Torstaina Helsingin kirjamessuilla

Nyt ne taas alkoivat, jokavuotiset Helsingin kirjamessut! Kasvonsa uudistaneena siten, että teemana on suomalainen kirjallisuus. 100 vuotta valtiollista itsenäisyyttä näkyy ennen muuta lavatapahtumien teemoissa.

Juhani Salokannelta kuuntelin pitkän torstaipäiväni päätteeksi. Anton Hansen Tammsaaren romaanisarjan Totuus ja oikeus suomentanut Salokannel on nyt julkaissut teoksen Nuoren Viron omatunto, Kansalliskirjailija A.H. Tammsaare (Vastapaino).

Vuosia kestänyt kiihkoni on taittunut. Enää en ravaa näyttelyosastolta toiselle, juoksuta sormiani kirjojen laminaattipinnoilla tai sukkuloi ihmisten lomassa tilaisuudesta toiseen. Olen ruksannut etukäteen kiinnostavimmat lavatapahtumat. Niitä kertyy liian paljon, päällekkäin. Torstain lavatapahtumia oli rätinkini mukaan 264. Kuuntelin niistä kymmenen. Tässä kerron joistakin, hieman.

Marjut Paulaharju ja Elise Tarkoma ovat koonneet Hietaniemen hautausmaalta viimeisen leposijansa saaneista kirjailijoista teoksen nimeltä Kirjailijoiden Hietaniemi, kulttuurikävelijäin opas (Avain). Vaikka omistan seikkaperäisen, Voitto Viron kokoaman Hietaniemi-oppaan, taidan hankkia tämänkin. Tekijät nostavat siinä esiin monia unohduksiin vaipuneita kirjailijoita elämäntarinoineen. Yhdeksi sellaiseksi he mainitsevat minulle vielä vieraan Selma Anttilan.

Vuosi 1917 ajan ihmisten silmin

Teemu Keskisarja kirjoitti nimmareita kuulijoiden teoksiin.

Yhden, kapeamman näkökulman kirjallisuudenhistoriaamme tarjoaa Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman teos 1917 – Suomen ihmisten vuosi (WSOY). Teos valottaa vuotta 1917 tuon ajan ihmisten silmin poliittisista ja yhteiskunnallisista, taloudellisista ja kulttuurisista näkökulmista.

Kai Häggmanin mukaan tuon ajan merkittävimmät kirjailijat olivat porvarillisia. Heistä rintamalle lähtivät  ainakin Eino Railo, Kyösti Vilkuna, Juhani Siljo ja Ilmari Kianto. Valkoisia olivat niin ikään Juhani Aho, Eino Leino ja Veikko Antero Koskenniemi. Häggmanin mukaan 10−15 kirjailijaa oli aseissa tai käytti kynäänsä valkoisten puolella, 20−30 muuta kirjailijaa otti kantaa, puolesta tai vastaan.

”Sen ajan kirjailijat olivat myös keskeisiä lehtimiehiä, samalla siis poliittisia äänitorvia. Kirjailijat hoitivat myös sisällissodan jälkipyykin, ensisijassa Juhani Aho sekä F. E. Sillanpää romaanillaan Hurskas kurjuus.”

Herrat kävivät lyhyen keskustelun siitä, onko 6. joulukuuta oikea itsenäisyyspäivä ja mikä olisi voinut olla vaihtoehto. Teemu Keskisarjan mukaan itsenäistymisprosessi vyörähti tositoimeksi bolševikkien vallankumouksesta, ”mutta sitä päivää tuskin halutaan meillä juhlia”. ”Venäjään kuulumisen viimeinen niitti oli bolševikkien vallankaappaus.” Keskisarjan mukaan itsenäistymisen teki mahdolliseksi 1800-luvun lopun taloudellinen ja kulttuurinen vaurastuminen. Siinä suuri ansio oli fennomaaneilla.

Yksimielisyys kirjoittajien kesken vallitsi siinä, että Suomi oli itsenäistymiseen valmis. Sen edellytyksiä olivat Venäjän imperiumin hajoaminen sekä ensimmäinen maailmansota. Siinä rytäkässä syntyi joukko muitakin pikkuvaltioita, jotka selvisivät seuraavina vuosikymmeninä huonohkosti, kun sen sijaan ”Suomi pysyi raiteillaan”.

