia avaruutta koskevat aikamäärät on käsittää.

”Sellaista ei ole kuin valmis kansa”, Hurme muistuttaa. Pysyvyyden vaikutelmamme ovat hänen mukaansa harhoja, jotka syntyvät ”ihmisyksilön (100 vuotta) ja tietoisen ihmislajin (100 000 vuotta) iän pikkurippuisuudesta suhteessa evoluutionmuutosten tarvitsemiin vuosimiljooniin ja -miljardeihin”.

Myös Niemellä on asustanut monen sorttisia asukkaita. Vanhimmat asumisen merkit on löydetty nykyisen Lahden tienoilta 9 000 eaa. ja liki yhtä vanhoja jälkiä on löydetty Karjalan Andreasta. Asumisen mahdollisti hitaasti vetäytynyt jääkausi. Mitään nykyistä Niemeä ei tietenkään ollut. ”62 prosenttia nykyisen Suomen pinta-alasta on ollut jossakin vaiheessa Itämeren altaan vesien peitossa”, Hurme kirjoittaa ja tietää vesille muinaisnimenkin, Ancylusjärvi.

Keitä muita ”alkuperäisasukkaat” olivat kuin saamelaisia, jotka parin viimeisen vuosituhannen kuluessa painettiin yhä pohjoisemmaksi? Nykyisen geenitutkimuksen perusteella tiedämme, että itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan geeniperimältään enemmän kuin länsisuomalaiset ja ruotsalaiset ja että meissä on säilynyt uusille sukupolville siirrettäväksi myös Neandertalin ihmisen perimää.

Neandertalin uljas ihmislaji on minun veikkaukseni todellisiksi, alkuperäisiksi perussuomalaisiksi!”, Hurme julistaa ilkikurisesti ja ilmeisesti oikeaan osuen.

Niemen perusviestejä on muistuttaa siitä, että ihmisinä olemme lopultakin samaa, toinen toisillemme tarpeellista sakkia:

”Tämä kaikki on myös meidän nykyisten Suomen valtiossa asuvien ihmisten ydinhistoriaa. Siellä jossain olivat myös meidän kaikkien esivanhempamme, olimmepa sitten viime vuonna maahan muuttaneita mamuja, virsipersuja Savon sydämestä, Sevettijärven kolttia tai Grankullan ankkalammen hurreja. Samaa sakkia ollaan, maailmankansalaisia ja moneen suuntaan vuosikymmentuhansien aikana paremman elämän toivossa vaeltanutta, kuolemaa onnistuneesta paennutta, sukupuuton välttänyttä porukkaa.”

Taidatkos tuon ytimekkäämmin ilmaista!

Ja silti on jotain erityistä, kieli, tuhansien vuosien kuluessa muuntunut, eri suunnista vaikutteita ja lainoja saanut, uudistuva ja puhujien ilmaisunilossaan (ja -tarpeissaan) ainutlaatuiseksi muokkaama.

Sen kielen muhevasta ja mehukkaasta ilmaisuvoimasta Juha Hurmeen Niemi kertoo kirjoittajan kunnioittavin ja naurunkureisin kielikuvin.

 

Kansanrunousko alkuperäistä?

Kieli oli paitsi elämän mahdollistava ihmisten välinen viestintäkeino, myös yhteys yliseen ja aliseen maailmaan, tuonpuoleiseen, sekä luontoon ja eläimistöön, jonka olemassaolosta kaikki elämä oli ja on riippuvaista. Yhteyttä pidettiin yllä laulamalla. Laulu oli elämänlanka:
”Joku lauloi, muisteli, improvisoi, toiset kuuntelivat, tapailivat säveltä, painoivat mieleen, treenasivat.”

”Mutta myös kansanrunoudessamme kaikki on lainaa”, väittää Juha Hurme aivan luonnollisena asiana ja mitenkään kansanrunouttamme väheksymättä.

”Mitä syvemmälle kalevalamitassa kahlataan, sitä kiinteämmin suomalainen perinne punoutuu virolaiseen. Intian elämänpuu Jambu, Vanhan testamentin paratiisin omenapuu, muinaisskandinaavien pyhä saarni ja Itä-Siperian jakuuttien maasta taivaaseen ulottuva kahdeksanoksainen hujoppi ovat meidän ison tammemme muinaiseuraasialaiset esikuvat.”

