Aino Kallas: Sudenmorsian

Sudenmorsian kertoo myös peitellysti Aino Kallaksen kielletystä rakkaudesta Eino Leinoon. Leino oli Sudenmorsiamen ilmestyessä jo kuollut.

”Koska ehtoo joutui, ja sudet hämärän tullen alkoivat likemmäksi ihmisasumuksia liikuskella, niin että heidän ulvontansa korvan kuuluville ulottui, niin jo Aalokin pirtin kynnykselle kesken askareitansa unohtui kohti korpea tuijottamaan, ja sutten ulvonta kosketti hänen korvaansa niin kuin suloinen soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli.
Mutta miestänsä Priidikiä hän päinvastoin rukoili laittamaan uudet lujat luukut navettaan ja vielä niihin rautakangenkin varmemmaksi vakuudeksi, ja hän myös hankkei uuden ja äkäisen pihakoiran. Eikä hän kertaakaan tänä keväänä päästänyt paimenta karjan kanssa kotilaidunta kauemmaksi, vaikka tosin sudella suven tullen oli muutakin riistaa ravinnoksi kuin raavaskarjaa…”

Aino Kallaksen Surmaava Eros -trilogian kolmas teos, ”Sudenmorsian, Hiidenmaalainen tarina” – ”Barbara von Tisenhusenin” ja ”Reigin papin” jälkeen − ilmestyi vuonna 1928. Kallas itse piti romaaniaan hyvin omaelämänkerrallisena, tietää Aino Kallaksen elämänkerran kirjoittaja Silja Vuorikuru teoksessaan Maailman sydämessä. Hänen mukaansa Sudenmorsian oli Kallakselle hänen teoksistaan omakohtaisin ja samastuttavin, jopa suuremmassa määrin kuin oman lapsuuden kuvaus Katinka Rabe.

Tarinaa onkin luettu Aino Kallaksen ja Eino Leinon kielletyn rakkauden vertauskuvana. Metsässä ja suolla utuisena juhannusyönä samoileva Aalo kohtaa susilauman, muuttuu itse villissä hurmiossa laukkaavaksi sudeksi ja löytää pääsudesta kumppaninsa. Myöhemmin samana yönä susien hajaannuttua tahoilleen Aalo, lempeä, arka ja siveä nuori puoliso ja perheenäiti, jää kahden pääsuden kanssa, joka muuttuu Metsän Hengeksi, Diabolus Sylvarumiksi. Aalo on ”himoja täynnä”.

”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylenpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän välillänsä, niin että he toinen toisiinsa sulivat, niin kuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään pysty enää toista toisesta erottaa.
Ja hän hajautui korpikuusien huminaksi, pusertui kultaisena pihkana hongan punaisesta kyljestä, katosi rahkasammalen viheriäksi kosteudeksi, sillä hän oli Diabolus sylvarum`in oma ja Saatanan saalis.”

Noituuden historia Euroopassa on vuosisatoja pitkä ja uhrien, lähes aina naisten, kohtalo oli hirveä. Virossa viimeisen noidaksi tuomitun mestaus tapahtui vuonna 1799, puolitoista vuosisataa Aalon kolkkoa kohtaloa myöhemmin. Myytti ihmissusista, libahunteista, oli elänyt Virossa elinvoimaisena siksi, että muutama sata vuotta sitten metsäisillä seuduilla susi oli yleinen petoeläin. Vaarallisuutensa vuoksi se samaistettiin Paholaiseen.

Sudet aiheuttivat köyhälle väestölle raskaita taloudellisia menetyksiä. Vastoinkäymiset ja onnettomuudet saivat tietämättömässä ja taikauskoisessa rahvaassa selityksen noituudesta. Oli vastustamaton sosiaalinen paine löytää syyllinen ja tunnistaa uhriksi valikoituneessa noidan tunnusmerkit, jotka soveltuivat todisteiksi.

Aalolla, Suuremõisan kartanon metsävahdin Priidikin mallikelpoisen ihanalla nuorella vaimolla oli toisen rinnan alapuolella syntymäluomi. Hänellä oli myös epäilyttävä taipumus vetäytyä luontoon, metsään ja soille. Kun Haavasuon krouvarilta susi vie uuhen, tämä suuntaa syytöksen suoraan vasemman jalkansa loukanneeseen Aaloon. Krouvari kun oli ehtinyt ampua sutta ja nähnyt sen pakenevan ontuen metsän kätköihin. Aalo on krouvarin silmissä libahunt. Epäily tarttuu myös Priidikiin, jonka väkivaltaa Aalo joutuu pian pakenemaan korpeen.

