Lauantaina Helsingin kirjamessuilla

Rosa Liksomin Everstinna on saanut haltioituneet arviot. Osuin paikalle ja vilkas kirjailija kutsui yhteiskuvaan italian kielelle kääntäjänsä kanssa. 🙂

Poden messuähkyä, itse aiheutettua. Ei hätää, sunnuntaina istun jo lentokoneessa matkalla kesänrippeille matkalukemisenani pehmytkantinen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni  5. kirja. Hiljaa siinä hyvää tulee!

Helsingin kirjamessujen seitsentoistavuotisessa historiassa tunnettaneen lavatapahtumien yleisöhuiput. Taisin olla todistamatta sellaista ja tämänvuotisten messujen vetovoimaisinta tilaisuutta. Puhuttiin runoudesta. Aiheena Aleksis Kivi -lavalla oli Jenny Haukion kokoama ja kriitikoiden kiittämä kokoelma Katso pohjoista taivasta ja esiintyjänä luonnollisesti suurteoksen kokoaja itse yhdessä Anja Salokanteleen ja Vilja-Tuulia Huotarisen kanssa. Naisvaltaista ihmismassaa riitti 180 asteen kaaressa niin kauaksi, kuin mikrofonien ääni kantoi.

Ihmisiä kertyi massoittain kuulemaan ja näkemään Jenny Haukiota.

Jenny Haukion nimi kokosi väkeä 180 asteen paksussa kaaressa.

Myöhemmin äimistelin messukeskuksessa noin sadan metrin jonoa, kolme neljä ihmistä aina rinnatusten. Mihin kummaan täällä näin jonotetaan? Otavan osastolle saamaan Jenny Haukion omistuskirjoitus omaan runokirjaan!

367 runoa sisältävän teoksen tarkoitus on kokoajansa mukaan luoda kuva itsenäisestä Suomesta ja kauempaa, ”tarina meistä ja kollektiivisista muistoista”, muttei olla kirjallisuustieteellinen läpileikkaus suomalaiseen runouteen. Kronologisuus on väljä, minkä ansiosta runot keskustelevat keskenään. Kokoaja kertoi monen merkittävänkin runoilijan jääneen ulkopuolelle ja mukana olevan toisaalta sellaisia, joita ei ole pidetty itseoikeutetusti antologioihin päätyvinä.

Vuoden 2017 kirjailijoita

Lauantaipäiväni aikana tapasin isohkon joukon vuonna 2017 julkaisseita suomalaisia kirjailijoita. Sain kuulla pienen tuokion Tammen ja WSOY:n kirjailijoita, Heikki Valkamaa, Marianna Kurttoa, Roope Sarvilinnaa, Joonas Konstigia, Aki Yrjänää ja Tuomas Kyröä.

Heikki Valkama on julkaissut dekkarin Pallokala, joka käsittelee rikosta ja japanilaista ruokakulttuuria. Kirjailija sanoi syöneensä itse myrkyllistä pallokalaa, jonka valmistamiseen kokeilta vaaditaan kolmen vuoden koulutus. Hän kertoi annosta poskeen pistäessään mielessä käväisseen mahdollinen elämään tympääntynyt kokki, joka päättäisi viedä enemmänkin sakkia mukanaan rajan yli.

Roope Sarvilinna, Marianna Kurtto ja Joonas Konstig kertoivat kirjoistaan.

Marianna Kurtto on sijoittanut tarinansa Tristania Atlantin valtameren keskelle tulivuoriselle saarelle. Kirjan keskeinen teemat ovat välimatkat, koti, kaipaus ja syyllisyys. Roope Sarvilinnan toisen romaanin Osuma taustalla on Bosnian sota. Enempää kirjasta en vielä tiedä. Sarvilinnan esikoisesta Kateissa pidin kovasti. Kirjailija on ammatiltaan ortopedi ja kirurgi.

