Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Zinaida Lindén maustaa ihmiskuvauksensa hyväntahtoisella huumorilla.

Zinaida Lindén (s. 1963) oli minulle uusi kirjallinen tuttavuus. En ollut pannut merkille hänen Runeberg-palkinnolla vuonna 2005 palkittua romaaniaan, suomeksi nimellä Ennen maanjäristystä.

Tätä suomenruotsalais-venäläistä kirjailijaa aion kuitenkin vastaisuudessa seurata.  Hän oli hyvin omaääninen. Sytykkeenäni on tietenkin tuore novellikokoelma Valenciana, suomenkieliseltä nimeltään Rakkaus kolmeen appelsiiniin.  Aivan! Nimi tunnetaan paremmin Sergei Prokofjevin samannimisenä oopperana (1921), jonka libretto vuorostaan perustuu italialaisen 1700-luvulla eläneen näytelmäkirjailijan Carlo Gozzin näytelmään Rakkaus kolmeen pomeranssiin.

Zinaida Lindén on valmistunut filosofian maisteriksi Leningradin yliopistosta pääaineinaan ruotsin kieli ja kirjallisuus. Hänen kirjailijakielensä on ruotsi. Oman tuotantonsa ohessa Lindén kääntää suomenruotsalaista kirjallisuutta venäjäksi. Tärkeä kulttuurilähettiläs siis useampaan suuntaan!

Rakkaus kolmeen appelsiiniin sisältää kahdeksan tarinaa. Ne kaikki kertovat kulttuurien kohtaamisista, jopa törmäyksistä, ”toissyntyisten” sopeutumisista itselleen vieraan kulttuurin kehyksiin.  Kirjailijalla on kaiken aikaa pienet naurunkurtut silmäkulmissa. Teksti on viihdyttävää ja taiten huumorilla maustettua.

Sattumat ja yllättävät käänteet vaikuttavat tapahtumien kulkuun ja ihmisten aikeisiin. Käänteet ovat usein luonnonmullistuksia, kuten Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt Eyjafjallajakull-tulivuoden purkaus Islannin 2010 tai Fukushiman maanjäristys ja tsunami Japanissa 2013. Esimerkiksi kertomuksessa Valenciana  filippiiniläissyntyinen Monica lähtee tapaamaan sisariaan Japaniin yhdessä suomalaisen miehensä, kielitaidottoman Timon kanssa.  Kun lentoliikenne pysähtyy tulivuoren purkauksen vuoksi ja paluu viivästyy, eleisiin kommunikointinsa perustava Timo löytää Japanissa ystävystymistapansa ja viihtyy.

Novellissa Sateenkaaren syrjässä kiinni lukija tutustuu uskomattoman luovaan ja säkenöivään japanittareen Megomiin. Kesken kaiken elämän mullistaa maanjäristys, pahin vuosikymmeniin.  Tarinassa symboleilla on elämää säätelevät merkitykset.

Kokoelman kenties hauskimmassa tarinassa Ei hääppöinen aviomies japanilainen rouva Hayasako on lopen kyllästynyt mieheensä. Suomalaisen kirjeenvaihtoystävän kautta hän rohkaistuu ajatukseen jättää miehensä, muuttaa Suomeen ja perustaa tänne japanilainen ravintola. Suomessa kun käy paljon japanilaisturisteja. Mutta suunnitelmat saavat uuden käänteet, kun rouvan inhoama aviomies kertoo sairastavansa syöpää.

”En tahdo, että sinä kuolet.”
Se oli totta. Miehen sairaus ja kuolema eivät sopineet hänen suunnitelmiinsa. Sekä avioero että muutto oli ajateltu kostotoimenpiteiksi. Yhtäkkiä ei olisi ketään jolle kostaa.
Mies herätti hänessä edelleenkin inhoa kasvojen violetteine uurteineen ja haisevine kainaloineen. Rouva oli vain viisikymmentä kolme, hän oli keksinyt itselleen uuden jännittävän elämän, hän haaveili voivansa hengittää vapaasti, levittää siipensä – mutta saikin äkkiä riippakiven kaulaansa. Pian hänen olisi pakko raahata se lentokoneeseen.

Pelko toteutuu. Kun rouva kertoo muuttoaikeistaan, mies innostuu. Hänkään ei ole koskaan ollut ulkomailla. He muuttaisivat yhdessä. Ja muitakin yllätyksiä rouva Hayasakalle on tulossa. Tässä tarinassa mainitaan myös aiemmin tuttu naapurin Megomi, nyt jo jäljiteltävän säihkeensä kadottaneena.