Voisiko kuitenkin olla niin, että kunnioitusta herättävä erikoinen puu tai muu luonnon mahtava muistomerkki ovat mitä luontevimpia kollektiivisten kokemusten luomia  elämän pyhiä symboleita, tarvitsematta siis sinänsä lainata? Mutta ihmisiä yhdistävistä taipumuksista esimerkki kertoo kuitenkin.

Suomalaisen kansanrunouden ja sen myötä sivistyksen juuria Hurme haravoi kaukaa mantereemme historiasta, antiikista ja Rooman kukoistuksen ajoista lähtien. Siellä syntynyt kirjallisuus on ihmisen kulttuuriperintöä. Hurme palaa usein esimerkiksi Homerokseen, renessanssin isään Petrarcaan, Danten Divina Comediaan tai Boccaccion Decameroneen, klassisen kirjallisuuden kivijalkoihin.

Ja perin oikeutetusti Hurme muistuttaa myös arabikulttuuriperinnöstämme, minkä huonosti tunnemme ja herkästi unohdamme. Montako arabiankielistä runoilijaa pukkaa mieleen?

Juha Hurmeen Niemessä on päähenkilönä suomen kieli ja sivuosissa on liki 500 henkilöä lukuisilta vuosisadoilta.

Tarkennettuna Niemi-teoksesta: Niemi kertoo Suomen historiasta, alkuräjähdyksestä aina 1800-luvun alkuun, jolloin Suomesta tuli Venäjän suurruhtinaskunta. Mutta Juha Hurme tarkastelee historiaa totutusta poikkeavasta vinkkelistä, raikkaalla ja ravistelevalla tavalla. Lukijan ongelma on kirjan sisältämän materiaalin valtava laajuus. Metsä on välillä vaikeaa hahmottaa puilta ja puutkin alkavat vilistä silmissä.

Teoksessa on valtaisan paljon tekstinäytteitä, varhaiskalevalaisista myyttisten runoelmien katkelmista alkaen, kirjailijan kommenteilla höystettyinä.  Ilman runoelmanäytteitä Niemi-kirjaa ei voisi olla, tai ainakin ilman niitä teos ei abstraktiontasollaan enää tavoittaisi lukijaa.

Kristinusko turvasi kieltoihin ja kuriin

Halki teoksen lukijalle käy selväksi, ettei Juha Hurme seiso eturintamassa hurraamassa kaikille niille seuraumuksille, joita kristinuskon tunkeutuminen Niemelle toi tulleessaan. ”Kasteen rituaalissa vauva pelastettiin varmalta kadotukselta mahdolliseen kadotukseen”, Hurme pelkistää rakastettavalla lahjomattomuudellaan.

Kirkko oli ankara ja suvaitsematon (mistä kenelläkään ei liene ollut epäselvyyttä).

Irrotan katseeni metsästä sen kahteen keskiaikaiseen ”puuhun”, sillä kaikkinaisia pikkutarinoita oli kiva lukea. Hurme kertoo, miten Henrik Haartmanni -niminen ”papinperkele” kanteli paaville Sääksmäen talonpojista, jotka kiersivät kirkon vaatimaa veroa. Paavi Benedictus XII julisti 25 talonpoikaa kirkon kiroukseen vuonna 1340. Ns. Mustaan kirjaan tallentui Sääksmäen talonpoikia nykyisistä  Rapolan ja Voipaalan kartanoista ja niiden liepeiltä. Seutukunnalta kotoisin olevan aviomieheni mukaan sääksmäkeläiset eivät ole vieläkään vapautuneet paavin langettamasta kirouksesta. Tai sitten vapautuskirja on kadonnut jossakin muuttokuormassa Avignonin ja Vatikaanin välillä.

Toinen koskee Vitaali-veljeskuntaa, Itämerta vallassaan pitäneitä saksalaisperäisiä merirosvoja, jotka Gotlannista käsin ryöstivät Rääveliä (nykyistä Tallinnaa) ja Viron rannikkoa 1300-luvulla. Itselleni oli uutta se, että vitaaliveljekset liittyvät myös Niemen historiaan. Meriterroristit pitivät Hurmeen mukaan osaa Niemen linnoituksista kourissaan, ”kunnes pääjepet mestattiin ja toiminta tyssäsi”.