Joonas Konstigin teos Vuosi herrasmiehenä perustuu omakohtaiseen herrasmiehistymiseen, jolle sysäyksen antoi oma melskaava ja rääkyvä pikkuskidi. Sitä käytöstä katsoessaan Konstig näki itsensä. Käytöstapojen muuttuessa suurin muutos tapahtui hänen kokemuksensa mukaan pään sisällä. Muuttui suhtautuminen naisiin. ”Hyvät käytöstavat on miehen keino ohjelmoida ottamaan nainen huomioon muulloinkin kuin rakastumisen aikaan. Se pelasti minun avioliittoni”, kirjailija tunnusti.

Tuomas Kyrö

Tuomas Kyrön tuorein on Mielensä pahoittajan Suomi, joka sijoittuu 85-vuotiaan vanhuksen ja tämän pojantyttären suhteeseen. Mutta tuottelias Kyrö on kirjoittanut samanaikaisesti myös Mielensä pahoittajan olympiamatkakirjan, joka ilmestyy samanaikaisesti Suomessa ja Etelä-Koreassa.
”Ukkeli on universaali hahmo, jollaisia on muissakin kulttuureissa. Jos meillä on sadassa vuodessa siirrytty ryminällä soilta sushibaariin, Koreassa on noustu lyhyemmässä ajassa riisipelloilta it-eksperteiksi. Mielensä pahoittaja pahoittaa mielensä pienissä asioissa mielensä pahoittamisista ja hänellä on aina tarjolla myös ratkaisu”, Kyrö kertoi hahmostaan.

Kuuntelin dramaturgi, kirjailija Marjo Niemen haastattelua hänen erikoislaatuisesta teoksestaan Kaikkien menetysten äiti (Teos). Se on monologimuotoinen, lapseksi taantuvan aikuisen naisen puhetta kuolleen äitinsä ruumiille kuvitteellisella näyttämöllä. Punaisena lankana on häpeä, joka Niemen mukaan on meissä hyvin alkuperäistä. Se syntyy vauvassa ennen muistia ja kieltä. Häpeän kokemus tulee katkenneista kontakteista, kun vauva ei saa yhteyttä äitinsä silmiin. Marjo Niemi kuvasi aihetta hyvin henkilökohtaiseksi, vaikka kirja ei ole autofiktio. Kirjan lukemisen on kerrottu aiheuttaneen fyysisiä reaktioita.

Juha Hurme

Päivän hauskin kirjailijatapaaminen oli kuunnella Juha Hurmetta, jota haastatteli teoksen Niemi johdosta Teemu Keskisalo. Taiteilijalla ja tiedemiehellä natsasi hyvin yhteen ja sanailu oli verbaalista ilotulitusta. Niemellä Hurme tarkoittaa maakaistaa, jolla Suomi sijaitsee. Suomi on Hurmeen katsannossa sanana läpeensä kulunut ja ylikäytetty. Teos Niemi on laaja läpileikkaus historian takamailta nykypäivään, ja kyytiin Hurmeen kerronnassa pääsee koko joukko suurmiehiä, jotka historiamme on unohtanut. Tällaisia ovat muiden muassa 1700-luvulta pälkäneläinen kirjapainon rakentaja Daniel Medelplan sekä 1800-luvun alkupuoliskolta Suomen kansallisen muistin pelastaja Matti Pohto. Mutta heistä enemmän, jahka luen teoksen.

Nuori Aleksis 2017 on Hanna Karppinen.

Perinteiseen tapaan Suomen lukiolaiset jakoivat Nuori Aleksis -palkinnon. Sen sai Hanna Karppinen kirjastaan Kirja jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti). Valinnan perusteluissa teoksen koettiin inspiroivan omasta kirjoittamisesta haaveilevia nuoria ja teoksen vetoavan lukijoihin fantasiallaan, henkilöhahmoillaan ja kirjan ulkonäöllä. Hanna Karppinen on itse ollut lukiolaisena jakamassa samaista palkintoa.