Venäläisyys pilkahtaa tarinoissa lopultakin yllättävän vähän. Novellissa Elämä on paikallista sopeutujan, venäläissyntyisen naisen avioliitto suomalaismiehen kanssa ei kestänyt. Liittoa riitti vain yhteisten ulkomaanmatkojen mitassa.  Novellissa Keskustelukurssi venäläinen nainen ystävystyy suomen keskustelukurssilla puolalaisen Teresan kanssa. Teresa, roomalaiskatolinen nunna kommunistisessa Puolassa, avaa eloisalla persoonallaan naiselle uuden, vieraan maailman.

Niminovelli tuntui omakohtaiselta. On se sitä tai ei, siinä Leningradin yliopistossa kirjallisuutta opiskeleva noin 20-vuotias nainen (vuonna 1983) toipuu syvästä masennuksesta ja itsemurhayrityksistä kimmokkeina mielisairaalan hoidokilta saamansa kolme appelsiinia. Novellissa on sekä ajan kuvaa että poliittista särmää.

Lentäjän poika on surullinen kertomus pienestä energisestä ja uteliaasta pojasta, joka on lentämässä yksin Yhdysvaltoihin lentäjäisänsä luo. Pojan molemmat vanhemmat ovat venäläisiä. Äiti asuu Suomessa. Mutta isä ei tule vastaan eikä häneen saada yhteyttä. Lentofirman ainoa mahdollisuus on istuttaa poika paluulennolle.  Silläkö lapsuudenkokemuksella petoksesta pojalta leikattiin siivet?

Hauska tarina sen sijaan on kirjan päättävä, ajankohtaisenmakuinen Anastaja. Ukoksi kutsuttu mies on oikealta nimeltään Matti Pellonpää. Koska Ukko on vanhempi kuin ”se kuollut näyttelijä”, nuorempi on Ukon henkilön ja minuuden anastaja. Ukko inhoaa häntä ja paljon muutakin. Yhteiskunnan ilmiöt ovat tehneet Ukosta juurettoman omassa elämässään. Teemana on siis suvaitsemattomuus ja joustamiskyvyttömyys. Hän on ajatuksineen kovin yksin:

Hän oli tullissa töissä. Hän meni naimisiin ja sai tyttären.
Siihen aikaan hän tunsi kaikki kotinurkilla kulkijat. Suomessa ei ollut mustia. Ei myöskään vihreitä, jotka nyt innokkaasti toivottavat nämä tervetulleiksi. Ainoa ongelma olivat punaiset.
Hän inhosi sydämensä pohjasta Hella Wuolijokea, taistolaisia ja venäläisiä hännystelevää roskasakkia. Ei muuta kuin nappi otsaan, niin loppuu kaksinaismoraali, falskit iskusanat ja huuto solidaarisuuden perään.
Siihen aikaan oli kyllä ihmisiä, jotka ymmärsivät häntä kyllä sanoittakin: sukulaiset, naapurit, työtoverit. Isä eli vielä ja pamautti moukille epäilemättä suorat sanat. Yhdessä oli helpompi kestää kaikki tuo aivopesu ja itsepetos, Agit Prop, maatuskanuket, susimaisesti virnuilevat kosmonautit, tanssivat kaukasialaiset, Kekkosta suuteleva Breznev.
Rauhanmarssit, vodkaturismi, ”Miljoona ruusua”, venäläiset lutkat, korruptoituneet ay-pomot, ”Kansainvälinen”, ”Blowing in the Wind”, hikiset hipit, ”All You Need Is Love”, sinisilmäiset pasifistit, vastuuttomat vanhemmat jotka lähettivät lapsensa pikkupioneereiksi ties mihin Gulagiin, kukkahattutädit, YYA-sopimuksella elämöivät teeskentelijät…

Ukon ainoa ymmärtäjä isän lisäksi on ollut Kari Suomalainen pilapiirroksillaan. Mutta nyt, vuonna 2011, tapahtuu jotain kauheaa. Oslossa ja Norjan Utøyan saarella valkoinen mies Anders Behring Breivik on ampunut 77 ihmistä, uhreista useimmat nuoria. Ukko ei saa yhteyttä Oslossa asuvaan tyttäreensä. Entä, jos hän oli saarella tai ainakin hänen miehensä? Kun isä hysterian, paniikin ja ahdistuksen jälkeen saa ex-vaimolta tietää, että tytär on synnyttänyt samanaikaisesti kaksoset, isän aivoissa tapahtuu niksahdus. Hän menee näyttelijä Matti Pellonpään mielikapakkaan kunnon paukuille ja tervehtimään mielestäänkin ”suurta suomalaista näyttelijää” ja ystäväänsä, jonka elokuvajuliste on edelleen kapakan seinässä.  Vahinko vain yhtään Pellonpään roolia hän ei ole tullut katsoneeksi.

Anastaja on lempeän humoristinen päätös raikkaalle, hienolle ja persoonalliselle kertomuskokoelmalle.

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin. Into 2017, 209 sivua. Suomennos Jaana Nikula.

Kategoria(t): Kaunokirjallisuus Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s