Mutta palataanpa kristinuskoon. Hurme karistaa hohtoa suomen kirjakielen isän, Mikael Agricolan (1510−1557; Hurmeen Mikael Maanviljelijäksi kutsuman) yltä. Hurme kertoo kyllä Agricolan suuret kirjalliset saavutukset, mutta hänen mukaansa Agricola antoi täystyrmäyksen niemeläisten muinaisuskon hedelmällisyys- ja kylvöriiteille luontosuhteineen.

”Suomenkielinen kansanrunouden monituhatvuotinen, Niemen etelä- ja itäpuolelta alkanut elävä kulttuuri sai kuoliniskun Agricolasta alkavassa luterilaisessa Österlandetissa. Pappien vainoama runokulttuuri häädetään rintamailta, ja sen rippeet säilyvät vain siellä, mihin kirkon kuokat, kitkimet ja rikkaruohomyrkyt eivät yllä. Ja täsmälleen sieltä, raukoilta rajoilta, Vienasta, Inkeristä. Takahikiältä ja Vermlannin suomalaismetsistä, Lönnrot, Europeaus, Gottlund ja kumppanit nämä runojäännökset löysivät 1800-luvulla. Näiden löytyneiden vainottujen murusten valtava määrä viittaa pyörryttävän rikkaaseen alkuperäiseen aarteeseen.”

Hurme muistuttaa siitä, että ”Agricolan jättiurakan jälkeen suomen kirjakieli jämähti kolmeksi sadaksi vuodeksi niille sijoilleen, kunnes Stenvall uudisti sen seitsemän miehen voimillaan korkeimman sanojen taiteen kelpoisuuteen”.

Ennen Agricolaa

Mikael Agricolaa edelsi kirkon tarpeisiin vuosisatojen ajan pyhitetty kieli ja samalle asialle kohdisti elämäntyönsä myös Agricola.

”Pyhimysjutut muodostivat keskiajan levinneimmän ja luetuimman kirjallisuudenlajin”, Hurme tietää. Sellainen pyhimystarina oli tuntemattoman kirkonmiehen Turussa vuoden 1290 paikkeilla latinaksi kirjoittama Piispa Henrikin legenda. ”Se oli pergamentille taiteltu, monivärinen ja koristeellinen visuaalinenkin taideteos.” Se oli maailmankielellä laadittuna ”turkulaiskirkollisesta näkökulmasta kirjoitettua kansainvälistä kirjallisuutta”.

Yksi Juha Hurmeen valloittavista tarinoista kertoo siitä, miten legendan alkuperäinen teksti on saatu osapuilleen kasatuksi kokoon perin merkillisen palapelin tuloksena, säilyneiden tilikirjojen kansista. Tarina on aika ihmeellinen. (Ks. Niemi sivu 140)

Keskiaikaisen Österlandetin, siis Niemen, laajin runoelma on kirjan mukaan karjalaisten ja inkeroisten säilyttämä viisi legendaa sisältänyt messiadi Luojan virsi. Hansakaudelta on Turussa tallennettu ”urbaanin sykkeen tavoittava” runoelma Annikaisen virsi. Ja olihan niitä muitakin.

Myös moni Niemen ulkopuolella vaikuttanut kielen kehittäjä saa Hurmeelta huomiota. Yksi sellainen on saksalainen filosofi ja antiikin tuntija Mestari Eckhart 1200- ja 1300-lukujen molemmin puolin. ”Humoristi. täydellinen tyyliniekka ja kirjakielen kehittäjä, on aidon filosofin tavoin hätkähdyttävä ja ravisteleva kirjailija.”

Toinen kirjaan poimittu on ranskalainen runoilija ja ”renttu”, 1400-luvun alussa lyhyen elämän elänyt François Villon. Suuriin nimiin lukeutuvat myös 1300-luvulta Geoffrey Chaucer Canterburyn tarinoillaan ja uuden ajan taitteesta Mikael Agricolan aikalainen, François Rabelais. Kurkistaapa Hurme Ming-kauden Kiinaankin. Suomen kirjallisuuden ensimmäisiä nimeltä tunnettuja henkilöitä oli ruotsin kirjakielen varhainen kehittäjä, Naantalin luostarissa elänyt keskipohjalainen munkki Jöns Budde. Hän eli 1400-luvulla.