Pitkän messupäivän päätteeksi bloggarit saimme johdatuksen Teoksen kirjailijoiden Juhani Känkäsen, Maria Peuran, Mikko Rimmisen, Heikki Reivilän, Jarkko Volasen sekä Juha Hurmeen ja Marjo Niemen tämän vuoden teoksiin. Känkänen on kirjoittanut lapsille Hyvältä näyttää, Apo Apponen! Maria Peura on julkaissut vaihteeksi novelleja nimellä Tunkeilija. Rimminen kertoi menneensä kielellä leikittelyssään varsin pitkälle romaanissaan Maailman luonnollisin asia. Reivilän Onnettomat Roomassa haluavat kuulua edes johonkin porukkaan ja rooliin. Jarkko Volasen esikoinen Hiekankantajat sijoittuu saaristomerelle ja sisältää paljon luonnon monimuotoisuuden kuvausta.

Eino Leino -lavan lauantaiuskolliset

Ne, keitä kiinnostaa Suomen lähihistoria ja etenkin sotavuodet, saivat liki täyden päivän kattauksen Eino Leinon lavalta. Enin osa sinne tulleista pysyi paikallaan, ehkä välillä vessassa tai kahvilla käyden, mutta paikkansa merkaten. Hyvin siellä viihdyin minäkin.

Uutta tietoa Pohjois-Koreasta siellä vuosia työskennelleen silmin

Ensimmäinen kattaus käsitti kokemuksia Pohjois-Koreasta. Markku Toimela on vuosikymmenet tehnyt erilaisia valtion projekteja Aasiassa, ensin Bangladeshissa, sitten kommunistisessa Mongoliassa ja nyt 31 työmatkan verran Pohjois-Koreassa. Siitä hän on kirjoittanut kirjan Salakahvila Pohjois-Koreassa (Duocedem). Elämä on vienyt paikkoihin, joihin turisteilla ei ole asiaa, syvälle maaseudulle, sairaaloihin ja saunoihin.

”Pääkaupunkiin on panostettu valtavasti ja tekniikka on huipussaan. Tosin kaupungin laitaosissa vesi haetaan kantamalla myös kerrostaloissa. Polttoainepula on valtava ja sähköä säännöstellään. Sähkökatkot kestävät tunteja, usein jopa useita päiviä. Korvikkeena on valopetroli. Maa käyttää energianaan hiili- ja vesivoimaa ja hiili on suurin vientituote. Maa ei riitä tuottamaan ruokaa tarpeeksi ja jos vienti ei vedä, ei saada ulkomaanvaluuttaa. Maaseudulla kyntötyöt tehdään härjillä. Harvat traktorit ovat mallia, jotka eivät vanhene koskaan.”

Toimela on tullut tutuksi korealaisen häpeäkulttuurin kanssa. Nolaaminen on pahinta, mitä voi aiheuttaa toiselle. Käytännössä vaikeita tilanteita on tullut tiukoissa herrojen ja työläisten rajanvedoissa. Käsistään osaavana asentajana Toimelan kun on ollut vaikea kravatti kaulassa puuttua asennustyöhön roolia työntekijäksi vaihtamalla.

”Aivoni ovat länsimaiset ja ajattelu on pystyttävä sinne mennessä muuttamaan pohjoiskorealaiseksi. Kulttuurin tuntemus on välttämätöntä ja senkin jälkeen on pidettävä 720 aistia päällä. Diplomatia tarkoittaa sitä, että kaveri pärjää,”

Ydinaseuhitteluun Toimela vastasi Pohjois-Korean yhteistyöhalukkuudella lännen kanssa. ”Lännen osaamista tarvitaan. Pohjois-Korea on maailman turvallisin maa. Valvonnan alla olemista joko kestää tai sitten ei.”

Viina, hermot ja rangaistukset 1918−1945

Lasse Laaksonen sai haastattelijakseen puolustusministerimme. Hän korvasi ohjelmassa kerrotun Anna Kortelaisen.