Kirjoittajien mukaan viimeisen plokin itsenäistymisessä muodosti suurteollisuus ja liike-elämä. Syynä olivat taloudelliset realiteetit. Suomen viennistä 90 prosenttia oli mennyt Venäjälle ja venäläinen vilja elätti suomalaisia. Venäjän vallan vaihtumisen seurauksena vienti katkesi.

Kannattiko idän kauppa?

Pekka Sutela ja Jyrki Koulumies keskustelijoina olivat kaksi kokenutta ja kaikenlaista nähnyttä konkaria.

Ei edes kokenut taloustieteilijä ja Venäjä-tuntija Pekka Sutela anna ehdotonta vastausta siihen, kannattiko Suomen kahdenkeskinen idänkauppa Neuvostoliiton kanssa vai ei. Hän on kirjoittanut yhdessä Inkeri Hirvensalon kanssa teoksen Rahat pois bolševikeilta, Suomen kauppa Neuvostoliiton kanssa (Siltala). Hän kertoi aiemmin vastanneensa kysymykseen vastakysymyksellä: Mikä olisi ollut vaihtoehto?

”Suomalaisyritysten kustannuslaskelmat eivät tuolloin olleet hääppöisellä tasolla. Mutta Suomi myi myös länsimarkkinoilla, joten sillä oli olemassa hintakontrolli toisin kuin Suomen idänkauppaa vähätelleellä Unkarilla, joka tuskin pystyi itse päättämään edes sitä, mitä se Neuvostoliittoon vei.”

Sutela luonnehti idänkauppaa osin improvisoinniksi. Hänen mukaansa kunnon selvitystä tarvittaisiin Kostamuksen rakennusprojektista, siinä kun neuvottelut keskivät 7−8 vuotta ja niinä vuosina Suomen inflaatio oli noin 20 prosenttia. Neuvostoliitto ilmoitti, ettei se halua maksaa Suomen inflaatioita.

”Kannattaisi selvittää perinpohjaisesti. Toinen selvitystä kaipaava on se, mitä tapahtui idänkaupan loputtua. Sitä koskevat materiaalit ovat suurelta osin hyödyntämättä”, totesi Sutelan keskustelukumppani, Moskovan pitkäaikainen Ylen kirjeenvaihtaja Jyrki Koulumies, joka kertoi haastatelleensa 2000-luvulla vuorineuvoksia ja tallentaneensa aineiston Kansallisarkistoon.

Todettiin siis, että kokonaistase idänkaupan kannattavuudesta puuttuu edelleen. Ajatuksia siitä irrottautumiseksi esitettiin jo 1950-luvulta lähtien. Esimerkiksi pankkimies Mauno Koivisto piti kaupan järjestelyjä 1960-luvulla tilapäisinä.

Koiviston idänsuhteet tiedettyä laajemmat

Tutkija Juho Ovaska teki analyysiä löydöksistään teoksessaan Mauno Koiviston idänkortti.

Tutkija Juho Ovaska muokkasi Mauno Koivistoa käsitelleen tieteellisen työnsä lyhyessä ajassa populaarin kirjan muotoon. Kirja julkistettiin torstaina nimellä Mauno Koiviston idänkortti, Sotamiehestä presidentiksi (Otava).  Ovaska muistutti siitä, että vaikka kirja on varsin elämänkerrallinen, se ei ole elämänkerta eikä edes poliittinen elämänkerta.

Hänen mukaansa kaukopartiomies Koivisto kääntyi vahvassa Neuvostoliiton ja kommunismin vastaisessa kannassaan 1950-luvun lopulla sopeutuen realiteetteihin toisin kuin puolueensa SDP.  Hän alkoi opiskella 1950-luvulla venäjän kieltä ja matkusti ensimmäisen kerran Neuvostoliittoon 1960-luvun alussa.  Hän pääsi sinne, toisin kuin Väinö Leskinen ja Raafael Paasio.  Ajattelun avautumiseen ja uudelleen arviointiin vaikuttivat sosiaaliset suhteet, kun hän tapasi vastapuolelta itsensä kanssa samantyyppisiä ihmisiä.