Hurmetta ei kiinnosta siis vain suomen kieli, vaan nerokas, ilmaisuvoimainen kieli laajemmin. Lukijalla menee pää monet kerrat Niemen äärellä pökkerölle.

Agricolan jälkeen

Hurme kertoo laajasti kirjallisen asun saaneista, Agricolan jälkeisistä suomenkielisistä hengentuotteista ja merkittävimmistä henkilöistä kirjoitetun kielen käyttäjinä. Useimmat olivat virsirunoilijoita ja virsien kääntäjiä ja heidän kömpelö kalikkakielensä ja naiivi keinotekoisuus loppusoinnuissa saa useimmiten Hurmeelta säälimätöntä jälkikritiikkiä. Hurmeen mukaan sanan `virsi` osalta tehtiin täydellinen sanakaappaus taistelussa ihmisten sieluista.
”Virrellä tarkoitettiin edelleenkin mitä tahansa laulua siinä mielessä, että tästä eteenpäin tultaisiin laulamaan vain Jeesuksesta, Jumalasta ja piinasta. Ei enää ilosta, seksistä ja viinasta.”

Esimerkiksi keskiaikaiset moniääniset Piae Cantiones -laulut toimitti ja muokkasi Saksassa opiskellut Jacobus Finno, tai ainakin hänen piikkiinsä lopputulos joutui. Hän perkasi pois juoma- ja rakkauslaulut ja keskittyi hengelliseen materiaaliin. Lopputulos painettiin koko Ruotsin valtakunnan käyttöön vuonna 1582.

Hurmeen myöhäiskritiikissä Finnon omissa ”kömpelöissä virsissä oli karkean käsityön viehätystä. Runojalka ontuu ja riimit kirskuvat hampaissa. Mutta on niissä jotakin ja niiden vaikutus säteili pitkälle. Aleksis Kivi lainasi Lea-näytelmäänsä Finnolta rikollisen kiskurin ja kaikkien myöhempien aikojen kapitalistien tunnuslauseen: `oikein, väärin: kokoon käärin`.”

1500-luvun lopulla syntyi Länsi-Niemellä ”erinomainen draama”, jonka kirjoittajasta ei ole tietoa, viisinäytöksinen tragedia Elinan surma. Helmiäkin siis saattoi syntyä. Klaus Kurjen mustasukkaisuus ja hänen viattoman rakastettunsa Elinan julma kohtalo tuovat väistämättä mieleen kaksi muuta viiltävää klassikkoa, Shakespearen Othellon ja Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Tarina on ikuinen.

Sigfrid Forsius

1500-luvulta Juha Hurme nostaa näyttävästi esiin meillä melko perusteellisesti unohdetun lahjakkuuden, Sigfrid Aronus Forsiuksen, Niemen ensimmäisen tähtitieteilijän ja eteväksi luonnehditun kirjailijan. Forsius osasi ruotsia, tanskaa, saksaa, ranskaa, latinaa ja jonkun sanan suomeakin. Hän kirjoitti ruotsiksi luonnontieteellisen yleisteoksen Physica sekä kirjan Minerographian mineraaleista. Hän oli Ruotsin kuninkaiden suosikki, mutta virui pitkiä aikoja epäsuosion seurauksena tyrmässä ja kidutuksen uhrina. Valtaan noustuaan Kustaa II Adolf avasi vankilan portin ja korotti Forsiuksen kuninkaalliseksi tähtitieteilijäksi sekä antoi tälle almanakkamonopolin Ruotsissa.
”Hän oli aikakauden koko kuva, sen väärentämätön kronikka: poliittisen, uskonnollisen, aatteellisen, mystisen, tieteellisen, taiteellisen ja henkilökohtaisen ihastuttavan sotkuinen tyyppi”, Hurme vuodattaa.

Luin, mitä Topelius on Forsiuksesta kirjoittanut Maamme-kirjassa. Topelius keskittyy pääasiassa Forsiuksen ennustajantaipumuksiin. Hurme sen sijaan paneutuu Niemessä seikkaperäisesti Forsiuksen pääteoksen Physica radikaaliin ajatusmaailmaan.