Lasse Laaksonen on julkaissut tieteellisen tutkimuksen sotilasjohtomme ”henkilökohtaisista ongelmista”. Teoksen Viina, hermot ja rangaistukset 1918−1945 johdosta tutkijaa haastatteli puolustusministeri Jussi Niinistö. Hän oli päivän toinen sininen messuilla, sillä Sampo Terho oli keskustelemassa toisaalla taiteilijain tulevaisuudesta.

Laaksosen uusin tutkimus juontaa aiemmasta väitöskirjasta, joka käsitteli sodanjohdon henkilösuhteita, eripuraa ja arvovaltaa. Viina toi ristiriitoja, kun yksi upseeri oli raitis ja toinen joi paljon. Näitä henkilöpareja Niinistö nosti muutamia. Mannerheim itse joi päivittäin ja hän käytti pöytätapoja valtansa välineinä. Mannerheim ei noudattanut tiukasti linjajohtamista, vaan pärstäkerroin vaikutti suhteessa alaisten alkoholinkäyttöön.

Stalinin arkistojen avauduttua

Kun Venäjän Neuvostoliiton aikainen presidentinarkisto avautui suomalaistutkijoille, tiedemiehet Ohto Manninen, Timo Vihavainen ja Kimmo Rentola pääsivät käsiksi Suomea koskevasta 20 mapista 18 mappiin. Löytyneen uuden tiedon perustalta syntyi syksyllä ilmestynyt teos Varjo Suomen yllä – Stalinin salaiset kansiot (Docendo). Messuilla paikalla olleiden Mannisen ja Vihavaisen mukaan Lapuan liike otettiin rajan itäpuolella suurella vakavuudella. Syynä oli pakkokollektivisoinnin aiheuttanut kasvanut tyytymättömyys ja koettu sodan vaara.

Arkistojen mukaan Stalin puuttui varsin yksityiskohtaisesti rintamien tapahtumiin ja Suomen rintamalta kymmenkunta korkeaa upseeria teloitettiin. Neuvostoliitto ei Vihavaisen mukaan ollut kiinnostunut Petsamon nikkelistä vielä 1930-luvulla. Kiinnostus muuttui, kun Saksa halusi nikkeliä sieltä. Kiperämpi oli Ahvenanmaan asema, sillä Kuusisen nukkehallitus julisti Ahvenanmaan neutraliteetin tulleen valkoisten toimesta kumotuksi ja Neuvostoliitto alkoi pommittaa Ahvenanmaata. Vuosina 1942−1943 on ollut epävirallisia rauhankontakteja, joiden järjestelijäksi ilmenee Boris Jartsev, Suomen puolelta Kilpi ja kenties Tanner. Aleksandra Kollontai olisi tuolloin ehdottanut Ahvenanmaan pohjoisimpien saarien saantia.

Konkreettisesti mapeista löytyi tiedot siitä, miten Emil Skogin pyynnöstä Neuvostoliitto antoi 100 miljoonaa markkaa SDP:n hajottamiseksi. Vihavaisen mukaan Urho Kekkosen asema ei ollut kovin vahva aluksi, mutta Kekkonen oli itse aktiivinen. Molotovia suunniteltiin Suomeen suurlähettilääksi, mutta sen Suomi onnistui estää. Vihavainen vertasi Neuvostoliittoa ja Suomea Tomiin ja Jerryyn, missä hiiri pitää kissaa pilkkanaan.

Tiedot tippuivat sirpaleina. Vihavainen totesi valmisteluasiakirjojen puuttuvan edelleen eli paljastuneet olivat päätösasiakirjoja. Valmisteluasiakirjat avaisivat kuitenkin kantojen muotoutumista ja syiden taustoja syvemmälle.

Suomalaisnaiset sisällissodassa

Tuomas Hopun Sisällissodan naiskaartit (Gummerus) ja Tiina Lintusen Punaisten naisten tiet (Otava) selvittävät aseisiin tarttuneiden naisten kohtaloa ja elämää.

Tutkijat Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen valottivat punaisten naisten roolia sisällissodassamme. Hoppu on tutkinut naiskaarteja, joissa oli aseissa noin 2500 naista. Lintunen on rajannut tutkimuksensa Porin seudun naisiin, mutta seurannut näiden noin 300 naisten elämää koko elämän mitassa.