Paikalla olleen Koiviston läheisen ystävän Seppo Lindblomin mukaan ratkaisevassa osassa oli Koiviston väitöskirja vuonna 1956, jota tehdessään Koivisto oli tutkija. Se muutti ajattelutapaa eli Koivisto pyrki analyyttisesti ymmärtämään Neuvostoliittoa. Yöpakkashallituskriisin seurauksena hän tosin kirjoitti Ovaskan mukaan marraskuussa 1958 Ylioppilaslehden kirjoituksessaan, että Suomen tulee määritellä Suomen sisäiset asiat ja menettelytavat, jos niihin ulkopuolelta puututaan. Siihen hän ei ottanut kantaa, mitkä ne rajat olisivat olleet.

Ovaska toi esiin sen, miten pankkimiehenä Koiviston ei tarvinnut tehdä päivänpolitiikkaa idänkortilla eikä hänellä ollut SDP:ssä virallista asemaa. Ovaska kertoi tulleensa siihen päätelmään, että Kekkosen sairastuttua Koivisto oli Neuvostoliitolle mieluisin vaihtoehto Suomen presidentiksi.

Missä poliittinen valta Suomessa?

Mari K. Niemi ja Ilkka Ruostetsaari pohtivat, missä on valta nyky-Suomessa.

Poliittisesta vallasta nyky-Suomessa keskustelivat erikoistutkija Mari K. Niemi ja valtio-opin professori Ilkka Ruostetsaari. Kaksikko on yhdessä Tapio Raunion kanssa toimittanut teoksen Poliittinen valta Suomessa (Vastapaino).

Ruostetsaari näki suurina muutoslinjoina poliittisen järjestelmän parlamentarisoitumisen presidenttivaltaisesta järjestelmästä eduskuntakeskeiseksi sekä populismin nousun. Populismia hän kuvasi vanhaksi ilmiöksi jo 1800-luvulta ja näki sen syyksi kansalaisten voimattomuudentunteen suhteessa valtaeliittiin.  Uutta on sen sijaan se, että popularismi vaikuttaa kaikkialla yhtä aikaa.

Mari K. Niemen mukaan tapahtuu mallioppimista yli valtiollisten rajojen ja siitä syntyy vahvistuva aalto. Toinen syy popularismin yleistymiseen on kansainvälistyminen ja digitalisoituminen, joiden edessä puolueet ovat reaktioineen hitaita.

”Jos hallituksen ja eduskunnan valta on vahvistunut, toisaalta EU on vienyt niiltä valtaa Brysseliin. Puolueiden sisällä valta keskittyy puoluejohdolle ja puolueorganisaatiot menettävät vaikutustaan. Politiikka on medioitunut ja sen seurauksena puolueet henkilöityvät johtajiinsa”, Ruostetsaari eritteli.

Kansanvallan nähtiin voivan huonosti. Äänestysaktiivisuus on laskenut, puolueiden jäsenmäärät samoin ja poliittinen liikkuvuus on lisääntynyt.  Ihmiset eivät koe voivansa juurikaan vaikuttaa poliittisiin instituutioihin. Niemen mukaan alhainen poliittinen osallistuminen perustuu huono-osaisuuteen.

Kolmoisdraamoja ja avioerojen kipuja

Voiko mies kertoa tunteistaan ajautuessaan avioeroon vai ovatko tunteet monopolisoitu naisille? Lauri Törhönen on kirjoittanut avioerostaan romaanin ja Kaarina Hazard haastatteli häntä.

Ihmisten arjen asioita käsitteli usea seuraamani lavatilaisuus. Elokuvaohjaaja Lauri Törhönen on purkanut toista kymmentä vuotta sitten tapahtuneen avioeronsa fiktiiviseen romaaniin Elämäni banaanin kuorena (Docendo). Kirjassa hän halusi ”selvittää sydämensä”. Tunteet ovat siis aitoja kirjailijan tunteita, muistikuvat hataria koetusta erosta mieleen jääneitä.

”Koin, että tällaiset asiat on varattu vain naisille. Mies jää erossa vaille kaikkea tukea. Ystäväpiiri jakautuu, samoin lapset, rahat, auto. Jää häpeän kokemus epäonnistumisesta.”

Naisten ystävyyksiä Törhönen vertasi noita-akkuuteen, mikä herätti kirjailijan ja häntä haastatelleen Kaarina Hazardin kesken vilkkaan lisäkeskustelun.

Tarinoita pettämisestä ja petetyksi tulemisesta löytyy Sanna Raita-Ahon ja Tuija Sorjasen kirjasta Tarinoita kolmoisdraamoista.