Näin Hurme:
Forsius laajensi tämänpuoleista tuonpuoleisen tabualueen kustannuksella lähentäen taivaita luonnontieteisiin… Hänen ajattelussaan on jo kaksi kolmasosaa avaruudesta vallattu tieteen tutkimuskentäksi ja vain ylin, `selittämättömien asiain` taivas jätetty Jumalalle…Forsius uskalsi ilmaista, että epävarmuus on sallittua. Hän ymmärsi, että kaikkea tietämisen arvoista ei maailmasta vielä tiedetä. Moni professori Upsalan yliopistossa oli tuolloin täysin päinvastaista mieltä.”

Forsiuksen erikoislaatuisesta elämästä tulee nostaa tutkimusretki Lappiin kuningas Karl IX:n tahdosta 1601−1602. Karl oli haaveillut jopa Kuolanniemimaan ja Petsamon valloittamisesta ja kolmihenkisen retkikunnan tuli kartoittaa tuntemattomia alueita Jäämerelle asti. Forsius oli mukana tähtitieteilijänä ja matemaatikkona ja runoilija Daniel Hjort matemaatikkona. Retkikunnan saavutuksista kerrotaan  Niemessä sivuilla 283−285.

Hurmeen mukaan Forsiuksen tiedetään kirjoittaneen elämänsä aikana kronikan Niemen historiasta. Sen alkuperäinen käsikirjoitus on hävinnyt, mutta osia on löytynyt sitaatteina Johannes Messeniuksen julkaisuista. Katolisen Messeniuksen muistamme Kajaanin linnan vankityrmästä, Topeliuksen kuvaamana Välskärin kertomuksissa.

Virsiä, herjavirsiä, rekilauluja, renttulauluja ja arkkiveisuja

Suomeksi runoiltiin virsiä, käännettiin ja väänneltiin. Yhdestä hengentuotteesta tuli ”bestseller” pienin väliparanteluin liki kolmen vuosisadan ajaksi, vuoteen 1886 asti. Kyseessä on vuonna 1602 ilmestynyt Hemminki Maskulaisen virsikirja, tekijänä Maskun kirkkoherra Hemming Henriksson. Nuorena kuolleen Paraisten papin Matthias Saloniuksen Ilo-Laulua Jexuksesta vuodelta 1690 Hurme luonnehtii ”koko Ruotsin vallan ajan merkittävimmäksi kaunokirjallisuuden suomenkieliseksi teokseksi”.

Suomen kielen kehittäjistä Hurme nostaa esiin myös Paimion papin pojan Henricus Matthiae Florinuksen, joka julkaisi latina−ruotsi−suomi-sanakirjan, uudisti Raamatun käännöksen sekä julkaisi muiden muassa 1620 kappaleen kokoelman talteen kerättyjä sivalluksia. ”Täysin ylivoimainen ansioluettelo 1600-luvun jälkipuoliskon suomen kielen kehitystyössä”, toteaa Hurme. Florinuksen toimittama sananlaskukokoelma on ensimmäisen suomalaisen kansanperinteen painotuote.

Mutta taitavat ITE-taiteilijat kehittivät virsien kilpailijoiksi vallan toisenlaista runoutta. Yksi tällainen ITE-taitaja, rusthollari Kristeri Simonpoika Toikkala joutui 1634 Paimion käräjille ruokottomasta pilkkalaulustaan, jonka kohteena oli Paimion kirkkoherra vaimoineen. Huonostihan hänelle revittelyssä kävi.

Räähkälaulujen esittäjät saattoivat saada rajuja rangaistuksia, sillä kunnia oli ihmisille kovaa pääomaa. Pelotukseksi muille useita herjalaulujen laulajia tuomittiin jopa kuolemaan.  ”Ihmisiä oli vähän, ja yhteisössä jokainen tunsi jokaisen. Häpeä ja pilkkanimi seurasivat hautaan asti. Herjalaulu oli tuhoisa sosiaalinen ase”, Juha Hurme kirjoittaa. Silti pilkkalaulukulttuuri kukoisti ja levisi rahvaan keskuudessa 1600-luvulla.

Kirjallinen arkkiveisukulttuuri alkoi Niemellä niin ikään 1600-luvulla. Hurmeen mukaan arkkilauluja voidaan pitää oman aikansa epävirallisina tiedotusvälineinä. Väki kaipasi sensaatioita, väkivaltaa, pornoa, huumoria ja viihdettä – silloinkin! Arkkikirjallisuus syntyi runoista ja lauluista, jotka julkaistiin erikokoisina painettuina lehtisinä. Mutta missä kummassa ne painettiin? Suomen ensimmäinen yliopisto, Turun kuninkaallinen akatemia perustettiin vuonna 1640 ja sen yhteyteen saatu kirjapaino oli vasta Niemen ensimmäinen.