Lintusen mukaan vanhemmat punanaiset saivat punakaartissa palkallisia huoltotöitä, joita ei riittänyt nuorille. Siksi he innon siivittäminä tarttuivat aseisiin. Naiset olivat 14−20-vuotiaita, työväenliikkeessä kasvaneita. Tutkimusaineisto oli pääosin viranomaisasiakirjoja, mutta myös kirjeitä ja työväenyhdistysten tuottamaa. Päiväkirjan kirjoittaminen oli pikemminkin valkoisten ominaisuus.

Osa rintamalla olleista naisista vaikenivat kokemuksistaan täysin. Esimerkiksi omat lapset eivät juuri tienneet äitiensä menneisyydestä. Osa naisista katui, osa oli katkeroitunut. Hopun mukaan valkoiset suhtautuivat rintamalla olleisiin punaisiin naisiin erittäin kielteisesti. Heidät leimattiin katulutkiksi. Lintusen haastattelemista naisista kolmannes oli vapautettu kaikista syytteistä, kymmenen prosenttia sai ehdottoman vankeustuomion ja loput ehdollisen. Kolmannes naisista oli myöhemmin naimisissa ja äitejä. Useimmat elättivät itsensä tehdastyöläisinä, palvelijoina ja käsityöläisinä.

Lasten ristiretki

Käsivarren sota kertoo lasten ristiretkestä, missä meillä on ollut tiedon musta aukko.

Tutkija Mika Kulju on avannut tuoreella kirjallaan Käsivarren sota, Lasten ristiretki 1944−1945 (Gummerus) meillä heikosti tunnettua noin 600 nuorukaisen passittamista häätämään saksalaiset pois Lapista. Pojat olivat vasta 19−25-vuotiaita ja heitä vastassa oli tuolloin Lapissa 220 000 saksalaista sotilasta. Suurin osa heistä taisteli Petsamossa.

”Neuvostoliiton vaatimuksen tarkoitusperänä saksalaisten karkottamisessa oli estää näin saksalaisten lisäjoukkojen pääsy Petsamoon. Petsamon suuressa taistelussa iski yhteen 180 000 miestä. Kun lisävoimien sitomistavoite ei onnistunut, Lapin sota ei enää kiinnostanut Neuvostoliittoa”, Kulju muotoili.

Viimeiset saksalaiset poistuivat käsivarresta 25.−26. huhtikuuta 1945 välisenä yönä.  ”Kun Saksa antautui, Norjassa oli saksalaisia täysissä aseissa”, Mika Kulju muistutti.

Lasi kuohuviiniä kirjamessujen ja kirjailijoiden kunniaksi. Lasin takaa kuultavat Heikki Reivilän, Marjo Niemen ja Mikko Rimmisen hahmot.

Ensi vuonna 1900-luvun suomalaisten poliitikkojen ja merkkihenkilöiden elämänkertoja ja sotiimme liittyviä tutkimuksia tuskin ilmestyy sellaisena tulvana, kuin nyt itsenäisyyden juhlavuonna. Helpotus, vaikka kaikki tuo kiinnostaakin itseäni suuresti.

Messuilla jaetaan lukuisa kunnianosoituksia. Vasta aamulla sain kuulla, että Kiitos kirjasta -palkinnon sai Ylen kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen. Vuosikymmenien mittaisen elämäntyönsä kirjallisuuden edistäjänä ja tunnetuksitekijänä sekä upean Kirjojen Suomi -sarjan toteuttajana hän on osoittanut olevansa ansioiltaan ylivertainen. Mitä sydämellisimmät onnittelut hänelle!

Mutta onneksi näin massiivisia tapahtumia on vain kerran vuodessa.  Voimille otti! Nyt otan iisisti ja alan lukea.

Kategoria(t): Ajankohtaista, Kaunokirjallisuus, Tietokirjallisuus Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s