Niin oli nyt Aalo elikkä Sudenmorsian henkipatto ja kirkon kironalainen, niin että itse kukin taisi ajaa häntä takaa ja ilman rangaistusta hänet ampua, missä ikinä hänet tavoittaisi elikkä myös loukkuun elikkä paulaan pyydystää niin kuin metsänpedon, sillä hän oli sekä lain että kirkon suojaa vailla.

Aino Kallaksen hiidenmaalainen kertomus on julmuudessaan hyinen. Kun henkihieverissä, vaaterääsyissä ja iho paiseita täynnä oleva olento ilmaantuu talven yli elossa sinnitelleenä pihapiiriin synnytyspoltoissaan, hänen kohtalonsa on sinetöity. Hän synnyttää yksin saunassa. Kun kylän väki kuulee Aalon paluusta, se ottaa teilausvimmassaan oikeuden käsiinsä, junttaa saunan oven kiinni ja sytyttää saunan palamaan. Kun palo on lopulta ohi, Aalo on vastasyntyneen vauvansa kanssa palanut jäännöksettömäksi. Tähteenä raunioilla ovat vain nokiset kiuaskivet.

”Homo homini lubus ” (Ihminen on ihmiselle susi.), toteaa Aino Kallas.

Aino Kallas imi ahnaasti itseensä vanhoja virolaisia kertomuksia ja myyttisiä tarinoita ja hyödynsi niitä läpi kirjallisen tuotantonsa. Monesti saman historiallisesti dramaattisen kertomuksen parissa työskenteli useampi virolaiskirjailija. Ihmissusi/ libahunt-aihe oli Kallakselle jo varhain tuttu. Vuonna 1916 hän oli kääntänyt August Kitzbergin novelliin Libahunt perustuvan samannimisen näytelmän. Toinen esikuva oli Sudenmorsianta kahta vuotta aiemmin ilmestynyt August Gailitin novelli Libahunt.

Mutta Aino Kallas ei ollut kopioija. Hänen kertomuksensa olivat erilaisia, jäljittelemättömiä ja uniikkeja.

Sudenmorsiamen keskeisin lause on tuo Homo homini lubus. Aino Kallas joutui  kahdella Yhdysvaltain matkallaan 1925 ja 1926 näkemään mustaan väestöön kohdistuvan rotusyrjinnän. Syiksi hän tunnisti erilaisuuden herättämät pelot. Vuoteen 1650 sijoittunut noitamyytti muuttui ajankuvaksi.

Olen elämäni mitassa lukenut Aino Kallaksen Sudenmorsiamen useita kertoja ja joka kerta se herättää syvän myötätunnon sekä kiukun ihmisen sokeaa taikauskoa ja julmuutta kohtaan. Miksi edes Priidik ei tuntenut sääliä? Tunnontuskia hän sai, mutta liian myöhään.

Kallas kuvaa Aalon kohtalon 17. vuosisadan ihmisten ymmärryskyvyn kautta, mutta lukija on 20. tai 21. vuosisadan lapsi. Siinä on tarina mahti.

Kaikkein väkevimmäksi elämykseksi minulle on jäänyt Tampereen Työväen Teatterin Sudenmorsiamen tanssiproduktio vuonna 2011. Siinä tarina kerrottiin rajun tanssin keinoin. Teatteriesityksistäkin se on tärisyttävimpiä kokemuksiani. Kävellessäni teatterista Helsingin junalle halusin huutaa ääneen: ”Ihmiset, menkää ihmeessä katsomaan.” En huutanut.  Satuin nimittäin näkemään Tiina Puumalaisen ohjaaman Sudenmorsiamen viimeisen esityksen ja kaiken lisäksi uskomattomalla tuurilla olin saanut siihen vihoviimeisen myynnissä olleen lipun.

http://www15.uta.fi/yky/arkisto/historia/noitanetti/ajat.html

Aino Kallas: Sudenmorsian. Hiidenmaalainen tarina. Otava, 141 sivua.

Mainokset
Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s