Varsin viheliäisen kuvan Niemen henkisestä tilasta antavat lukuisat noitavainot kidutuksineen ja elävältä polttoineen – samanaikaisesti, kun Euroopassa vaikuttivat sellaiset kielentaitajat kuten William Shakespeare, John Locke ja John Milton.

”Noitaoikeudenkäyntien kuulustelupöytäkirjat ovat Agricolan epäjumalaluettelon jälkeen seuraavat arvokkaat lähteet, joihin on tallennettu suomenkielisen kansanperinteen loitsuja ja uskomuksia. Suomen kansanrunouden keräys alkoi poltinrautojen ja raippojen ryydittämillä haastattelutekniikoilla!”

Kansanrunoutta talteen

Jos Forsius tutki yhdessä Daniel Hjortin kanssa pohjoisia perukoita 1600-luvun alussa, sinne suuntasi myös ravennalainen pappi Don Francesco Negri kumppaneineen kuusi vuosikymmentä myöhemmin. Negri edusti luterilaisessa Pohjolassa katolisen kirkon yrittämää vastauskonpuhdistusta. Hänen seurueensa kansatieteelliset tulokset arvioidaan aikaansa nähden erinomaisiksi.

Yksi 30-vuotisen sodan omalaatuisimmista seurauksista oli se, että valtakunnankansleri Magnus de la Gardien aloitteesta Schefferus-niminen saksalaismies sai tehtäväkseen tehdä tutkimusmatkan Lappiin.  Hänen erityinen tehtävänsä oli osoittaa siellä asuvat jälkeenjääneiksi tolloiksi. Mutta tuloksena retkestä syntyi ”tutkimuskohdetta kunnioittava, monipuolinen ja hauska teos” Lapponia.

Schefferus oli jututtanut sodankyläläistä pappia Olaus Sirmaa ja tallentanut häneltä kaksi vanhaa laulunsanoitusta, saamen kielellä. Kieli sattui olemaan metsäsaamea, joka kulttuurina tuhottiin parin seuraavan vuosisadan aikana.
”Nämä Sirman sanelemat runot ovat käsittämätöntä kyllä ensimmäiset painetut, niemeläiset kansanrunot. Kiitos viisaan ja sivistyneen saksalaisen!” Hurme riemuitsee.

Annan kirjailija Juha Hurmeen jatkaa viisaita johtopäätöksiään:
”Agricolalla ja hänen seuraavilla Niemen kirjallisuushenkilöillä oli ympärillään maailmanmitassa ainutlaatuinen kulttuuriperintö, mutta ketään ei kahteensataan vuoteen voinut vähemmän kiinnostaa.
Tätä sietää hetken pohtia. Jos Sirman kaltainen kloppi osasi kaksi tämän tason
[näyte Niemessä s. 340−341] tekstiä ulkoa, niitä luultavasti liikkui suullisena perinteenä Sompion Lapissa monin kerroin, ellei monin sadoin kerroin. Mitään muuta ei saatu talteen. Revityn kulttuurin rippeet ohitettiin vielä 1800-luvulla, jolloin Lönnrothin johtama perinteenkeruujoukko oli kiinnostunut vain nelipolvisesta trokeesta ja suomen kielestä. Lapin vääräsääret olivat taas väärässä. Vasta itseoppinut perinteenkerääjä, kuuromykkien veistonopettaja Samuli Paulaharju pelasti kirjoihin 1930-luvun Sompion Lapista sen, mikä pelastettavissa oli. Paulaharjun viime hetkellä tekemät upeat löydöt kielivät aavistamattoman rikkaasta, vuosisatojen takaisesta metsäsaamelaisesta kulttuurista.”

Syntilistamme saamelaisia kohtaan on raskauttava!