Ihmissuhdeteema jatkui osaltani Sanni Raita-Ahon ja Tuija Sorjasen tilaisuudessa Kolmoisdraamat, missä kirjoittajat kertoivat kirjastaan Toisen kanssa, Tarinoita kolmoisdraamoista (Into). Kirjaan on koottu haastatteluihin perustuvia ihmisten kertomuksia pettämisestä, petetyksi tulemisesta ja toisten naisten/ miesten kertomuksia. Haastateltavansa kirjoittajat tavoittivat somen, neuvoloiden ja joidenkin naistenlehtien kautta.

”Kuvittelimme aloittaessamme, että pettämistapaukset liittyvät vaikkapa pikkujoulussa tai vastaavissa harkinnan pettämisiin, mutta osoittautui, että kaikki olivat isoja ja pitkiä tapahtumasarjoja. Tapahtuman taustalta löytyi yhteyden katkeaminen tai valta-aseman muutos omassa parisuhteessa pitkän ajan kuluessa”, kirjoittajat kertoivat.

Pettäjät tekevät kirjoittajien mukaan tietoisen valinnan, mutta kokevat järkytystä omasta valheellisuudestaan. Valheiden verkko alkaa kutoutua salailusta. Petetty osapuoli ajautuu kriisiin luottamuksen menettämisen vuoksi.

Kirjoittajat pitävät pettämistä edelleen tabuna aiheena:

”Parisuhde näyttäytyy kulttuurissa normatiivisena yhden kumppanuuden suhteena. Tämä ideaali ei kuitenkaan aina ihmissuhteissa kohtaa. Pettämisestä on erittäin vaikeaa toipua. Monissa tarinoissa paistoi yksinäisyys ja puhumattomuus”, kirjoittajat sanoivat.

Ihmisten tarinoiden lisäksi kirjaan on sisällytetty journalistista tietoainesta asiantuntijapuheena.

 Asteittain eläkkeelle jos mahdollista

Miten selvitä eläkepäivistä hengissä? Siitä kertoo viisaantuntuisesti Pekka Järvinen.

Miten selvitä eläkepäivistä hengissä (WSOY) oli teemana samannimisen kirjan kirjoittaneella Pekka Järvisellä. Kuuntelin pienen tuokion. Kirjoittaja suositteli liukuvaa, asteittaista irrottautumista työstä. Hänen mielestään eläkkeelle siirryttäessä tulee muutenkin välttää pikaratkaisuja, kuten nopsaa asunnon ostamista Espanjan aurinkorannalta.

Nykyeläkeläisillä on kuntoa, koulusta ja rahaa enemmän kuin eläkeläisillä keskimäärin koskaan aiemmin. Moni jatkaa oravanpyöräänsä suorittamalla, kuten osoittamalla kuntoaan ja vireyttään.

”Kannattaa ottaa rennommin. Päivätyön loppuessa vapautuu valtavasti psyykkistä energiaa. Siksi tulisi luoda itselle rytmi ja päiväjärjestys”, Järvinen neuvoi.

Virolainen Ilmar Taska kirjoitti Viron muuttamisesta kommunistiseksi Neuvostoliiton osaksi romaanissaan Pobeda 1946 (WSOY). Teos on ilmestynyt suomeksi.

Hänen mukaansa kolmannen isän eläkeläisissä on valtava potentiaali, jota ei osata hyödyntää yhteiskunnassa. Koulutetuissa eläkeläisissä on paljon asiantuntemusta ja osaamista.

”Vanhenemista on verrattu vuorelle kiipeämiseen. Nousu on raskasta, mutta näköalat ylhäällä hienot. Vanhetessa aikakäsitys muuttuu, itsekeskeisyys vähenee, samoin häpeäntunne, ihminen nauttii yksinolosta ja nousee arkisen hälyn yläpuolelle. Myös kuolemanpelko hälvenee. Ihminen näkee itsensä osana pitkässä historiallisessa jatkumossa”, Pekka Järvinen kuvaili.

Ilmar Taskan Pobeda 1946 Annelin kirjoissa
https://annelinkirjoissa.wordpress.com/2017/05/16/ilmar-taska-pobeda-1946/

 

Kategoria(t): Ajankohtaista, Poliittinen historia Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s