Kansanperinnettä tallennettiin siis jo 1600-luvulla, kuten edellä kävi ilmi Paimion papin pojan Florinuksen osalta. Hurme nostaa näistä ”esi-isistä” nimeltä Turun akatemian nuoren opiskelijan Daniel Jusleniuksen, jonka varsinainen arvo on hänen osoittamansa ymmärrys kansanperinnettä kohtaan ja yrityksissä sen tallentamiseen. Skaran piispana toiminut Juslenius sai vanhana ja raihnaisena valmiiksi tärkeimmän elämäntyönsä, suomi−latina−ruotsi-sanakirjan 15 000 hakusanalla.

1700-luvun jälkipuoliskolla tallennustyöhön kävi ponnekkaasti käsiksi Jusleniuksen veljentyttären poika, keräys- ja tutkimusmatkoja tehnyt fennofiili ja tiedemies Henrik Gabriel Porthan, yksi niemeläisen sivistyshistorian merkkihenkilöistä. Hänen latinankielinen väitöskirjasarjansa Dissertato de poësi Fennica oli aikakautensa kansainvälisen tason julkaisu.

Juha Hurme nostaa Niemessä parrasvaloon pääasiassa sellaisia kielen pioneereja, joista emme ole mitään kuulleet. Yksi erikoislaatuisimmista on tarina Viipurin kirjapainon entisestä johtajasta Daniel Medelplanista. Entisestä siksi, että kun Isoviha pyyhki läpi Suomen, hävitys ja tuho olivat kielin kuvaamattomat. Venäläiset panivat Niemen sivistyksen ulkoiset piirteet pirstaksi. Mutta Medelplan kaiversi Pälkäneen papiston kehotuksesta Johannes Gezelius vanhemman aapisen painolaatat tervaleppäpuusta, rakensi puusta painokoneen ja keitti lampaanrasvasta, tärpätistä ja noesta painomusteen. Tällä rakennelmalla hän sai painetuksi noin sata kappaletta vanhoja aapisia, jottei lukutaito katoasi tyystin sodan riepomasta maasta.

Medelplanin aapista ei ole säilynyt ainokaistakaan. Aapinen katosi savuna ilmaan Turun kohtalokkaassa palossa, tasan sata vuotta Medelplanin kuoleman jälkeen 1827.

Niemi jättää meidät fennomanian aamunsarastukseen 1800-luvulle

Juha Hurme päättää massiivisen teoksensa niihin historiallisiin vaiheisiin, joista me niemeläiset jo tiedämme enemmän, ensimmäisten sanomalehtien syntyyn ja kansanrunouden keruun vauhdittumiseen.

Perinteenkeruun tärkeitä esihenkilöitä on monia, paljon ennen Elias Lönnrothia. Yksi monista on Porthanin aikalainen ja työtoveri Kristfrid Ganander, jonka ruotsinkielinen Mythologia Fennica käsitti noin neljä sataa uskonnollista termiä ja parikymmenkertaisesti Agricolan jumalat. Lönnrothin rinnalle nousee monipuolinen 1800-luvun kansatieteilijä, itseään savolaistanut Carl Axel Gottlund, joka lienee esittänyt ensimmäisenä ajatuksen Kalevalasta, suomalaisten muinaisrunojen yhtenäisestä kokonaisuudesta ja joka toisin kuin moni muu tohti kerätä talteen seksuaalista kansanperinnettä.

Ensimmäinen kaunokirjailijamme oli tietenkin Jaakko Juteini, jonka muutamat hienot runot elävät yhä lauluina, tunnetuimpina ehkä ”Täällä Pohjantähden alla” ja ”Älä itke äitini”.

Lukuisa määrä merkittäviä kielen kehittäjiä jääköön mainitsematta. Niemen tasavaltaisen itsenäisyyden kunniaksi lainattakoon lopuksi Turun akatemian dosentin ja kansanrunousmiehen Adolf Iwar Arwidssonin tunnettua aforimia, jonka hän lausui melko tarkalleen kaksi vuosisataa sitten:
”Svenskar äro vi inte längre, ryssar vilja vi inte bli, låt oss alltså bli finnar.”

Romaaniformaatista poiketen Niemi-teoksessa on henkilöhakemisto, joka sisältää noin 490 nimeä. Melkoinen määrä Niemessä on siis sivuhenkilöitä! Kiitos hyödyllisestä hakemistosta, vaikka tätä kirjoittaessani en huomannut siihen turvautua!

Juha Hurme: Niemi. Teos 2017, 440 sivua.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus, Löydöt Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s